Trafin Inkeri Parkkari, joka toimii tittelillä "johtava asiantuntija, psykologi, liikenteen uudet palvelut", kirjoittaa Trafin sivuilla suomalaisten suhtautumisesta onnettomuuksiin otsikolla "Miten ihmiset reagoivat kohdatessaan vakavan liikenneonnettomuuden?" Onnettomuuspaikkaa kännyköillään kuvaavat henkilöt eivät saa hyväksyntää, kaikista vähiten ne, jotka ottavat onnettomuuspaikalla selfieitä kolarissa kuolleiden kanssa. Parkkari kirjoittaa seuraavasti:
Toimin Trafin työtehtävien lisäksi liikenneonnettomuuksien tutkijalautakunnassa käyttäytymistiedejäsenenä. Tutkijalautakunnat tutkivat Suomessa mm. kaikki kuolemaan johtavat liikenneonnettomuudet.
Olen onnettomuustutkintojen yhteydessä käynyt useilla onnettomuuspaikoilla heti kolarin tapahduttua ja kohdannut siellä onnettomuudessa mukana olleita henkilöitä. Samoin olen soittanut jälkeenpäin omaisille, käynyt heidän kotonaan ja pohtinut heidän kanssaan onnettomuuteen johtaneita taustatekijöitä.
Jokainen kohtaaminen on opettanut minulle jotain ihmisten tavasta toimia ja reagoida heitä järkyttäneissä tilanteissa. Ja jokaisen kohtaamisen jälkeen olen pohtinut myös omaa toimintaani. Vaikka onnettomuuden jälkeinen kriisiapu tai muu tukea antava toiminta ei kuulukaan tutkijalautakunnan jäsenen tehtäviin, tulee käytännössä vastaan tilanteita, joissa psyykkisen ensiavun antaminen on tarpeen.
Miten ihmiset sitten reagoivat kohdatessaan perusturvallisuuttaan järkyttävän, yllättävän tapahtuman?
Tapaa reagoida ei voi ennalta tietää
Eräälle onnettomuuspaikalle tuli henkilö, joka tiedusteli poliisilta, oliko onnettomuudessa ollut mahdollisesti mukana etunimi sukunimi? Poliisin vastatessa myöntävästi tilanne muuttui osaltani onnettomuuden tutkinnasta läheisensä menettäneen ihmisen tukemiseksi siihen saakka, kunnes paikalle saapui muita, omaiselle läheisiä henkilöitä. Tässä tapauksessa omainen reagoi puhumalla, paljon. Hän kävi muutamassa minuutissa läpi koko oman historiansa onnettomuudessa menehtyneen kanssa.
Toisessa tilanteessa onnettomuuspaikalle saavuttuani kävi ilmi, että onnettomuuden vastapuolena olleen toisen ajoneuvon fyysisesti vahingoittumaton kuljettaja istui edelleen ajoneuvossaan, vaikka onnettomuuden loukkaantunut osapuoli oli jo viety ensihoidon toimesta pois. Pyysin sokissa ollutta kuljettajaa tulemaan omaan autooni istumaan ja huolehdin, että hän pääsee pois onnettomuuspaikalta omien läheistensä luokse. Kuljettaja oli hiljainen ja vastasi kysymyksiini vain sanalla tai parilla. Tämä jälkimmäinen esimerkki kertoo myös siitä, etteivät pelastustyöt menneet ns. putkeen.
Onnettomuuspaikalle sattumalta tulleiden henkilöiden käyttäytymisessä on myös erilaisia toimintatapoja, joista rehellinen uteliaisuus – Mitä täällä on tapahtunut? Kuoliko joku? – on lievimmästä päästä. Kaikkein eniten ihmetystä herättävät henkilöt, jotka kuvaavat kännyköillään tapahtunutta. Olen todistanut myös tilanteen, jossa kolarissa menehtyneen kanssa on otettu selfie. Täytyy myöntää, että tuntui vastenmieliseltä huomata tapahtuma.
Aina oikeita sanoja ei ole, mutta läsnä voi olla
Monet haastattelemistani omaisista ja onnettomuudessa mukana olleista käyvät asioita läpi mitä jos -kysymyksen kautta: mitä, jos olisinkin käynyt kaupan lisäksi kirjastossa, niin en olisi ollut silloin siinä kohdassa?
Monet ihmiset kokevat myös voimakasta syyllisyyttä monenkin vuoden takaisista tapahtumista. Tällaiset pohdinnat ovat luonnollisia, kun ihmiset koettavat etsiä selityksiä äkilliselle traumaattiselle tapahtumalle. Näissä tilanteissa on tärkeää kuunnella ja koettaa tuoda asioiden todellisia syy-seuraussuhteita esiin, vähättelemättä ihmisen omaa kokemusta.
Vaikeimpia syyllisyyden tunteeseen liittyviä tilanteita ovat olleet sellaiset, joissa onnettomuus on ollut tahallisesti aiheutettu ja omainen miettii, että miksi pitikään mennä sanomaan, että ”nyt sun pitää ryhdistäytyä”. Sanojen valinta näissä hetkissä on joskus vaikeaa, tärkeintä on olla läsnä.
Kaikki reagointitavat ovat oikeita – tärkeintä on empaattisuus
Vakavaan liikenneonnettomuuteen joutuminen tai sellaisen näkeminen on hyvin epätodennäköistä. Sitä, miten ihminen tilanteessa reagoi, ei voi etukäteen tietää. Joillakin toimintakyky säilyy ja hän pystyy ottamaan tilanteen haltuun ja organisoimaan pelastustöitä ennen ammattilaisten paikalle tuloa. Toisilla taas kykyä toimia ei ole, eikä siinä ole mitään hävettävää tai väärää.
Mikäli joudut tilanteeseen, jossa joku on äkillisesti menettänyt läheisensä tai ollut mukana onnettomuudessa, kannattaa muistaa muutama seikka: kuuntele, ole lähellä, tarjoa konkreettista apua arjessa, pidä yllä toivoa ja auta tarvittaessa hakemaan ammattiapua.
Empaattisuutta, toisen ihmisen huomioimista ja asemaan asettumista tarvitaan muulloinkin kuin kriisitilanteissa – myös liikenteessä liikkumisesta tulee sujuvampaa ja turvallisempaa nämä asiat mielessä pitäen.
Lähde: Trafi
Enemmän kuin sitä miten nnettumuuspaikoilla toimitaan, tulisi miettiä mikä on johtanut tämäntyyppiseen toimintaan!!
Onko se ”vapaa kasvatus”? Onko se media joka tekee ihmisille nuoresta asti sähköistä lobotomiaa? Onko se yhteiskuntamme joka avoimesti ihannoi rahaa, valtaa ja pintaliitäjiä? Onko se se ettei lasta saa enää kurittaa?
Lapset tarvitsevat vanhemmet, eivät kavereita. Silloin heistä kasvaa suoraselkäisiä aikuisia jotka ovat empaattisia ja tietävät miten toimia missäkin tilanteessa. Mutta ikävä kyllä nykyiset sukupolvet ovat narsistisia despootteja. On toki poikkeuksiakin, mutta edellä kuvatut ryhmät ovat niitä jotka pääseävät lööppeihin ja joita kutsutaan haastateltaviksi. Ja siksi yhteiskuntamme kieroutuu ja sairastuu entisestään.
Tämä pitäisi johtavan tukijankin (joka on psykologi) pystyä havainnoimaan ja kertomaan selkeästi. Yhtä selkeästi kuin se sairaanhoitaja joka kertoi maahanmuuttajista. Ja jos hän ei sihen pysty, on hän väärä ihminen tässä työtehtävässä.
Nykyisellä suojellulla menolla voi autokolarissa nähty vainaja jäädä ainutkertaiseksi henkilön elämässä.
Kuolleen näkeminen edes joskus on jo poikkeuksellista, niin hyvin ”prosesssi” hoitaa pois silmistä.