https://nykysuomi.com/suomen-kuva-venajan-mediassa-arvioitavana-maaseudun-tulevaisuudessa/

Näkökulma

Suomen kuva Venäjän mediassa arvioitavana Maaseudun tulevaisuudessa.

Julkaistu 26.12.2016 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Maaseudun Tulevaisuuteen kirjoittanut Jarmo Mäkelä on huomannut Suomea koskevan uutisoinnin muuttuneen Venäjällä sitten neuvostoaikojen ja Jeltsinin kauden, eikä muutos ole meille positiivinen.

Venäjän media poikkeaa nykyisin länsimaisesta. Painetun median levikki on länteen verrattuna pieni, eikä sosiaalinen media toimi Venäjällä läntiseen tapaan valtamedian haastajana tai edes sparraajana. Tämä jättää TV-kanaville poikkeuksellisen suuren roolin yleisen mielipiteen ohjastamisessa, ja Venäjällä *valtamedia* on todella *vallan* ääni. TV-kanavien kontrollista käydyt köydenvedot on huomattu ulkomaillakin.

Niinpä venäläisen uutisvälityksen Suomea koskevien mainintojen sävyt ja rivienvälitkin on viisasta ymmärtää. Siihen Jarmo Mäkelä pyrkiikin, ja myös tekemään johtopäätöksiä:

Tarkastelu on perusteltua, koska Venäjällä vallanpitäjien ja median suhde on erittäin läheinen. Tärkein joukkoviestin on televisio, jonka kaikki kanavat ovat suoraan Kremlin valvonnassa. Lehtien levikit ovat pieniä ja radioasemien vaikutus paikallinen. Niiden nauttima journalistinen vapaus on Krimin miehityksen jälkeen kutistunut vähiin.

Samalla on muuttunut tapa, jolla Suomesta venäläisille kerrotaan. Muutos on tosi iso, jos sitä verrataan neuvostoaikaan, jolloin ne venäläiset, jotka Suomea paremmin tunsivat, suhtautuivat maahamme yleensä suopeasti.

Suomalaisen uutiskynnyksen ovat ylittäneet ns. lapsikaappausten venäläiset mediakäsittelyt. Suomalainen lukija toki tietää, ettei lastensuojelutoimenpiteiden suhteen ole Suomessa mitään erityiskohtelua venäläisperäisille, mutta venäläiselle uutistenkuluttajalle tämä on jäänyt epäselväksi.

Kun samalla on jäänyt kertomatta, että Suomeen muuttaneiden tai täällä vierailleiden venäläisten kokemukset ovat voittopuolisesti myönteisiä, ja että suomalaiset ovat yksi myönteisimmin venäläisiin suhtautuvista kansoista, historian painolastista huolimatta, Mäkelän huomio lähes viholliskuvan rakentamisesta tulee huomioonotettavaksi:

Mäkelä rekonstruoi venäläistä ajatuksenjuoksua:

Maassa (Suomessa) asuu kasvava joukko sekä etnisiä venäläisiä että Venäjän maanmiehiä, jotka ovat alituisessa vaarassa joutua suomalaisten viranomaisten mielivallan uhreiksi. Kun tällaista havaitaan, tapaukset tuodaan esiin näyttävästi, koska Venäjän johto pitää oikeutena ja velvollisuutena suojella näitä ihmisiä.

Asiaan kuuluu, ettei po. mielivaltaa esiinny. Viranomaismielivalta on toki sinällään tuttu käsite Venäjällä asuville, joten venäläinen lukija käsittää helposti mistä on puhe. Mäkelä kysyy, onko po. uutisoinnin värittäminen *viholliskuvan rakentamista*?

Nyt Suomi luetaan Venäjää lännestä käsin uhkaavien vihamielisten maiden ketjuun. Siksi Suomesta ei luoda eikä vahvisteta myönteistä mielikuvaa.

Jos Venäjän johto jonain päivänä katsoo tarpeelliseksi käyttää kovempia otteita Suomea kohtaan, yleisen mielipiteen on oltava valmis ne ymmärtämään ja hyväksymään.

Suomeen muuttaneista venäläisistä, joista muuten suurin osa tuli sikäläisen taloudellisen näköalattomuuden ajamina, olisi kerrottavana paljon menestystarinoitakin: Hyvistä työpaikoista suomalaisissa yrityksissä ja mm. julkishallinnossa, onnistuneesta yrittäjätoiminnasta, yms. Näistä ei venäläinen lukija juuri kuule. Tämä tukee em. johtopäätöksiä.

Mäkelä ei ota puheeksi erästä ilmiötä, joka on suomalaiselle lukijalle suorastaan kiusallisen tuttu: Dosentti Backmanin, jota kansanomaisesti "desaantiksi" tituleerataan, suuri henkilökohtainen rooli venäläisten Suomi-kuvan rakentamisessa. Suomalaiselle lukijalle dosentin maalailut näyttäytyvät koomisina, mutta uutispimennossa eläville Venäjän asukkaille ne saattavat mennä todesta.

Itse kukin voi tehdä ajatusleikin: Lukee yhteen pötköön Backmanin juttuja (niin monta kuin jaksaa), ja tietoisesti unohtaa tosiasiat. Silloin osaa samaistua Venäjän median varassa maailmankuvaa rakentavan ihmisen tajuntaan. Backman ja hänen ympärilleen kerääntynyt joukko ovat rakentaneet itselleen todellisuuden, jossa Suomen ja Venäjän sota on vain yhden (Mainilan) laukauksen päässä.

Kuten Mäkelä kertoo, Suomea koskeva uutisvääristymä venäläisessä tiedonvälityksessä on hyvin vakava asia. Siksi pitääkin lisätä suomalaisten ja venäläisten normaalia kanssakäymistä, realistisen Suomi-kuvan levittämiseksi.

Maaseudun Tulevaisuus 09.12.2016.

http://www.nykysuomi.com/index.php/2016/10/23/venajan-propaganda-kiistaa-suomen-itsenaisyyden/

https://nykysuomi.com/janne-rysky-riihelainen-menetti-kaikki-tyot-uskottavuus-propagandistina-meni/

Näkökulma

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

https://nykysuomi.com/lukijan-kynasta-riihelaiset-ja-muut-maalittajat-ovat-joko-ex-narkkareita-tai-sarjaepaonnistujia/

Näkökulma

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

https://nykysuomi.com/kirja-arvostelu-jessikka-aro-putinin-usa/

Näkökulma

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

https://nykysuomi.com/maalittaminen-ja-vaaran-tiedon-agitaattorit-uhkaavat-ihmisten-turvallisuutta/

Näkökulma

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/