Joskus kuulee poliittisessa keskustelussa käytettävän termiä ”hyödyllinen idiootti”. Tällä useimmiten viitataan henkilöön tai henkilöihin, jotka tietämättään toimivat jonkin toisen, tai kolmannen osapuolen hyväksi. Omasta mielestäni hyvänä esimerkkinä toimivat anarkistit ja ”antifa”, jotka luulevat taistelevansa establishmenttia vastaan, mutta todellisuudessa he tekevät sille palveluksen yrittäessään heikentää valtaapitävien (valitettavan) harvoja vastustajia.
Mietitään esimerkiksi globalisaatiota ja kapitalismia, selkeyden vuoksi jälkimmäistä lähinnä totaalisen yksityisomistuksen kannalta… Suomessa ei ole kovinkaan montaa puoluetta, jotka vastustaisivat sekä Euroopan unionia, että valtion omaisuuden yksityistämistä. Edes suomalaisen kommunismin manttelinperijät, vihreät ja vasemmistoliitto, eivät tätä tunnu ainakaan julkisesti tekevän. Tai sitten heidän ponnekkuutensa on hyvin peiteltyä… Siksi se, että äärivasemmisto, johon vastoin heidän itsensä luomiaan pelisääntöjä, luen myöskin anarkistit, vastustavat esimerkiksi perussuomalaisia, on mielestäni sekä typerää, että heidän omien tavoitteidensa vastaista. Toki voihan olla, että äärivasemmisto näkee EU:n heidän utopialleen sopivana aihiona ja tahtovat sitä siksi suojella.
Nuo ”perinteiset hyödylliset idiootit” sahaavat omaa oksaansa, se on selvää, mutta kuin varkain on syntynyt toinen, suurempi hyödyllisten idioottien massa. En näe miksi tulisi olla huolissaan muutamasta kiukuttelevasta hampputukasta, mutta huolissaan kannattaa olla tästä isommasta massasta. ”Isompaa massaa” voidaan kutsua myöskin kansaksi. Kansa ei ole tyhmä, mutta se ei näe todellista vihollistaan, joka lymyilee perinteisten puolueiden ja näiden veren punaisten rakastajattarien vaarallisissa ideologioissa. Kansa lukee melkeinpä pelkästään sille räätälöityä mediaa joka mm. ohjaa sen asenteita ja äänestyskäyttäytymistä valtaapitävien kannalta edulliseksi. Tämän mielenmuokkauksen onnistumisiksi voidaan lukea sekin, ettei kansa voi suurin surminkaan uskoa sellaista, mikä on ristiriidassa valtamedian kanssa tai jopa jäänyt valtamedialta kokonaan julkaisematta. ”Valemedia” on valtaapitävien pystyttämä abstrakti, jota voidaan kasvottomana ja kuin raamatullisen, lähes absoluuttisen pahan ominaisuudessa syyttää valehtelijaksi ja harhaanjohtajaksi. Modernit noitavainot kohdistuvat muun muassa Ilja Janitskinin kaltaisiin, valheen verhon toiselta puolelta huuteleviin.
Maailma on pullollaan esimerkkejä median ja vallan "onnistuneesta" yhteistyöstä. Yhdysvallat, EU, Neuvostoliitto, Kiina ja niin edelleen... Onkin surullista, kuinka pieni määrä ihmisiä haluaa edes uteliaisuuttaan kurkistaa sen silmien eteen asetetun verhon taakse. Verhon takana on lämmintä ja turvallista. Toki joka päivä vetää enemmän ja verhon takana kuuluvat kamppailun ja epäjärjestyksen äänet kuuluvat alati lähempää, mutta kun se verho on niin mukava…
Jos se potentiaali jota vastaan kansa on aivopesty passiivisesti taistelemaan, kokonaisuudessaan paljastuisi, olisi se kovasti tuhoisaa nykyiselle valtakoneistolle. Meille puhutaan Venäjän harjoittamasta informaatio-sodankäynnistä ja kerrotaan yksityiskohtineen, miten se toimii. Aktio-Reaktio, tapahtuma-tiedottaminen, todellisuus-valhe… Se, minkä esimerkiksi Helsingin sanomat ja YLE unohtavat kertoa, on että me, kansa olemme samanlaisen operaation uhreja. Oli Venäjän informaatiosodassa sitten totta puoliakaan, on valtaapitävien ja/tai median turha hurskastella omalla erinomaisuudellaan. Samaa kun tapahtuu täällä perinteisten puolueiden ja näiden tielle poikkiteloin asettuvien kohdalla. Muutenhan tämä ei kiinnostaisi, mutta nykyisen, kaikin puolin liberaalin hallinnon ylläpito millä keinoilla hyvänsä, ei ole ainoastaan rahallisesti kallista, vaan saattaa johtaa koko kansakunnan kaatumiseen sisäisten ongelmien vuoksi, EU-liittovaltioon sulautumiseen tai kansakuntamme totaaliseen katoamiseen väestörakenteellisen ja kulttuurisen invaasion tuloksena. Toteutuu vaihtoehdoista mikä tahansa, tai osaltaan kaikki, suomalaisten kannalta tulos on sama.
Kansa, me hyödylliset idiootit, olemme avainasemassa tässä prosessissa. Niellessämme purematta kaiken mitä meille syötetään, me viemme edellä mainittuja lopputulemia askeleen lähemmäksi. Äänestämällä samoja ”johtajia” kerrasta toiseen ja uskoessamme sepitykset päättäjien järjenvastaisten päätösten erinomaisuudesta, kuljemme jatkuvasti etäämmälle kansakuntamme parhaan saavuttamisesta. Me olemme tärkein työkalu mitä perinteisillä puolueilla on käytettävissään. Ne ovat meidän työllämme rakennuttaneet oman jalustansa sekä istuttaneet kansaan perustavanlaatuisen pelon muutoksesta.
Mikäli muutos ilmentyy kansalle todellisena vaihtoehtona vasta kun mikä tahansa on nykyistä parempi, on lopputulemaa mahdoton arvioida. Oma näkemykseni on, että silloin on liian myöhäistä.
