Kevin Chan maksoi ennätyssumman, miljoona kruunua (noin 88 000 euroa), Pokémon-kortista Tukholman Fryshusetissa järjestetyssä tapahtumassa. Samalla viikolla hän myi sen edelleen Englantiin 1,2 miljoonalla kruunulla (noin 106 000 euroa).
Kortti on nimeltään Alakazam Gold Star ja se on vuodelta 2006. Kevin Chan osti sen keräilijöiden Card Expo Sweden -tapahtumassa, jossa vieraili viikonlopun aikana tuhansia kävijöitä.
Miljoonan kruunun osto on uusi Ruotsin ennätys, mutta aiempiin korttikauppoihin perustuvaa riippumatonta vertailua ei ole voitu vahvistaa.
Chan itse on tyytyväinen kauppoihin.
Mainos:
– Tuntuu upealta rikkoa ennätys, hän sanoo Schibsted-konsernin lehdelle Aftonbladetille.
Ennen viikon päättymistä englantilainen keräilijä toimi kuitenkin nopeasti ja tarjosi hänelle kortista 1,2 miljoonaa kruunua (noin 106 000 euroa).
Hän hyväksyi tarjouksen ja kertoo aikovansa luovuttaa kortin muutaman päivän kuluessa. Kortti vaihtoi siis omistajaa kahdesti saman viikon aikana.
Osto- ja jälleenmyyntihinnan välinen ero oli 200 000 kruunua (noin 18 000 euroa). Melkoinen arvonnousu näin lyhyessä ajassa.
Kevin Chan uskoo, että useammillakin keräilijöillä voi olla arvokkaita kortteja kotonaan. Hän kertoo ystävästään, joka kaivoi korttinsa esiin ja myi ne 250 000 kruunulla (noin 22 000 euroa).
Alla oleva X-päivitys esittelee Alakazam Gold Star -kortin.
Huomautus: Kortti ei ole sama yksilö, jonka Kevin Chan osti ja myi edelleen.
Pokémon-ilmiö
Pokémon lanseerattiin Japanissa 1990-luvun puolivälissä, ja se on sittemmin kasvanut valtavaksi mediakonseptiksi.
Tunnettujen keräilykorttien lisäksi ilmiöön kuuluu myös TV-sarjoja ja kymmenen vuotta sitten julkaistu Pokémon Go -mobiilipeli, jossa pelaajat pyydystävät Pokémoneja todellisissa sijainneissa.
Viime talvena myytiin maailman kaikkien aikojen kallein Pokémon-kortti.
Erittäin harvinainen Pikachu Illustrator -kortti myytiin Yhdysvalloissa vastaten 147 miljoonaa kruunua (noin 13 miljoonaa euroa) – huima summa, vaikka kauppaan sisältyi myös timanttikaulakoru.
Yksi luonnon todellisista ihmeistä on islantilainen tulivuori Snæfellsjökull. Se tunnetaan parhaiten Jules Vernen romaanista "Matka maan keskipisteeseen", mutta se on säilynyt erittäin suosittuna kohteena myös nykyaikana.
Islantilainen kansanperinne puolestaan painottaa, että vierailijoiden on osoitettava kunnioitusta siellä asuvaa näkymätöntä väkeä kohtaan – muuten asiat voivat mennä hyvinkin huonosti.
Artikkeli on julkaistu alun perin 7. kesäkuuta 2025.
Länsi-Islannissa sijaitsevaa Snæfellsnesin niemimaata reunustavat kimaltelevat jäätiköt, vesiputoukset ja korkeat kalliot. Niemimaan asutus koostuu pienistä kuvauksellisista kylistä, ja paikalliset kutsuvat aluetta usein "Islanniksi pienoiskoossa". Jopa Reykjavíkin urbaanin hälinän läpi voi vilauttaa pilkahduksen jäätikön peittämästä Snæfellsjökull-tulivuoresta. Sen huippu kohoaa 1 446 metriä merenpinnan yläpuolelle ja muodostaa keskeisen osan alueelle vuonna 2001 perustettua kansallispuistoa. Kansallispuistossa on huimaava ja epätavallinen määrä erilaista luontoa, kuten sammaleen peittämiä laavakenttiä ja pikkukivirantoja. 700 000 vuotta vanhaa tulivuorta pidetään aktiivisena, vaikka se ei ole purkautunut noin 1 800 vuoteen.
Mainos:
Paikka lienee tunnetuin kirjallisuudesta. Vuonna 1864 ranskalainen kirjailija Jules Verne julkaisi seikkailukirjan "Matka maan keskipisteeseen" (Voyage au centre de la Terre), jossa saksalainen professori Lidenbrock löytää vanhoja islantilaisia asiakirjoja, joissa kuvataan, miten maan keskipisteeseen pääsee. Yhdessä veljenpoikansa Axelin ja opas Hansin kanssa hän matkustaa juuri Snæfellsjökullille, josta matka maan keskipisteeseen alkaa. Kirjaa pidetään klassikkona ja yhtenä kaikkien aikojen suosituimmista seikkailuromaaneista.
Maan keskipisteeseen
Gatklettur. Kuva: iStock/Irina Danilova
Korkeita huippuja ja syviä luolia
Valitettavasti tulivuoren sisällä ei ole reittiä maan keskipisteeseen (sikäli kuin kukaan tietää...). Retkeily huipulle sen sijaan onnistuu mainiosti. Edestakaisen matkan sanotaan kestävän noin kahdeksan tuntia. Hellnarin kalastajakylässä on tietoa huipulle johtavasta polusta sekä lukuisista muista reiteistä, joita pitkin voi kulkea halki merkittävän luonnon.
Laavamaaston, jäätikön vaikutuksen ja meren läheisyyden yhdistelmä luo ainutlaatuisen ekosysteemin, joka ylläpitää monenlaisia elämänmuotoja. Vaellusreiteillä saattaakin törmätä hylkeisiin, lunneihin tai naaleihin. Delfiinit ja miekkavalaat eivät ole myöskään harvinainen näky merellä. Tulivuoriympäristön ilmasto on ankara, erityisesti tulivuoren lähellä, mutta se osoittaa myös luonnon uskomattoman kyvyn sopeutua. Lähempänä tulivuorta vallitsevatkin kylmyyttä sietävät sammaleet ja jäkälät. Alemmilla rinteillä kasvaa arktisia luonnonkukkia, kuten islanninajuruohoa ja rantaviuhkoa.
Alueella on myös useita kauniita vesiputouksia, jotka antavat maisemalle oman leimansa. Yksi esimerkki on Svöðufoss-vesiputous, joka sijaitsee lähellä jäätikköä. Se on kymmenen metriä korkea, ja ympäröivien jäätiköiden ansiosta siinä on runsas vesivirtaus ympäri vuoden.
Djúpalónssandurilla astutaan aitoon laavamaisemaan. Siellä on erilaisia kalliomuodostelmia, jotka laava on luonut kauan sitten. Jos seuraa Nautastíguria eli härän polkua, päätyy muun muassa erikoisen Gatklettur-kiven luo, jossa on suuri reikä, ja reiän läpi voi nähdä tulivuoren taustalla. Alueella on myös ryhmä makean veden laguuneja, ja jos suuntaa Black Lava Pearl Beachille, näkee mustien, sileiden kivien parven. Näitä kutsutaan nimellä Djúpalónsperlur, mikä kääntyy Djúpalónin helmiksi. Meri on hionut nämä laavakivet sileiksi.
Tulivuoren lähellä sijaitsee myös Vatnshellirin laavaluola. 200 metriä pitkä luola muodostui noin 8 000 vuotta sitten purkauksen seurauksena. Sisällä voi oppia sekä Islannin geologiasta että siitä, millaisia trolleja siellä alhaalla lymyilee. Syvimmässä kohdassa voi kokea, mitä täydellinen pimeys tarkoittaa, kun valot sammutetaan.
Haltioiden ja trollien keskuudessa
Puheen ollen trolleista, sekä Snæfellsnes että Snæfellsjökull liittyvät vahvasti Islannin kansanperinteeseen. Bárðar saga Snæfellsássin mukaan niemimaan perusti ja sille antoi nimen puolijättiläinen Bárður Snæfellsás. Häntä kuvaillaan jättiläisten ja trollien kuninkaallista sukua olevaksi, mutta myös puoliksi ihmiseksi.
Bárðurin isä, kuningas Dumbar, oli puoliksi titaani ja puoliksi jättiläinen, ja hän ryösti ihmisnaisen Mjöllin vaimokseen. Norjassa vuonna 900 syntyi sitten Bárður, sisaruksista vanhin. Hän oli komea mies, ja hänen sanottiin usein muistuttavan kaunista äitiään Mjölliä. Islannissa kerrotaan, että kaunein ja valkoisin lumi on nimetty hänen äitinsä ihonvärin mukaan – Mjöll. Kaiken kaikkiaan sanaa "Mjöll" käytetään edelleen kuvaamaan kaunista valkoista lunta, joka sataa tyynellä säällä.
Bárður Snæfellsásin patsas. Kuva: Theo Crazzolara/CC BY 2.0
Bárður asettui niemimaalle yhdessä vaimonsa, yhdeksän tyttärensä, velipuolensa Þorkellin ja tämän kahden pojan kanssa. Legendan mukaan veljenpojat, nimiltään Rauðfeldr ja Sölvi, ja tyttäret leikkivät usein yhdessä, mutta eräänä päivänä kaikki meni pieleen. Molemmat veljenpojat leikkivät Helga-tyttären kanssa, kun Rauðfeldr tönäisi häntä lujaa. Helga putosi jäävuorelle, joka ajautui kovassa tuulessa ajojäihin. Sitten hän katosi sumuun. Kun Bárður kuuli tapauksesta, hän ryntäsi velipuolensa kotiin ja tarttui molempia veljenpoikia kainaloista – he olivat yksitoista- ja kaksitoistavuotiaita – ja sitten hän heitti ensin Rauðfeldriin alas suuren rotkoon pudotuksessa, joka ymmärrettävästi tappoi nuoren pojan. Sitten hän heitti myös Sölvin alas jyrkänteeltä, jossa poika kuoli kallon murskautuessa. Tänä päivänä rotkoa kutsutaan nimellä Rauðfeldsgjá ja jyrkännettä nimellä Sölvahamar. Þorkell yritti nyt kostaa veljelleen ja he taistelivat; Bárður mursi tuolloin velipuolensa jalan, ja tämä päätti jättää Snæfellsnesin ja ihmiset lopullisesti. Tämän perhetragedian jälkeen Bárður katosi Snæfellsjökull-jäätikköön ja hänestä tuli alueen suojelija. Vielä nykyäänkin hänen sanotaan tulevan esiin vain auttaakseen hätää kärsiviä ihmisiä esimerkiksi trolleja vastaan. Mitä Bárður ei tiennyt, oli se, että hänen tyttärensä Helga todellisuudessa selvisi ja päätyi Grönlantiin, jossa hänellä oli omia seikkailujaan. Myöhemmin hän palasi vierailemaan isänsä luona jäätiköllä.
Monet paikat niemimaalla on nimetty Bárðurin mukaan, ja koko alue on vahvasti sidoksissa hänen elämänsä traagiseen saagaan. Arnarstapin kalastajakylässä on puolijättiläisen patsas. Jos vierailet kalastajakylässä, vinkkinä on myös tutustua rannikon upeisiin taideteoksiin, nimittäin basalttikallioihin, jotka meri on muovannut kokonaan omalla voimallaan. Basaltti on eräänlainen laavakivilaji, joka on muodostunut laavan jäähtyessä.
Paikkaan liittyy myös muita olentoja. Kuten muukin Pohjola, myös Islanti on vahvasti kansanperinteen olentojen leimaama, ja ne ovat edelleen tärkeä osa kulttuuria nykyaikana. Nämä olennot ovat tiukasti sidoksissa luontoon ja ne nähdään usein sen suojelijoina. Monet tarinat kertovat, kuinka ne voivat vaikuttaa paikalla vieraileviin ihmisiin – sekä suojelemalla ja varoittamalla, että myös rankaisemalla niitä, jotka eivät osoita kunnioitusta.
Sekä jättiläisten että trollien sanotaan asuvan vuoren ympärillä ja sisällä. Huldufólkin eli piilokansan sanotaan myös olevan siellä runsaslukuinen; heidän sanotaan elävän rinnakkain ihmisten kanssa ja heitä kuvataan usein haltioiksi. Heitä kutsutaan usein "näkymättömäksi väeksi" – juuri siksi, että he ovat näkymättömiä tavalliselle ihmissilmälle. Ulkonäöltään heidän sanotaan muistuttavan ihmisiä, mutta olevan kauniimpia, pidempiä ja sirompia. Huldufólkia kuvataan yliluonnollisiksi, mutta samalla he elävät täysin tavallista elämää omassa piirissään, aivan kuten ihmisetkin.
Punertavan, jättimäisen Söngklettur-kiven, joka kääntyy "laulukiveksi", sanotaan Djúpalónssandurilla olevan haltioiden kirkko. Legendan mukaan Bárður ja hänen miehensä saapuivat tänne ensimmäisenä, ja kivi sai nimensä, koska luola näytti vastaavan kaikkeen heidän sanomaansa kaiulla. Niin kauan kuin muistat pyytää haltioilta lupaa, on täysin sallittua viettää aikaa luolan ympärillä ja mennä sen sisään. Kunnioitusta korostetaan vahvasti islantilaisessa kansanperinteessä, joka varoittaa, että asiat voivat mennä hyvinkin huonosti, jos sitä ei osoita näkymättömiä kohtaan.
Sisällä on runsaasti erilaisia kaiverruksia, joista jotkut ovat yli 500 vuotta vanhoja. Monet ihmiset ovat käyttäneet luolaa suojana ajan saatossa ja kaivertaneet siihen pieniä viestejä tai nimikirjaimiaan. Uusien viestien kaivertaminen on kuitenkin kielletty.
Kuva: Eric Kilby/CC BY-SA 2.0
Yksi voimakkaimmista paikoista
Jotkut uskovat Maan jakautuvan seitsemään suureen energiakeskukseen eli "chakrapisteeseen". New Age -piireissä Snæfellsjökullia kuvataan usein sydänchakraksi, ja tästä syystä monet henkiset harjoittajat ja muut hakeutuvat tulivuorelle – keräämään voimaa, edistämään paranemista, suorittamaan seremonioita tai yksinkertaisesti meditoimaan.
Djúpalónsperlurin kaltaiset kivet ovat yleisiä koko rannikolla ja niitä kutsutaan usein nimellä "orkusteinar" eli voimakivet, joita monet keräävät ja vievät kotiinsa. Toiset taas katsovat, että ne ovat suojeltuja eikä niitä pitäisi viedä pois paikalta; esimerkiksi huldufólkin sanotaan asuvan Djúpalónssandurin ympärillä, kuten edellä kuvattiin, ja alueelta löytyviä mustia kiviä ei siksi pitäisi ottaa. Jotkut kertovat ottaneensa kiven kotiinsa ja kärsineensä sen jälkeen epäonnesta.
Omien kristallien tuominen ja niiden lataaminen tulivuoren ympärillä on myös yleistä, sillä energian sanotaan olevan siellä erittäin voimakasta.
Monet vierailijat kertovat, että heillä on vaikeuksia nukkua niemimaalla. Jotkut uskovat sen voivan johtua tulivuoresta säteilevästä magneettisesta energiasta. Tulivuorella sanotaan olevan myös voima, joka saa ihmiset haluamaan palata sinne uudelleen.
Djúpalónsperlur. Kuva: Tim Hodson/CC BY 2.0
Muukalaisvieraita
Paikan voimakkaiden energioiden vuoksi monet ovat myös spekuloineet, että Snæfellsjökull on juuri se paikka, jossa avaruusolennot vierailevat, jos ne tulevat maahan. Ainakin sadat ihmiset olivat vakuuttuneita siitä 5. marraskuuta 1993, jolloin ihmisiä matkusti tulivuorelle eri puolilta maailmaa todistamaan maanulkopuolisten vierailua, kertoo Reykjavik Grapevine. Kaiken kaikkiaan telepaattiset ihmiset olivat olleet yhteydessä muihin planeettoihin ja heidän mieleensä oli iskostunut juuri tämä päivämäärä ja paikka. Viisisataa ihmistä eri puolilta maailmaa vakuuttui asiasta tarpeeksi lähteäkseen sinne tuona kylmänä iltana, mutta yhtään avaruusolentoa ei tullut vierailulle – ainakaan sikäli kuin kukaan tietää. Sen sijaan iloisessa hengessä ammuttiin ilotulituksia galaksien välisen ystävyyden symbolina. Kysymys on kuitenkin siitä, antoivatko ilmassa kuuluneet paukahdukset todella erityisen ystävällisen vaikutelman...
Haaksirikot
Kun vierailet Djúpalónssandurin ympäristössä, voit nähdä myös rannalla lojuvia raudanpaloja. Ne ovat peräisin brittiläisestä troolari Epine GY7:stä, joka haaksirikkoutui 13. maaliskuuta 1948. Tuona kohtalokkaana yönä iski kauhea lumimyrsky, jonka seurauksena miehistö menetti aluksen hallinnan ja monet miehet putosivat yli laidan. Läheisten kylien asukkaat onnistuivat heittämään köyden haaksirikkoutuneeseen alukseen ja pelastivat viisi miestä. Kuitenkin 14 laivalla olleista miehistä ei selvinnyt, ja useat heistä ovat edelleen kadoksissa merellä.
Troolarin jäännökset ovat maanneet rannalla siitä lähtien muistomerkkinä ja ne ovat suojeltuja, mikä tarkoittaa, ettei niitä saa siirtää tai koskea.
Havaitsen järjestäjän, Rock around the clock production AB:n, julisteen. Se on kiinnitetty ilmoitustaululle lähellä tapahtumapaikkaa, toivoen saavansa koko pienen Mörrumin kaupungin liikkeelle.
Juliste maalaa elävän kuvan I Can Jive -esityksestä, jossa esiintyvät yhtye Roadwork ja sen vetonaula Robert Wells. Sana kiiri hyvissä ajoin: bongasimme A4-kokoisen julisteen pienellä retkellä heinäkuussa, ja tapahtuma oli asetettu syyskuun 3. päivälle kello 19.00.
Niinpä Mikael Rasmussen alias Artist Razz tarttui tilaisuuteen ja lähetti viime hetkellä sähköpostitse pyynnön lehdistöakkreditoinnista sekä nöyrän vetoomuksen saada valokuvata näitä eläviä legendoja. Vastaus tuli nopeasti ja lämpimästi: pääsimme mukaan muuten täynnä olevalle listalle. Sydänjuuret värähtivät ja veri alkoi kiertää musiikillisissa suonissa. Artist Razzille oli uskottu tehtävä elää käyntikorttinsa sanojen mukaisesti: kulttuuritoimittajana.
Kauneutta pienellä paikkakunnalla
Pienessä elokuvateatterissa Mörrumin lohikaupungissa Roadworkin viileät veteraanit nousivat lavalle, mukaan lukien alkuperäisjäsenet Ingemar Rogefeldt kitarassa ja Peder Sundahl rummuissa. Heihin liittyivät Danny Handley laulussa ja vierilevassa kitarassa (yhtyeestä Animals and Friends); Robert Wells pianossa; hänen vaimonsa Maria Wells taustalaulussa, päälaulussa ja haitarissa; sekä Micke Finell bassossa, jonka muistamme The Refreshments -yhtyeen ajoilta.
Mainos:
Ilmassa on erehtymätön ruotsalaisen kansanpuistokeikan tuntu, aivan kuin olisimme kohtaamassa nuoren Jerry Williamsin. Todellisuus hiipii lempeästi lähemmäs: sen sijaan kohtaamme ikääntyviä veteraaneja ja täydellisiä muusikoita, jotka kerran säestivät rockin kuningasta, Erik Fernströmiä alias Jerry Williamsia.
Yleisön korkea keski-ikä kertoo myös siitä, että useimmat tuntevat ja rakastavat ohjelmistoa, vaikka he jammaavat mukana istuallaan. He antavat muusikoille täyden huomionsa, kuunnellen tarkasti ja taputtaen hillitysti. Heidän katseensa vaeltavat ikonisesta muusikosta toiseen. Joku hymyilee vaivihkaa; toinen paistattelee huoneen lumossa; joku sulkee silmänsä voimistaakseen kuuloaistiaan ja nautintoaan. Useimpia tämän yleisön jäseniä yhdistää se, että he rakastivat Jerry Williamsia.
Myös Jerry Williamsin elämäkerta tekee selväksi, että Erikin syntymästä 15. huhtikuuta 1942 aina hänen syövän aiheuttamaan kuolemaansa 25. maaliskuuta 2018 asti, hän keräsi poikkeuksellisen kokoelman voittoja. Voit tutustua Jerry Williamsin kulttimaineeseen täällä.
Tiukka rummun ja basson groove kaiken pohjana
Rummuin ja basson boogie- ja rock 'n' roll -rytmin voi tuntea syvällä kehossa ja sielussa. On kiehtovaa, kuinka ihana aloitus voi olla herkällä piano- tai lauluintrolla, ja kuinka se ensimmäisen säkeistön tai ehkä kahden tahdin lempeiden nuottien jälkeen voi yhtäkkiä pukeutua rummun ja basson grooveen, joka pyyhkäisee mukanaan. Se, että yleisö pystyy yhä istumaan paikallaan, tuntuu minusta pieneltä ihmeeltä. Joku kuitenkin pääsee nousemaan ylös dokumentoidakseen illan ja ottaakseen tärkeitä valokuvia… Ja näiden upeiden Jerry Williams -numeroiden aikana kameran pitäminen vakaana on melkein haaste.
Vaihdokset laulajien välillä ovat nautinto, kun Danny ja Maria vuorottelevat päälaulussa. Hetkittäin Maria, tämä countryn ja ruotsalaisen tanssilavamusiikin kuningatar, tuo elävästi mieleen Agnetha Fältskogin, eikä vähiten äänensä kauneuden vuoksi. Ehkä juuri tällaisen energian keskellä Robert ja Maria tapasivat ensimmäisen kerran kansanpuistojen vilinässä. On myös siistiä, että hän soittaa haitaria kuin aito rock-mimmi. Se antaa ohjelmistolle ylimääräistä kipinää.
Kyllä, bändillä oli valtava laulukirja, josta ammentaa. Yksi selkeä nostalginen numero, joka liikutti yleisöä, oli Did I Tell You. Voimakkain esitys oli epäilemättä Working Class Hero. Soundi, rummuniskut, volyymin vaihtelut, taustalaulu ja päälaulu nousivat tasolle, jonka tämä fantastinen sävellys ansaitsee. Kun siristi silmiään hieman, saattoi melkein nähdä Jerry ”Jerka” Williamsin nauttivan siitä, kumartaen ja kiittäen muusikoita, jotka kantavat hänen perintöään niin hyvin: Pederiä, Ingemaria, Dannya, Mickeä, Mariaa ja Robertia.
Esitys koostuu kahdesta 45 minuutin setistä, ja siitä tulee todellinen matka maestro Robert Wellsin ansiosta. Hän kertoo anekdootteja muovaten muistoista ja kokemuksista pieniä jalokiviä: Robert ja Jerry tapasivat yli 40 vuotta sitten ja päätyivät jakamaan kansanpuistojen lavoja ja suurempia areenoita, kuten Ullevin stadionin, Wellsin hyvin rasvatun Rhapsody in Rock -kiertueen myötä.
Harvinaisia ja ikimuistoisia kohtaamisia
Nuo koskettavat muistelmat tuovat mieleeni yhden omistani: erittäin varhaisen tapaamisen Robert Wellsin ja Charlie Normanin kanssa Ugglas Parkissa vuonna 1993, kun teimme radiota silloiseen Strängnäsin paikallisradioon taajuudella 91,2 MHz.
Tällaiset muistot tekevät kohtaamisista artistien ja muusikoiden kanssa entistä arvokkaampia, lisäten jotain uutta niin kuulijoille, katsojille kuin seuraajillekin.
Pari vuotta sitten tapasimme Robertin Sweden Rock Festivalilla, jossa hän esiintyi muun muassa Mikkey Deen (rummut) ja Nina Söderquistin (laulu) kanssa. Se tekee tästä nostalgisesta esityksestä vieläkin arvokkaamman: mahdollisuus kertoa Roadworkin tarina, bändin joka soitti Jerkan kanssa, ja kaikista niistä erillisistä palasista, jotka yhdessä tekevät illasta sellaisen, jonka yleisö täällä Mörrumissa voi muistaa ja jota se voi vaalia pitkään.
Kiitos erinomaiselle saksofonistille, basistille, bändinjohtajalle ja tuottajalle Micke Finellille, joka sai idean tämän show'n kiertueesta. Kiitos Roadworkille, Peder Sundahlille ja Ingemarille, hiljattain edesmenneen Pugh Rogefeldtin veljelle. Yksi kaunis osa tarinaa on se, että veljekset ehtivät tavata ja viettää aikaa yhdessä Gotlannissa kolme päivää ennen Pughin kuolemaa. Voimakas tarina, jonka täydentää Ingemarin lujuus kunnioittaa Pughia muistokonsertilla tuolla maagisella saarella vuonna 2023. Kaunis tarina!
Pieni loppuhuomautus
Miten siis päätämme tämän kulttuuriesseen? Well, Well, Wells… bändi lopetti kaksi 45 minuutin settiään vuoden 1979 jättihittiin I Can Jive, tarjoillen sen innolla ja täydellä vauhdilla kasvavassa loppuhuipentumassa.
Kiitos, kun olitte siellä – ääniteknikot, järjestäjät, välittävät lähimmäiset, artistit, muusikot, roudarit, mediatyöntekijät, valokuvaajat. Yhdessä me kaikki luomme sen, mitä tapahtuu huoneessa, jonka jaamme. Ja yleisö – toivon tuota kokemusta teille jokaiselle.
Kunnes kohtaamme jälleen, ja onnea matkaan, kun jatkatte kiertämistä ja musiikin tekemistä. Jaatte niin anteliaasti kanssamme. Ja jos Roadwork suuntaa jälleen tien päälle – he aloittivat tämän kiertueen vuonna 2025 – tarttukaa tilaisuuteen nauttia tästä musiikkihistoriasta, joka on yhä erittäin elävää, upean taitavien ja rakastettavien vanhojen rokkareiden, niin miesten kuin naistenkin, soittamana.
Talkkuna ei ole kaupan hyllyn anonyymi jauhopussi. Se on keitettyjen, kuivattujen ja paahdettujen jyvien muisti: vilja, joka säilyy, kulkee mukana ja muuttuu puuroksi, pepuksi tai hyveeksi ilman että uunia tarvitsee joka ateriaan. Savossa sama jauho tunnetaan myös asussa talakkuna. Huhtikuussa 2026 Euroopan komissio rekisteröi nimet Savolainen talkkuna / Savolainen talakkuna suojatuksi maantieteelliseksi merkinnäksi. Suojaus ei tee kaikesta talkkunasta savolaista. Se sitoo tietyn tumman, karkean jauhon Pohjois- ja Etelä-Savon maineeseen ja valmistukseen.
Siksi on syytä erottaa kaksi asiaa: talkkuna elävänä perinteenä koko Suomessa, ja savolainen talkkuna nimenä, jota EU nyt valvoo.
Mikä talkkuna on
Talkkunalla tarkoitetaan talkkunajauhoja — joskus talkkunaksia — jotka valmistetaan viljan jyvistä, joskus myös herneistä tai härkäpavuista. Jauho jauhetaan tyypillisesti kokojyvästä. Valmis ruoka syntyy, kun jauhoa sekoitetaan nesteeseen, viiliin, rasvaan tai marjoihin, tai kun siitä keitetään puuro.
Elävän perinnön wikiluettelo jakaa Suomen karkeasti kahteen talkkuna-alueeseen Kai Linnilän (2015) linjaa seuraten. Lännessä jauhot jauhetaan hienoiksi; niitä kutsutaan myös piepoksi tai piapoksi, ja perinteinen tapa on sekoittaa jauhoa piimään, viiliin tai jogurttiin kylmänä, erityisesti kesällä. Idässä jauho on karkeampaa, ja siitä keitetään talkkunapuuroa, joka tarjotaan usein voisilmän tai tirripaistin kanssa.
Mainos:
Raaka-aine vaihtelee. Länsi-Suomi ja Kaakkois-Suomi painottavat kauraa. Itä-Suomi Pohjois-Pohjanmaata myöten on ohratalkkunan aluetta. Etelä- ja Keski-Suomessa seoksissa esiintyy kauraa, ohraa ja herneitä. Pohjoisimpaan Suomeen talkkuna ei aikanaan juurtunut, vaikka jauhoa saa nykyään kaupoista myös siellä.
Vilja, keitto ja paahto
Perinteinen valmistus ei ole “paahda jauhoa pannulla ja valmis”. Wikiluettelon kuvaus on monivaiheinen. Jyviä keitettiin suolalla maustetussa vedessä muuripadassa — usein karjakeittiössä tai saunassa — kunnes ohra alkoi halkeilla tai kauran kuoret irrota. Vesi valutettiin pois. Sitten jyvät kuivattiin uunissa tai saunan parvessa. Uunitalkkuna vaati tarkkaa lämpöä: palaneet jyvät maistuivat kitkeriltä, raa’at eivät maistuneet talkkunalle. Saunassa tai riihessä kuivattuihin jyviin tarttui savun aromia; niitä voitiin vielä paahtaa pellillä kiukaan lähellä. Vasta kuivumisen jälkeen jyvät seulottiin, tuuletettiin ja jauhettiin — kotona käsikivillä tai myllyssä.
Tämä ketju selittää säilyvyyden. Talkkuna syntyi kuivamuonaksi erä- ja työmatkoille: kevyt, kypsä vilja, joka ei vaatinut uunia joka aterialla. Savolaisen talkkunan nimisuojahakemus sitoo saman logiikan metsäiseen, runsasjärviseen Savoon. Savossa talkkunaa on perinteisesti tehty Mikon päivän jälkeen lokakuussa — kekrin ja uuden jauhon aikaan.
Nimi juontuu wikiluettelon ja hakemusasiakirjan mukaan venäjän tolokno-sanasta. Talkkuna kotiutui Suomeen wikiluettelon mukaan ilmeisesti 1700-luvulla; ensin Karjalaan, Etelä-Hämeeseen ja Varsinais-Suomeen, josta se levisi laajemmalle. Ennen talkkunaa syötiin raakojen jauhojen ja nesteen seosta, pepua — myös vesi- tai vilutalkkunaa, koska seosta ei keitetty. Paahdettu ja kuivattu jyvä teki ruoasta toisen.
Alueelliset muodot: Savo, Häme ja muut
Hämäläinen talkkuna on usein hienompaa ja kaurapohjaista; seokseen on voitu lisätä ohraa, herneitä tai härkäpapuja. Sitä syödään piimään tai viiliin sekoitettuna; Lounais-Hämeessä ja Varsinais-Suomessa esiintyvät nimet piepo, piapo ja piapojauho. Helvi Hämäläisen kyläromaaneissa piapo kuuluu somerolaiseen maisemaan; kotiseututyössä perinnettä on tehnyt tunnetuksi muun muassa Tapio Horila.
Savolainen talkkuna on toinen esine. Pohjois-Savossa se valmistettiin ohrasta; Etelä-Savossa kauran joukkoon saatettiin lisätä hernettä, ohraa, joskus tattariakin. Tavallisin tapa oli keittää ohratalkkunasta puuro “vispilöimällä kuumaan, hiukan suolalla maustettuun veteen”. Lisukkeena voi tai tirripaisti — pekonista rapeaksi paistetut siankylkisiivut, joihin lisätään tilkka vettä. Savossa tunnetaan myös kourakas, koprakaenen, nyrkkitalakkuna, pöppi tai kopratalkkuna: tiukka puuro, josta pyöritetään kourassa pallo, jonka painaumaan sipaistaan voita tai joka topataan tirripaistiin.
Karjalassa on syöty pääasiassa ohratalkkunaa. Etelä-Pohjanmaalla valmistustapa poikkeaa: talkkunaa tehdään paahtamalla kaura-, ohra- ja ruisjauhoa, ja sitä syödään viiliin tai piimään sekoitettuna vellinä tai marjatokerona. Kainuulla on oma kainuulainen talkkunansa.
Nämä erot eivät ole makuasioita “paremmasta” talkkunasta. Ne ovat alueiden kerrostumia. Herneen rooli hämäläisessä seoksessa ei kuitenkaan sekoitu savolaisen nimisuojan ohra–kaura-ytimeen.
Savolainen talkkuna ja SMM-nimisuoja
Ruokavirasto hyväksyi kansallisesti Savolainen talkkuna / Savolainen talakkuna -hakemuksen vuonna 2023. Hakija oli ProAgria Itä-Suomi ry. Euroopan komissio hyväksyi rekisteröinnin 15. huhtikuuta 2026. Tuote on Suomen kahdeksastoista nimisuojattu nimitys Ruokaviraston tiedotteen mukaan.
Luokka on suojattu maantieteellinen merkintä, SMM — ei aito perinteinen tuote. Ero on ratkaiseva. Kalakukon APT suojaa menetelmää ilman aluepakkoa. Savolaisen talkkunan SMM sitoo nimen maantieteeseen: Pohjois-Savon ja Etelä-Savon maakuntiin. Suojaus perustuu maineeseen perinteisenä savolaisena viljatuotteena, jonka tuntomerkkejä ovat tumma väri ja karkea rakenne.
Yhtenäisen asiakirjan mukaan savolainen talkkuna on keitetyistä ja uunissa paahdetuista jyvistä karkeahkoksi jauhettu viljatuote. Pääasiallinen raaka-aine on ohra tai ohra ja kaura sekoitettuna; suolaa voidaan lisätä. Tunnusomaista ovat karkeahko rakenne, paahdetun viljan tuoksu ja maku sekä ruskea väri. Tuote poikkeaa muista talkkunoista juuri tummuudellaan ja karkeudellaan. Hyvä säilyvyys kuuluu prosessiin, ei markkinointilauseeseen.
Nimisuoja ei väitä, että hämäläinen piepo olisi väärää talkkunaa. Se väittää, että savolainen talkkuna tarkoittaa tiettyä jauhoa tietyllä alueella. Muut talkkunat saavat olla muita talkkunoita — omilla nimillään.
Pöydässä: puuro, pepu, hyve
Savossa tyypillisin talkkunaruoka on puuro. Ruokaviraston tiedote toistaa saman: lisukkeena tirripaisti tai voisilmä; jauho sopii myös jälkiruokiin marjojen kanssa. Lännessä kylmä piimäseos on ollut peltotöiden helleruokaa, joskus jopa lounaan korvike.
Pepu ja marjapöperö kuuluvat samaan sukuun: jauhoa marjoihin, rasvaan tai nesteeseen. Talkkunahyve on uudempi juhlamuoto — rahkaa, vaahtoutunutta kermaa, talkkunaa ja marja- tai omenahilloketta — mutta se nojaa samaan paahdettuun viljaan. Leivonnassa karkeaa talkkunaa on käytetty korppujauhon tapaan, esimerkiksi kalan leivitykseen; mieto paahteisuus siirtyy myös taikinoihin. Nämä ovat käyttötapoja, eivät “paras resepti 2026” -kortteja.
Helsingin yliopiston Savolainen osakunta viettää talakkunajuhlaa talkkunoineen ja tirripaisteineen; juomana piimä. Wikiluettelo sijoittaa juhlan juuret 1800-luvun lopulle, Wikipedia osakunnan jakautumiseen vuonna 1905. Tarkka alkuvuosi kannattaa tarkistaa osakunnan historiikista; itse tapa — opiskelijoiden vuosittainen talkkunapöytä — on dokumentoitu ja elävä. Suomalaisen Talkkunan perinneyhdistys ry perustettiin vuonna 2013; wikiluettelon mukaan toiminta on sittemmin uinunut.
Kotona talkkunajauhoa tekee enää harva. Kaupallinen jauho ja REKO-piirit pitävät raaka-aineen saatavilla. Kuluttajat, jotka yhä sekoittavat jauhoa viiliin tai keittävät puuroa, ovat perinteen nykyisiä harjoittajia yhtä lailla kuin harvat tilalliset, jotka yhä hallitsevat padan ja uunin.
Kulttuurissa ja kielessä
Talkkuna ei ole vain keittiön sana. Se on myös osakunnan, kotiseututyön ja satunnaisen populaarikulttuurin merkki. Martti “Huuhaa” Innasen vuoden 1968 kappaleessa Kumiteräsaappaat kajahtaa säe talkkunan loppumisesta; Helena Meripaasin nuortenromaani Pöllöhilloa (2007) lainaa hämäläisen mustikkapöperön rinnakkaisnimen. Nämä eivät tee talkkunasta “trendikästä”. Ne kertovat, että jauho on yhä tunnistettava kuva — samaan tapaan kuin tirripaisti savolaisessa puurokulhossa.
Kirjallisuudessa perinnettä ovat koonneet muun muassa Juri Nummelinin ja Elina Teerijoen Pieni talkkunakirja (2005) sekä Kai Linnilän Puuron ja talkkunan voimalla (2015). Bertta Räsäsen Savolainen keittokirja (1978) dokumentoi ohratalkkunan ja kouratalakkunan käytännön. Nämä ovat käsikirjoja ja muistitietoa, eivät EU-eritelmää. Ero kannattaa pitää kirkkaana: kirja opettaa käden ja maun, asetus suojaa nimen.
Kekri ja Mikon päivän jälkeinen lokakuu sitovat savolaisen talkkunan vuodenaikaan. Wikiluettelon mukaan talkkuna ei ollut minkään suuren kirkollisen juhlan pakollinen ruoka, mutta sitä syötiin myös kekrinä, kun uusi jauho oli juuri valmistunut. Itä-Savossa ja Pohjois-Karjalassa talkkunaa on tiedetty myös jouluruokana. Sesonki ei ole kalenteripakko. Se on uunin ja sadon rytmi.
Elävä jauho, ei superfood-kansio
Talkkunasta on 1900-luvulla tehty myös kansallista argumenttia. Pellervo-lehti kirjoitti vuonna 1914 — wikiluettelon siteeraamana — kahdesta talkkunaruuasta, savolaisesta lämpimästä ja hämäläisestä kylmästä, jotka uhkasivat unohtua “ulkomaalaisen syötävän” tieltä. Riisi oli kilpailija värinsä ja uutuutensa vuoksi. Puhe oli kulttuuripolitiikkaa, ei ravitsemusterapiaa.
Sama raja pätee nyt. Talkkuna on viljatuote ja ruokamuisto. Se ei tarvitse kuitulupauksia, “superfood”-leimaa eikä väitettä, että ruokalusikallinen korjaa ruokavalion. Katteettomat terveysväitteet eivät kuulu tähän perinteeseen. Riittää, että jauho tunnistetaan: mistä se tulee, miten se tehdään, millä nimellä sitä myydään.
Savolainen talkkuna sai SMM-suojan vuonna 2026, koska maine, tumma väri ja karkea jauhe oli dokumentoitavissa. Hämäläinen piepo ei kadonnut sillä. Kalakukon APT ja talkkunan SMM opettavat saman asian eri suunnista: nimi on tarkka työkalu. Kun talkkuna pidetään jauhon nimenä ja savolainen talkkuna alueen ja prosessin nimenä, perinne ei ole museoitu herkku. Se on edelleen sekoitettavissa piimään — tai haudutettavissa puuroksi — ilman että kenenkään tarvitsee väittää sen parantavan maailmaa.
Kalakukko ei ole torivaunun anonyymi lämpöpakkaus. Se on savolainen ruokamuisto, jossa pikkukala ja siankylki hautuvat tiiviissä ruiskuoressa niin kauan, että ruoto pehmenee ja kokonaisuudesta tulee ateria: leipä ja särvin samassa nyytissä. Nimi kalakukko on Euroopan unionissa rekisteröity aidoksi perinteiseksi tuotteeksi heinäkuussa 2002. Suojaus ei sido kukkoa Kuopion rajoihin. Se sitoo nimen valmistustapaan ja raaka-aineisiin.
Siksi kaupassa ja torilla seisovat rinnakkain kalakukko, muikkukukko ja ahvenkukko. Ero ei ole pelkkä makuasia. Se on myös juridinen.
Mikä kalakukko on
Elävän perinnön wikiluettelon mukaan kalakukko on pyöreä, soikio tai pitkulainen leivänomainen paistos. Siinä on tiivis, paksuhko ruisleipäkuori. Pintakerros kovetetaan ensin lyhyellä, korkealla paistolla. Vasta sen jälkeen täyte — kala ja sianlihan kylkisiivut — saa hautua matalassa lämmössä meheväksi.
Kuori ei ole koriste. Se on pakkaus, joka estää täytettä kuivumasta ja suojaa sitä matkalla. Ruokaviraston valvontaohje tiivistää saman: kalat asetetaan tiiviiksi keoksi taikinan keskelle, peitetään kylkisiivuilla ja ummistetaan kääntämällä reunat päälle. Nämä vaiheet ovat määrääviä perinteisen menetelmän kannalta.
Mainos:
Kalakukkoa syödään lämpimänä tai kylmänä. Perinteisesti kuoren päälle sipaistaan voita. Avaamistavoista elää kaksi koulukuntaa: toiset leikkaavat laelta pyöreän reiän ja siivuttavat kuorta sitä mukaa kuin syönti etenee, toiset leikkaavat kukosta siivuja, joissa on sekä kuorta että sisällystä. Wikiluettelo ja murreaineistot sijoittavat ensimmäisen tavan usein pohjoisempaan Savoon. Molemmat tavat kuuluvat perinteeseen, eivät kilpailuun “oikeasta” kukosta.
Avattu kalakukko: kuori ja täyte. Kuva: Rst2000 / Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)
Nimi, maantiede ja kieli
Sana kukko taikinakuorisen paistoksen nimenä on vanhastaan tunnettu suomen murteissa likipitäen Viipuri–Raahe-linjan pohjoispuolella. Etymologiasta on esitetty useita tulkintoja. Kotimaisten kielten keskuksen ja Kielikellon linjassa on vakiintunut selitys, jonka Mikko Bentlin tarkensi vuonna 2008: kalakukon kukko on eri alkuperää kuin kanalinnun kukko. Se on lainaa alasaksasta, samasta juuresta kuin saksan Kuchen, kakku tai piirakka. Elias Lönnrot oli kirjannut saman suunnan jo vuoden 1874 sanakirjassaan. Homonyymi on siis samaa lajia kuin kuusi puuna ja lukusanana: kaksi sanaa, yksi äänneasu.
Maantiede on savokarjalainen, mutta ei yksinomaan kuopiolainen. Wikiluettelon mukaan itäisen Suomen kalaisat järvet ja savutupien uunit selittävät, miksi pitkään haudutettu kukko juurtui juuri sinne. Lännessä tunnettiin kalaleipiä ja -kakkuja, joiden valmistustapa poikkesi itäisestä versiosta ja jäi usein arkikäytöstä pois. Suomen kansankulttuurin kartasto sijoittaa taikinakuoreen haudutetut kalaleivonnaiset laajalle, mutta savolainen umpinainen, pitkään hautuva kukko on se tyyppi, joka nousi valtakunnalliseksi tunnukseksi.
Perimätieto puhuu keskiajasta. Kirjallinen varhainen maininta on wikiluettelon mukaan vuodelta 1792: piirilääkäri Anders Ståhl kertoi kuninkaallisille lääkintäkollegoilleen savolaisesta Cala Cucu -pasteijasta, joka oli paloiteltua läskiä taikinakuoressa. Alkuperäisasiakirjaa ei ole tässä luettu; vuosiluku on vakiintunut toissijaisissa lähteissä ja kannattaa merkitä tiettävästi, kunnes arkisto osoittaa tekstin. Ensimmäinen keittokirjaohje wikiluettelon mukaan on Anna Olsonin Keittokirjassa vuodelta 1893: kukko on Savossa ja Karjalassa tavallista kansallisruokaa.
Täyte ja kuori: muikku, ahven ja siankylki
Peruskiista savolaisessa pöydässä on kalan laji. Toisen koulukunnan mukaan kalakukko tehdään muikusta, toisen mukaan ahvenesta. Kutsumanimet muikkukukko ja ahvenkukko elävät rinnakkain. EU:n tuote-eritelmä ei lukitse lajia yhteen kalaan: esimerkkeinä mainitaan muun muassa ahven, muikku, särki, kuore ja lohi. Suojaus koskee nimeä kalakukko, ei johdannaisia.
Ennen kukkoon käytettiin wikiluettelon mukaan pikkukaloja — muikkuja, norsseja, kuoreita, kiiskiä, silakoita. Suomut ja ruodot pehmenevät pitkän kypsennyksen aikana; sisukset poistetaan. Siankylki ei ole lisuke vaan maku ja rasva, jotka pitävät täytteen mehevänä. Juhlissa on voitu käyttää lohta. Kukkoja on leivottu myös muilla täytteillä: lantulla, perunalla, lihalla. Lanttukukko on sukua, ei sama tuote.
Kuori on ruispohjainen. Perinteisesti jauhot sekoitetaan veteen; hapan ruisleipätaikina on tullut mukaan leivän leipomisen yhteydessä. Taste Savon eritelmäkuvauksessa kuoritaikinaan kuuluu ruisjauhoa, mahdollisesti vehnää, kaurahiutaleita ja/tai ohraa, suolaa sekä voita tai margariinia. Vuonna 2021 Euroopan komissio hyväksyi vähäisen muutoksen: kuoreen, täytteeseen ja voiteluun sai laktoosittoman voin tai margariinin, ja kuoreen sai lisätä kaurahiutaleita. Muutos ei tee kukosta “modernia dieettituotetta”. Se päivittää eritelmän keittiön käytäntöön ilman että hautumisen idea katoaa.
Kuopio, leipomot ja kaupallinen muisti
Kalakukko yhdistetään Suomessa Kuopioon yhtä vahvasti kuin toriin ja kauppahalliin. Se ei ole sattuma. Kaupallinen leivonta teki paikallisesta eväästä tunnistettavan merkin.
Hanna Partanen (o.s. Kerman, 1891–1969) aloitti muikku- ja ahvenkukkojen leipomisen Lehtoniemessä ja myi niitä torilla. Virallinen elinkeinolupa myönnettiin vuonna 1931; sitä pidetään Kalakukkoleipomo Hanna Partasen perustamisvuotena. Leipomo toimii yhä Kuopion Kasarmikadulla, ja kukkoja paistetaan edelleen puu-uunissa. Elävän perinnön wikiluettelo nimeää sen ja Irene Partasen leipomon tunnetuiksi kuopiolaisiksi tekijöiksi. Irene Partasen leipomon liiketoiminta ajautui konkurssiin vuonna 2014; perinne ei silti ole yhden firman tavaramerkki.
Nämä nimet kuuluvat kulttuurihistoriaan, eivät mainokseen. Artikkelissa ei ole aukioloaikoja eikä “paras kukko Kuopiossa” -vertailua. Oleellista on, että torimyynti, puu-uuni ja sukupolvien jatkumo tekivät savolaisesta hautumistekniikasta julkisen ruokamuiston — samanlaisen, jonka Lentävä kalakukko -laulu ja Helsinki–Kuopio-pikajunan lempinimi toivat osaksi 1900-luvun populaarikulttuuria.
Kalakukko valittiin Kuopion perinneruuaksi vuonna 1985. Kuopion tammimarkkinoilla järjestetään kalakukon leivonnan SM-kilpailuja kotileipuri-, kaupallisessa ja innovaatiosarjassa. Martat ja kansalaisopistot pitävät kursseja. Perinne on listattu aineettoman kulttuuriperinnön kansalliseen wikiluetteloon.
APT-nimisuoja: mikä suojataan, mikä ei
Euroopan komissio rekisteröi nimen Kalakukko aidoksi perinteiseksi tuotteeksi 16. heinäkuuta 2002. Englanniksi luokka on Traditional Speciality Guaranteed, TSG; suomeksi APT. Samassa suomalaisessa APT-joukossa ovat sahti (2002) ja karjalanpiirakka (2003).
APT ei ole sama kuin suojattu alkuperänimitys (SAN) tai suojattu maantieteellinen merkintä (SMM). SAN ja SMM sitovat tuotteen alueeseen. APT suojaa perinteisen koostumuksen ja valmistusmenetelmän. Kalakukkoa saa valmistaa missä tahansa EU-maassa, kunhan eritelmää noudatetaan.
Ruokaviraston mukaan hakijataho varasi nimen kalakukko vain eritelmän mukaisille tuotteille. Suojaus ei koske nimiä muikkukukko, ahvenkukko tai lanttukukko. Käytännön seuraus on kaksiteräinen: eritelmä suojaa perinnettä väärinkäytöltä, mutta osa myyjistä on siirtynyt johdannaisnimiin, joita valvonta ei sido samaan paperiin. Ylen vuonna 2014 kuvaama jännite — “kuuluisin kalakukko ei ole kalakukko” — kuuluu tähän kerrokseen. Se ei ole folklorea vastaan byrokratiaa. Se on nimi vastaan eritelmä.
APT-logon käyttö kuuluu merkintöihin, kun elintarvike nimetään kalakukoksi. Pelkkä kuva pyöreästä paistoksesta ei riitä.
Miten kukko hautuu — ei resepti, vaan tekniikka
Tämä ei ole ohje kotiuuniin. Se on kuvaus taidosta, jonka EU kirjoitti eritelmäksi.
Taikinasta muotoillaan levy. Keskelle asetetaan kalat, päälle siankylkeä, reunat käännetään ja sauma tiivistetään. Ensin kuori kovetetaan korkeassa lämmössä — eritelmäkuvauksissa tyypillisesti noin 250–300 °C lyhyesti — niin ettei kuori halkea. Jos kuori “laulaa” tai “kiekuu”, neste valuu arinalle; murtuma paikataan ylijäämätaikinalla. Sitten lämpö lasketaan, ja hautuminen jatkuu tunteja. Perinteisesti kukko hyödynsi leivinuunin jälkilämpöä yön yli. Nykyeritelmä kuvaa matalan haudutusvaiheen noin 125–150 °C:ssa useaksi tunniksi ja jälkikypsytystä vielä sen jälkeen. Korkeassa lämmössä pitkään paistettu kukko kuivuu ja kovettuu: se voi olla paistos, mutta se ei ole sama esine kuin hautuva kukko.
Ripakukko on rautalampilainen erikoisuus: kuoreen leivotaan vitsaksista ripa kahvaksi kirkkomatkaa varten. Patakukko eli kuppikukko tekee saman idean padassa, kuori pohjana ja kantena. Nämä ovat sukua, eivät APT-kalakukon korvikkeita.
Elävä perinne, ei museovitsi
Kalakukko kestää, jos nimi pidetään täsmällisenä. APT ei väitä, että vain Kuopiossa osataan. Se väittää, että kalakukko tarkoittaa tiettyä kuorta, täytettä ja hautumista. Muikkukukko saa olla muikkukukko. Se ei ole epäonnistunut kalakukko. Se on toinen nimi, joka kertoo, kuinka laajalle savolainen eväs on levinnyt — ja missä kohtaa perinne vielä vaatii uunin jälkilämpöä, ei vain pussia torivaunusta.
Kotona kukkoja leipovat yhä sekä naiset että miehet. Talven pilkkiahvenet, kevään kutuahvenet ja kesän onkikalat kuuluvat samaan logiikkaan kuin ennen: pieni kala, joka ei muuten kelpaa juhlapöytään, kelpaa kuoren sisällä. Kaupallinen leipomo pitää tuotteen näkyvillä. Kurssi ja SM-kisa pitävät käden taidon hengissä. Nimisuoja pitää nimen kiinni eritelmässä.
Kalakukko on savolainen ruokamuisto juuri siksi, ettei se ole pelkkä maku. Se on tekniikka, jolla järvi ja uuni tekevät yhdessä aterian, joka säilyy matkalla. Kun kuori pidetään tiiviinä ja nimi täsmällisenä, muisto ei ole nostalgiaa. Se on edelleen syötävissä.
Ja näiden upeiden Jerry Williams -numeroiden aikana kameran pitäminen vakaana on melkein haaste.
