Myytti hyväntahtoisesta Lenin-sedästä, joka antoi Suomelle itsenäisyyden, on yksi YYA-kyyristelyn vuosikymmenten sitkeimpiä myyttejä. Tänään (27.12.) se vaihteeksi nousi taas kuopastaan kummittelemaan.
Valtava marmoritaulu Leninin entisen työhuoneen edustalla kertoo kultakirjaimin, kuinka Suomen itsenäistyminen pääsi jopa osaksi Neuvosto-Venäjän ensimmäistä perustuslakia.
Kolmas yleisvenäläinen neuvostokongressi kannattaa politiikkaa, jota Kansankomissaarien neuvosto on harjoittanut tunnustaessaan Suomen täyden itsenäisyyden, aloittaessaan joukkojen vetämisen pois Persiasta ja julistaessaan Armenian vapauden itsemääräämiseen.
Suomelle neuvostohallituksen taholta annettu itsenäisyyden tunnustus oli todellisuudessa osa bolshevikkien ja keisarillisen Saksan välistä yhteispeliä: Bolshevikit rauhoittivat Saksan itärintaman, ja saivat Saksalta erinäisiä vastapalveluja, mm. saksalaisen joukko-osaston Moskovaan toimimaan Leninin ja bolshevikkijohdon turvana. Neuvostoajan historiikeissa nämä mainitaan "latvialaisina tarkka-ampujina".
Osa sopimusta oli Venäjän vetäytyminen Suomesta, ja Suomen itsenäisyyden tunnustaminen. Että Venäjä myöntyi helposti suomalaisten pyyntöön saada diplomaattinen tunnustus Venäjästä irtautumiselle, siitä voimme siis kiittää saksalaista kenraali Ludendorfia, joka Saksan puolelta piti yhteyttä bolshevikkijohtoon, ja välitti heille Berliinin diktaatit.
Yhdysvaltain arkistoista peräisin olevat asiakirjat osoittavat, että jo 1960-luvulla Yhdysvaltain armeija kylvi pilviä Laosin yllä lisätäkseen sateita ja sabotoidakseen Pohjois-Vietnamin huoltoreittejä. Testi pidettiin salassa jopa Laosin viranomaisilta, ja kokeita seurasivat vuosia kestäneet operaatiot — kyseessä on vähän tunnettu sodankäynnin muoto, joka on dokumentoitu julkisesti saatavilla olevissa Yhdysvaltain arkistoissa.
Operaatio Popeyen avulla Pentagon pyrki pitkittämään sadekauden aiheuttamia esteitä Pohjois- ja Etelä-Vietnamin välillä liikkuville tarvikkeille. Tarkoituksena oli pehmentää teitä, aiheuttaa maanvyöryjä väylien varrella ja huuhdella joenylityspaikkoja pois. Pitämällä maaperän vettyneenä armeija pyrki haittaamaan kuljetuksia soluttautumisreiteillä vielä senkin jälkeen, kun sateet normaalisti lakkasivat. Välittömänä kohteena oli kuorma-autoliikenne, mutta operaation tarkoituksena oli häiritä huoltoa tekemällä kuljetusreiteistä käyttökelvottomia.
Suunnitelmaa kuvaillaan ulkoministeri Dean Ruskille osoitetussa muistiossa 13. tammikuuta 1967. Tuolloin puolustusministeriö pyysi lupaa siirtyä kokeiluista jatkuviin operaatioihin. Testi oli suoritettu lokakuussa 1966 Se Kong -joen laaksossa Bolovensin ylängön itäpuolella Etelä-Laosissa, maan viranomaisia kuulematta. Yhdysvaltain suurlähettiläs William Sullivan oli kuitenkin tiennyt testistä ja hyväksynyt sen. Muistion mukaan hanke pysyi tuntemattomana hyvin pienen Yhdysvaltain virkamiespiirin ulkopuolella.
Kirjoittajat itse korostivat, että päätös loisi ennakkotapauksen: sään muokkausta käytettäisiin operatiivisesti, ei vain kokeellisesti, ja sotilaallisiin tarkoituksiin taloudellisten tavoitteiden tai ihmisten hyvinvoinnin sijaan. Pohjois-Vietnamissa lisäsateet pahentaisivat pullonkauloja vesiväylillä, joilla siltoja ja lauttapaikkoja oli jo pommitettu. Laosissa Pentagon halusi pitää maaperän lähellä saturaatiopistettä kuivana kautena, joka kesti normaalisti marraskuusta huhti- tai toukokuuhun, ja estää kuljetukset matalien kahlaamoiden kautta.
Mainos:
Muistiossa raportoitiin yli 50 pilvenkylvökokeesta. Puolustusministeriön arvion mukaan 82 prosenttia käsitellyistä pilvistä tuotti sadetta pian kylvämisen jälkeen, ja sateen katsottiin vaikuttaneen merkittävästi teiden tekemiseen käyttökelvottomiksi. Asiakirjassa kuvailtiin myös sotilaallinen lisäetu: häiriintynyt tieliikenne voisi pakottaa kuorma-autot kerääntymään pullonkauloihin ja tekemään niistä alttiimpia ilmaiskuille. Testi oli kuitenkin suoritettu sadekauden aikana, eikä se antanut varmoja vastauksia siitä, kuinka hyvin samat olosuhteet voitaisiin toisintaa normaalisti kuivina kuukausina.
Sade ei aina pysynyt kohdealueella. Kerran käsitelty pilvi ajautui itään rajan yli Vietnamiin ja jatkoi sateen tuottamista. Eräs Yhdysvaltain erikoisjoukkojen leiri sai tällöin yhdeksän tuumaa sadetta, noin 23 senttimetriä, neljässä tunnissa. Kirjoittajat totesivat, ettei sateen määrää tai vaikutusalueen laajuutta voitu ennustaa tarkasti. Ainoa ehdoton hallintakeino oli keskeyttää kylvölennot.
Yli 2 600 pilvenkylvötehtävää
Kun Pentagon esitteli ohjelman senaatille vuonna 1974, se raportoi 56 kylvöä testin aikana ja suotuisan vasteen yli 85 prosentissa käsitellyistä pilvistä. Nämä luvut ovat peräisin myöhemmästä selvityksestä, kun taas tammikuun 1967 muistio raportoi yli 50 koetta ja 82 prosenttia sadetta tuottaneista pilvistä. Pentagonin mukaan operatiivinen vaihe alkoi 20. maaliskuuta 1967 ja päättyi viimeiseen lentoon 5. heinäkuuta 1972. Yhteensä lennettiin 2 602 tehtävää ja käytettiin 47 409 kylvöyksikköä. Vuotuiset kustannukset olivat noin 3,6 miljoonaa dollaria.
Lennot lähtivät Thaimaasta, ja niitä suoritettiin WC-130-säätiedustelukoneilla ja RF-4C-tiedustelukoneilla. Miehistöt etsivät nousevia ilmavirtauksia yksittäisten pilvien sisältä ja vapauttivat niihin kylvömateriaalia. Materiaali sai alijäähtyneet vesipisarat jäätymään, mikä vapautti lämpöä ja voimisti pilven kasvua. Kun pilvi myöhemmin romahti, syntyi saderuuro. Koneita ei käytetty yksinomaan pilvien kylvämiseen, vaan ne lensivät myös sää- ja valokuvatiedustelutehtäviä.
Pentagon totesi vuonna 1974, että pilvenkylvölennot suoritettiin WC-130-säätiedustelukoneilla. Kuvassa on myöhempi lentokonemalli, ei sota-aikainen tehtävä. Kuva: U.S. Air Force
Kylvöyksiköt kehitettiin Naval Weapons Centerissä Kalifornian China Lakessa. Pentagonin mukaan yksiköt ja tekniikat olivat samoja kuin julkisissa sateentekohankkeissa ja Stormfury-hurrikaanitutkimusohjelmassa. Menetelmä vaati sopivat pilvet ja tuuliolosuhteet; väärin sijoitettu tai liiallinen kylvö saattoi sen sijaan hajottaa pilvet. Vaikutus kesti normaalisti noin puoli tuntia ja enimmillään noin kuusi tuntia lähes ihanteellisissa olosuhteissa. Puolustustiedustelupalvelu (DIA) arvioi sademäärän lisääntyneen jopa 30 prosenttia rajoitetuilla alueilla, mutta ohjelman kokonaisvaikutusta sademäärään ja huoltoon ei ole tarkasti määritetty.
Siviileille aiheutuvia riskejä pohdittiin suunnitteluvaiheesta alkaen. Muistiossa varoitettiin, että sade kuivana kautena voisi häiritä maanviljelyä sekä kasvi- ja eläinkuntaa, ja että intensiiviset, pitkäkestoiset operaatiot voisivat aiheuttaa vakavia paikallisia tulvia. Maanviljelijät, jotka normaalisti kulkivat kuivuneiden joenuomien tai matalien kahlaamoiden kautta, voisivat kohdata odottamattoman korkeaa vettä. Kirjoittajat näkivät suoran yhteyden sotilaallisen menestyksen ja ei-toivottujen seurausten riskin välillä: mitä lähemmäs operaatio pääsi tavoitettaan pitää huoltoreitit kulkukelvottomina, sitä suurempi oli heidän huolensa vaikutuksista kohdealueiden ulkopuolella.
Julkisesta tutkimuksesta tuli salainen ase
Pyrkimys vaikuttaa säähän oli ilmaistu myös julkisesti. Silloinen varapresidentti Lyndon B. Johnson puhui 27. toukokuuta 1962 Southwest Texas State Universityssä vallasta, jonka sään hallinta toisi tullessaan.
— Se, joka hallitsee säätä, hallitsee maailmaa, Johnson sanoi.
Stormfury-ohjelmalla, joka käytti Pentagonin mukaan samantyyppisiä kylvölaitteita ja -tekniikoita, oli eri tarkoitus kuin sota-ajan operaatiolla. Ohjelma toimi vuosina 1962–1983, ja sen tarkoituksena oli heikentää hurrikaaneja kylvämällä niihin hopeajodidia silmänseinämän ulkopuolelle, Yhdysvaltain sää- ja valtamerentutkimuslaitos NOAA kirjoittaa. Kokeita tehtiin neljässä hurrikaanissa kahdeksan päivän aikana. Neljänä päivänä tuulet heikkenivät 10–30 prosenttia, mutta tuloksia ei voitu erottaa luonnollisista muutoksista. Myöhempi tutkimus osoitti, että hurrikaanit sisälsivät liikaa luonnollista jäätä ja liian vähän alijäähtynyttä vettä, jotta menetelmä toimisi.
New York Times raportoi 3. heinäkuuta 1972, että Yhdysvallat käytti sateentekoa aseena. Kaksi päivää myöhemmin, Pentagonin selvityksen mukaan, lennettiin Operaatio Popeyen viimeinen tehtävä. Vuoden 1974 raportti senaatille antoi myöhemmin julkisen selvityksen siitä, miten sadetta oli käytetty huoltoreittien kimppuun hyökkäämiseen.
ENMOD-yleissopimus avattiin allekirjoitettavaksi 18. toukokuuta 1977, ja se tuli voimaan 5. lokakuuta 1978, kuusi vuotta New York Timesin artikkelin jälkeen. Se kieltää ympäristön muokkaamisen vihamielisessä tarkoituksessa, jos sillä on laajoja, pitkäkestoisia tai vakavia vaikutuksia.
Yeisradion uutisointi huumelöydöistä eduskunnasta on aktivoinut kansalaisaloitteen huumetesteistä kansanedustajille.
Kansalaisaloitteessa kirjoitetaan seuraavasti:
Tällä kansalaisaloitteella ehdotetaan, että Suomessa säädetään laki, joka velvoittaa kaikki kansanedustajat suorittamaan huumetestin vähintään kerran vuodessa. Testit tulisi toteuttaa riippumattoman ja puolueettoman tahon toimesta, ja niiden tulokset raportoidaan valvotusti siten, että yksityisyydensuoja ja lakisääteiset oikeudet huomioidaan.
Huumetesti suoritetaan kaikille kansanedustajille ilman ennakkoilmoitusta testistä kerran kalenterivuodessa. Testit järjestää riippumaton ja puolueeton toimija, hyväksytty palveluntarjoaja.
Positiivisen testituloksen saaneet kansanedustajat velvoitetaan osallistumaan hoitoon ja asianmukaisiin jatkotoimenpiteisiin ja asiasta pitää tiedottaa julkisesti.
Aalto-yliopistossa työskennelleen ja Yleisradion rahoittaman Janne "Rysky" Riiheläisen toiminta on saanut entistä vakavampia piirteitä. Viestipalvelu X:ssä hän syyllistyy toistuvasti henkilöiden vihamaalittamiseen, kohdistuen erityisesti niihin, jotka tuovat esille yleisestä narratiivista poikkeavia näkemyksiä. Riiheläinen leimaa tällaisia henkilöitä esimerkiksi Venäjän hyväksi toimijoiksi, koronadenialisteiksi tai salaliittoteoreetikoiksi. Hänen toiminnassaan keskeistä on vihakampanjoiden käynnistäminen yksilöitä vastaan, ja hänen ylläpitämissään keskusteluketjuissa väkivaltauhkaukset ovat arkipäivää. Näin hän pyrkii hiljentämään eriäviä mielipiteitä esittäviä henkilöitä yllyttämällä seuraajiaan uhkailemaan näitä.
Pitkäkestoista uhkailua ja vainoa
Riiheläinen hyödyntää vihamaalittamisessaan sosiaalisen median lisäksi myös perinteisiä medioita. Eräs surullinen esimerkki tästä on Seura-lehden julkaisema artikkeli, jossa esitettiin virheellistä tietoa ja maalitettiin henkilöitä. Kun artikkelin kohde pyysi oikaisua ja lähetti vastineen, Seuran toimitus muokkasi vastinetta ja julkaisi sen alkuperäisen kirjoittajan nimissä, ikään kuin tämä olisi itse muotoillut tekstin. Tämä artikkeli johti lukuisiin väkivaltauhkauksiin ja jopa tappouhkauksiin. Lisäksi artikkelissa annettiin ymmärtää, että kohteet toimivat yhteistyössä Venäjän kanssa, vaikka väitteet olivat täysin perättömiä.
Riiheläisen toiminnan kohteeksi on joutunut kymmeniä ihmisiä, ja vaino voi jatkua vuosia – joidenkin kohdalla jopa kymmenen vuotta.
Mainos:
Tuoreita esimerkkejä väkivaltakampanjoista
Viimeisin esimerkki Riiheläisen toiminnasta nähtiin viestipalvelu X:ssä, jossa hän jälleen maalitti yksittäisen henkilön. Tämän seurauksena kyseisen viestin alle kerääntyi solvauksia ja väkivaltauhkauksia, jotka näyttävät olevan Riiheläisen toiminnan tavoite – saada ihmiset vaiennetuiksi väkivallan uhalla.
Merkittävät resurssit takaavat työrauhan
Riiheläinen on toiminut merkittävissä asemissa, kuten Aalto-yliopiston projektityöntekijänä, ja saanut Yleisradiolta pitkäaikaista rahoitusta toiminnalleen. Nämä rahoituskanavat ovat mahdollistaneet hänelle työrauhan sekä käytännössä rajattomasti aikaa henkilöiden vihamaalittamiseen ja väkivaltakampanjoiden lietsomiseen.
Janne "Rysky" Riiheläisen vakava ja vaarallinen toiminta on uhka vapaalle keskustelulle ja sananvapaudelle, ei voi olla niin että jopa verovaroin rahoitetaan henkilöiden väkivaltauhkailua.
