Tutkija varoittaa: Hedonismi, sosiaaliturva ja maahanmuutto tuhoavat Suomen.

Vastine HS/Jari Ehrnroothille valtakunnanfasistilta: Osa 1

Luin sekä Jari Ehrnroothin Hyysäri-artikkelin ja pidin sitä hyvänä sekä Nykysuomen vastineen, johon en katso voivani riittävästi yhtyä. Käyn tässä kuitenkin läpi Jarin tekstistä ensimmäisen osan antaakseni sille fasistisen tai kansallissosialistisen tulkinnan.

Olen täysin samaa mieltä Jarin kanssa siitä yleisestä väittämästä, että hyvinvointiaate tekee kansakunnasta ja yksilöstä onnettoman. Näin on sen takia, että ihminen tulee itsekseen ponnistelun kautta – parhaaksi itsekseen – aikuistuu, täydellistyy, saa merkityksensä ja todellistuu ihmiseksi sen sijaan, että vajoaisi eläimellisyyteen vetelehdinnän ja hedonismin moraalisessa ja tosiasiallisessa rappiossa.

Ponnistelun kautta, jolla me yleisesti ottaen nykyisin tarkoitamme työtä – johon itse ehdottomasti lasken naisten kotona tekemän työn – ihminen tulee osaksi yhteiskuntaa, löytää paikkansa ja kansalaistuu. Me myös tiedämme työpsykologiasta, että työssä voidaan hyvin, kun se ei ole liian vaativaa (burnout) eikä liian vähän vaativaa (boreout).

Työn pitää siis sopia tekijälleen ja mitä lähempänä se on tekijänsä hyvänlaatuisen kapasiteetin yläpuoliskoa, sitä enemmän se vahvistaa yksilöä ja sitä enemmän työ jalostaa tekijästään jotakin, mitä nykyajan henkiset läskiperseet eivät koskaan uskaltaisi sanoa: työ parhaimmillaan jalostaa tekijästään paitsi ihmisen, kansalaisen, se myös mahdollistaa työssä arjen sankaruuden.

Työ – tai laajemmin – ponnistelu on jotakin, joka on välttämätöntä ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Ilman ponnistelua on mahdotonta tuntea aitoa ansaittua ylpeyttä, ilman ponnistelua on mahdotonta sitoutua johonkin todellisesti, ilman ponnistelua ihminen jää varjokuvakseen ja sosiaaliturvan varaan höynäytetty ponnistelematon ihminen on heitteillejätetty, josta ajan mittaan tulee henkinen ja fyysinen raato.

Työn tarjoamaa ponnistelua ei voi ylistää liikaa, koska se ylentää meidät. Tottakai liikaakin voi tehdä ja kohtuus kaikessa, mutta haluan silti ehdottomasti painottaa työn jaloksi tekevää roolia, koska harvan pääasiallinen ponnistus on työn ulkopuolella ja totta puhuen: luonnontilassa ponnistelematon on vain evästä raadonsyöjille ja siksikin armoton evoluution julma herra tosiasiallisesti pakottaa meidät ponnistelemaan ja jos me emme ponnistele, me jäämme niiden jalkoihin, niiden jälkeen ja niiden näkökulmasta alemmalle inhimilliselle tasolle, jotka tosiasiallisesti ponnistelevat siitä huolimatta, että me olemme alkaneet omaksua vetelehtivän hedonismin eetoksen, joka vei niin Neuvostoliiton kuin Rooman imperiuminkin mukanaan historian luutarhaan.

Työttömyys on siis heitteillejättöä, ihmisyydestä etääntymistä ja joidenkin kohdalla valittu elämäntapa, joka perustuu ponnistelun alhaiseen välttämiseen ja toisten ponnisteluista loisimiseen. Jokaisen on ponnisteltava sen puitteissa, johon voimat riittävät ja kansakunnan on tehtävä parhaansa mahdollistaakseen jokaisen ponnistelu, ei jokaisen vetelehtivää heittiöyteen vaipumista! Vain ponnisteleva yksilö on vahva ja vain vahvat yksilöt tuottavat vahvan kansakunnan.

Tämä näkemys, jonka nyt sain sanoiksi, on mielestäni kansallissosialismin kovaa ydintä. Toisin kuin internationalistis-taustainen ja vasemmistohenkinen hyvinvointivaltiososialismi, kansallissosialismi hyväksyy sen, että ihmiset omaavat erilaiset lahjat ja kyvyt ja sen, että täten jokaisen on ponnisteltava omien kykyjensä puitteissa, ei vetelehdittävä oleskeluyhteiskunnassa, joka vie ihmisen ihmisarvon heittämällä ihmisen sosiaaliturvan kultaiseen häkkiin, josta liian harva kykenee pakenemaan itsekseen tulemiseen, ansaittuun ylpeyteen ja arvokkaaseen rooliin yhteiskunnan ylläpitäjänä sen sijaan, että päätyy yhteiskunnalliseksi kuormasta syöjäksi.

Ihmiseksi tulemisen, omana itsenään erinomaistumisen ja työn kautta yhteisöön jalostumisen riistäminen yksilöltä on ihmisoikeuksien vastaista. Hyvinvointivaltio typistää, alentaa, uhriuttaa, passivoi, riistää hyvinvoinnin, repii ydinperheen riekaleiksi ja jättää lapset isättömiksi, hyvinvointivaltio on orwellilainen nimi pahoinvointivaltiolle, alennettujen ja henkisesti amputoitujen hautaijaissaattue, jossa yhteisö tekee kaikkensa viedäkseen ihmiseltä ponnistelun, jonka varaan vapauden, vastuun ja jalostumisen pyhän triadin perusta rakentuu.

Suomalaisuuden perusta – sisu – on ristiinnaulittu hyvinvointivaltion hengellisen raunion katakombiin ja vain varjoihmisten valtakunta aukeaa sen ylle, jonka tasolle he eivät nykymuodossaan koskaan voi nousta ; talvisodan henki on häpäisty ja Mannerheimin henkisiä raunioita tahraa Yleisradion neekeri-impersonaatiot.

http://susannakaukinen.livejournal.com/3962.html