Mainos:

“Presidentin miehet” – Upea muotokuva tutkivasta journalismista

Julkaistu 6.9.2026 – Kirjoittaja Toimitus
Kaksi "foliolakkia" — toisin sanoen kaksi OIKEAA toimittajaa — aloittaa työnsä vuoden 1976 klassikossa "Kaikki presidentin miehet".

Sana Watergate on käytännössä synonyymi korruptiolle ja vallan väärinkäytölle. Termistä on tullut yleisnimitys poliittisille skandaaleille, julkkisten mokatulle toiminnalle ja ennen kaikkea leimalle "salaliittoteoria".

Termin suosiosta huolimatta on luonnollisesti niitä, jotka eivät tiedä yksityiskohtia siitä, mitä Watergate-skandaalissa todella tapahtui. Kaikille niille, jotka ovat tarpeeksi uteliaita halutakseen oppaan aiheeseen, Presidentin miehet (All the President's Men) on hyvä paikka aloittaa.

Elokuva dramatisoi ja tarkastelee journalistista prosessia, joka antoi Washington Postin toimittajille Bob Woodwardille ja Carl Bernsteinille mahdollisuuden yhdistää murto laajaan korruptioon ja vallan väärinkäyttöön silloisen Yhdysvaltain presidentin Richard Nixonin hallinnossa.

Watergate

Koska elokuva perustuu, kuten todettua, tositapahtumiin, tässä on lyhyt katsaus Watergate-skandaaliin.

Mainos:

Kuten tositapahtumiin perustuville elokuville on tapana, valmis tuote ottaa joitakin dramaattisia vapauksia, mutta mikään ei mene raiteiltaan tai venytä taiteellista vapautta liian pitkälle.

Skandaali sai alkunsa Nixonin hallinnon pyrkimyksistä peitellä osallisuuttaan 17. kesäkuuta 1972 tapahtuneeseen murtoon Demokraattien kansallisen komitean päämajaan, joka sijaitsi tuolloin Watergate-kompleksissa Washingtonissa.

Kyseessä oli amatöörimäinen murto, jonka suoritti viisi miestä, jotka olivat enemmän tai vähemmän tunareita: kaikki pidätettiin tapahtumapaikalla.

Media, erityisesti Washington Post, toi murron ja hallinnon välisen yhteyden polttopisteeseen. Raportointia ajoivat toimittajat Carl Bernstein, jota näyttelee Dustin Hoffman, ja Bob Woodward, jota esittää Robert Redford.

Suurella kärsivällisyydellä Woodward ja Bernstein käyttivät lähes kaksi vuotta keräten raskauttavaa tietoa, joka osoitti murron ja sen peittely-yritysten johtavan syvälle oikeusministeriön, FBI:n ja CIA:n katakombeihin – aina Oval Officeen asti.

Todistajanlausunnot ja muu näyttö paljastivat pian, että silloinen Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon oli hyväksynyt päätöksen salata hallintonsa osallisuus murtoon. Tutkinnassa paljastui myös ääniohjattu tallennusjärjestelmä Oval Officessa.

Tämä johti siihen, että Nixon erosi vuonna 1974 sen sijaan, että olisi joutunut virkasyytteeseen.

All the President's Men Watergate
Epäonnistunut murto käynnistää Watergaten elokuvassa "Presidentin miehet". Kuva: IMDb/Warner Bros.

Huomattava realismi

Tämä ei ole elokuva, joka tekee asiat helpoksi katsojalle.

Se alkaa pudottamalla meidät suoraan murtoon liittyviin tapahtumiin ilman selityksiä – esimerkiksi ilman selittävää tekstiä – mikä myötävaikuttaa sen poikkeukselliseen realismiin.

Se, mikä aluksi vaikuttaa erilliseltä välikohtaukselta, kehittyy nopeasti joksikin paljon enteellisemmäksi.

Jotkut saattavat pitää elokuvan vaatimusta jakamattomasta huomiosta haittapuolena, mutta se on myös lähestymistapa, joka ansaitsee kiitosta.

Kuvaus Woodwardin ja Bernsteinin kamppailusta tiedon saamiseksi tuntuu aidolta, saaden yleisön tuntemaan olevansa osa tutkintaa journalististen sankariemme rinnalla.

Tutkinta, joka muuttuu pian yhä vaarallisemmaksi. Ennen pitkää kaksikkoon iskee pakollinen paranoia. Ja kuten pian käy ilmi, hyvästä syystä...

All the President's Men Watergate
Toimittajiin kohdistuva uhka kasvaa. Kuva: IMDb/Warner Bros.

Aikaa vievää työtä

Woodward tai Bernstein saavat usein tietoa, jota he eivät voi uskottavasti julkaista, koska heidän lähteidensä on pysyttävä nimettöminä.

Sen sijaan, että jokainen palapelin palanen osoittaisi siististi kohti johtopäätöstä, kuten monien elokuvien yksinkertaisempi logiikka menisi, suuri osa heidän ajastaan kuluu asiakirjapinojen selaamiseen.

Tämä vaivalloinen työ on aikaa vievää ja vaikeasti hallittavaa: tavoitteena on löytää ne olennaiset yksityiskohdat, joita lehti tarvitsee saadakseen palaset loksahtamaan paikoilleen.

Presidentin miehet ei ihannoi journalismia; se kohtelee ammattia kunnioituksella. Sen sijaan, että tarinaa höystettäisiin toimintakohtauksilla, elokuva omistaa suurimman osan kestostaan sille epäkiitolliselle työlle, jota totuuden selvittäminen vaatii.

Loputtomat puhelut ja unettomat yöt kuluvat työsopimusten, kuittien, puhelinluetteloiden ja todistajalausuntojen läpikäymiseen. Työlästä työtä, mutta myös virkistävä näyttö hyvästä vanhanaikaisesta journalismista.

Elokuva hallitsee verkkaista tahtiaan poikkeuksellisella taidolla keskittyen tutkinnan läpimurtoihin. Presidentin miehet ei todennäköisesti valaise koko Watergate-tutkintaa; se olisi vaatinut huomattavasti enemmän kuin sen 138 minuuttia.

Se, mitä saamme kokea, voidaan kuitenkin perustellusti katsoa harkituksi kokonaisuudeksi.

All the President's Men Watergate
Bernstein, Woodward ja toimituksen johto. Kuva: IMDb/Warner Bros.

Oscar-palkittu "salaliittoteoria"

Presidentin miehet oli yksi vuoden 1976 ylistetyimmistä ja puhutuimmista elokuvista.

Vuoden 1977 Oscar-gaalassa se vei kotiin neljä patsasta ja sai neljä muuta ehdokkuutta, mukaan lukien paras elokuva ja paras ohjaus. Syystäkin: elokuva on moitteeton esimerkki taiteellisesta vapaudesta, jota nykyinen cancel-kulttuuri, dogmit ja agendat eivät rasita.

Käsikirjoitus on hyvin kirjoitettu ja tiivis, vetäen katsojan kärsivällisesti mukaan tarinaan. Ihmiset tuon tarinan takana on kuvattu uskottavasti ja arvokkaasti.

Alan J. Pakula käsittelee lähdemateriaalia hänelle tyypillisellä tavalla pienen ihmisen puolella, eksymättä koskaan tavoitteestaan: kertoa historiallisen tapahtuman tarina autenttisesti.

Kun katsoo näyttelijäkaartia, suoritukset ovat odotetusti virheettömiä. Redford ja Hoffman ovat erinomaisia rooleissaan. He yksinkertaisesti ovat Woodward ja Bernstein.

Sivuosanäyttelijät erottuvat vielä enemmän. Ennen kaikkea Hal Holbrook ja Jason Robards – kaksi henkilökohtaista suosikkiani. Jälkimmäinen sai täysin ansaitun Oscarin parhaasta miessivuosasta.

Oikean elämän salaliitot ja mysteerit eivät ratkea niin siististi tai nopeasti kuin monet muut elokuvat antavat meidän uskoa. Tämä on totisesti totta Watergate-skandaalin kohdalla.

On siis virkistävää, että Presidentin miehet uskaltaa valita kapeamman ja riskialttiimman polun.

Ajankohtaisempi kuin koskaan

Elokuva tuo polttopisteeseen myös jotain sellaista, mikä on äärimmäisen ajankohtaista tänään.

Kun Washington Post ja muu media alkoivat selvittää tapausta, ei kestänyt kauaakaan, kun ketä tahansa hämäräperäisyyksiin viittaavaa alettiin kutsua "salaliittoteoreetikoksi" tai "foliohatuksi". Kuulostaako tutulta?

On mielenkiintoista huomata, että pari vuotta myöhempi oletettu salaliittoteoria osoittautui olevan kaikkea muuta kuin teoriaa. Jotain pohdittavaa kaikille niille, jotka on saatu uskomaan, ettei salaliittoja ole olemassa.

Presidentin miehet näyttää, mitä aito tutkiva journalismi voi olla, ilman sitä yksinkertaisuutta tai loistoa, jota Hollywood niin usein tällaisille tarinoille antaa.

Se on myös elokuva, jonka pitäisi olla pakollista katsottavaa jokaiselle alalle tulevalle, joka haluaa kutsua itseään toimittajaksi.

Toimittajille, jotka kyseenalaistavat vallitsevia narratiiveja sen sijaan, että nielisivät purematta kaiken, mitä poliitikot ja vallanpitäjät käskevät meidän niellä. Toimittajille, joilla on rohkeutta, sisua ja kärsivällisyyttä ja jotka ovat valmiita kaivamaan vaikka maailman ääriin paljastaakseen totuuden.

 

Jan Sundstedt

Mainos:
Seuraa keskustelua
Ilmoita minulle
guest

Kun lähetät kommentin, käsittelemme nimimerkkiäsi, sähköpostiosoitettasi (ei julkaista), teknisiä tietoja ja kommentin sisältöä. Kommentti tarkastetaan automaattisesti ja tarvittaessa toimituksellisesti. Lue tietosuojaseloste ja kommentointiperiaatteet.

0 Kommentit
Vanhimmat
Uusimmat Äänestetyimmät

”Sininen salama” – 80-luvun klassikkotrilleri valvonnasta

Julkaistu 20.9.2026 – Kirjoittaja Toimitus
Blue Thunder, aseistettu polihelikopteri, valvontanäkymällä ja Roy Scheider Murphyna.

Jotkut elokuvat tarvitsevat vain muutaman minuutin muistuttaakseen meitä siitä, miksi rakastamme elokuvia.

Musta helikopteri jylisee Los Angelesin yllä, elektroniikka vilkkuu ja Roy Scheider istuu ohjaimissa.

Yhtäkkiä 1980-luku tuntuu enemmältä kuin vain aikakaudelta. Se tuntuu omalta elokuvatyylilajiltaan.

Tervetuloa Sinisen salaman kyytiin...

Mainos:
Blue Thunder
Sininen salama... Kuva: Kuvakaappaus elokuvasta "Sininen salama".

Helikopteri asenteella

Ohjaaja John Badham oli jo osoittanut rytmitajunsa ja viihdyttäjän kykynsä elokuvalla Saturday Night Fever – lauantai-illan huumaa (1977). Teknothrilleri Sotaleikit (1983) teki hänestä myöhemmin yhden 1980-luvun teknologisten trillerien suurista nimistä.

Sininen salama (Blue Thunder) osoittaa, että Badham hallitsi paljon muutakin kuin tanssilattiat ja tietokoneet. Tässä hän pääsee työskentelemään edistyneen poliisihelikopterin, kovapintaisten pilottien ja Los Angelesin parissa, joka osoittautuu pian paljon vaarallisemmaksi ilmasta kuin maasta käsin – unohtamatta Roy Scheiderin graniittisia kasvoja.

Elokuva kuvattiin syksyllä 1981 ja talvella 1982, mutta sen ensi-ilta viivästyi vuoteen 1983 asti. Ei ole täysin selvää, miksi Columbia Pictures päätti odottaa, mutta viivästys antoi elokuvalle mielenkiintoisen paikan 1980-luvun elokuvahistoriassa.

Blue Thunder
Sininen salama... Kuva: Kuvakaappaus elokuvasta "Sininen salama".

Kun valvonnasta tulee ase

Sininen salama ei ole pelkkä helikoptereilla höystetty toimintaelokuva. Pinnan alla piilee synkkä tarina siitä, miten pitkälle kehittynyt teknologia voi muuttaa poliisityön joksikin paljon pelottavammaksi.

Helikopteri voi seurata ihmisiä, kuunnella keskusteluja ja kerätä tietoa tavalla, joka saa nykyisen valvontayhteiskunnan vaikuttamaan vähemmän tieteiskirjallisuudelta kuin ehkä toivoisimme. Virallisesti Sininen salama on tarkoitettu terrorismin vastaiseksi työkaluksi Los Angelesin vuoden 1984 kesäolympialaisten alla.

Roy Scheider näyttelee Frank Murphya, kokenutta poliisihelikopterilentäjää, jolla on takanaan Vietnamin sota. Murphy ei ole mikään kiiltokuvamainen Hollywood-sankari, vaan väsynyt, karaistunut ja toisinaan varsin hankala ammattilainen.

Murphy alkaa pian epäillä, ettei Sinistä salamaa ole tarkoitettu ainoastaan rikollisuuden torjuntaan. Joku, tai mahdollisesti useat tahot, näyttävät testaavan salaa uutta työkalua väestön valvontaan ja hallintaan.

Elokuvan viranomaiset ja agentit toimivat salassa, eikä mikään ole aivan sitä, miltä näyttää.

Kun valtio saa käyttöönsä teknologiaa, joka näkee ja kuulee seinien läpi ja iskee ylhäältä käsin tehokkailla aseilla, kysymys ei ole enää vain siitä, kuka pitää valtaa.

Kysymys kuuluu: Kuka valvoo valvojia?

Blue Thunder
Riittää hämäriä hallituksen hahmoja elokuvassa... "Sininen salama". Kuva: Kuvakaappaus elokuvasta "Sininen salama".

Roy Scheider ohjaimissa

Särmikkäällä charmillaan, graniitinkovilla kasvoillaan ja hieman kuluneella olemuksellaan Roy Scheider saa Frank Murphyn tuntumaan mieheltä, joka on nähnyt aivan liikaa ja haluaisi mieluummin olla näkemättä enempää.

Tappajahain (1975) jälkeen Scheider oli jo todistanut pystyvänsä kantamaan suurta elokuvaa, ja Sininen salama antaa hänelle roolin, jossa hän voi yhdistää arkisen poliisirealismin ja spektaakkelimaisen toiminnan.

Tuloksena on sankari, joka ei koskaan tunnu silotellulta, mutta sitäkin elävämmältä.

Malcolm McDowell näyttelee eversti F.E. Cochranea, Murphyn vanhaa vihollista Vietnamin sodasta. McDowellilla on hämmästyttävä kyky tehdä hahmoistaan yhtä aikaa viehättäviä ja vastenmielisiä.

Tässä hän hyödyntää tuota kykyä täysillä. Cochrane on mies, joka hymyilee silloin, kun hänen pitäisi olla huolissaan, ja puhuu rauhallisesti silloin, kun kaikkien muiden pitäisi juosta karkuun.

Warren Oates näyttelee kapteeni Jack Braddockia totutulla auktoriteetillaan. Elokuva on myös omistettu Oatesille, joka kuoli yllättäen hieman ennen ensi-iltaa.

Candy Clark näyttelee Murphyn neuvokasta vaimoa yhtä suurella lämmöllä ja itsenäisyydellä. Aina kekseliäs Daniel Stern täydentää kaartin tuoden mukanaan hermostunutta energiaa, luontaista uteliaisuutta ja huumoria, joka sopii elokuvaan täydellisesti.

Blue Thunder
Roy Scheider loistavana kuten aina, tässä elokuvassa... "Sininen salama". Kuva: Kuvakaappaukset elokuvasta "Sininen salama".

Henkeäsalpaavia helikopterikohtauksia

Tämä vie meidät elokuvan todelliseen ytimeen. Sininen salama tarjoaa helikopteritoimintaa, joka tekee edelleen vaikutuksen.

Lennot Los Angelesin keskustan yllä tuntuvat sekä vaarallisilta että konkreettisilta, kiitos pitkälti aitojen stunttien ja erikoistehosteiden yhdistelmän.

Kamera seuraa helikoptereita läpi kaupungin betoniviidakon, antaen tunteen siitä, että istumme todella ohjaamossa. John A. Alonzon kuvaus tekee kaupungista olennaisen osan kokemusta.

Los Angelesista tulee moottoriteiden, pilvenpiirtäjien ja kapeiden käytävien labyrintti. Kaiken yllä leijuu Sininen salama kuin musta petolintu, varustettuna poliisiradiolla ja konetykillä.

Arthur B. Rubinsteinin musiikki on yksi elokuvan monista nautinnoista. Elektroniset äänet, tunnelmalliset sävyt ja läsnä oleva teknologisen vaaran tuntu luovat ilmapiirin, joka sopii täydellisesti.

Äänimaailma kuulostaa tulevaisuudelta – mutta tulevaisuudelta, jossa valtiolla on liikaa salaisuuksia ja helikoptereilla aivan liikaa tulivoimaa.

Blue Thunder
Ase- ja terrorisminvastainen testi ei mene aivan suunnitelmien mukaan elokuvassa... "Sininen salama". Kuva: Kuvakaappaus elokuvasta "Sininen salama".

Aito 80-luvun vauhtielokuva

John Badhamin Sininen salama on elokuva, joka uskaltaa olla samanaikaisesti hieman yksinkertainen ja älykäs.

Se haluaa antaa yleisölle suuria toimintakohtauksia, mutta se haluaa meidän myös pohtivan, mitä tapahtuu, kun teknologia ohittaa ihmiskunnan kyvyn hallita sitä.

Toisinaan yhteiskunnallinen kommentointi muuttuu kuitenkin hieman raskassoutuiseksi. Viranomaiset ovat hämäriä, pahikset ovat todella hämäriä, ja lähes kaikilla pukuisilla miehillä tuntuu olevan jotain salattavaa (mikä tosielämässä on tietysti usein totta), mutta se on osa elokuvan charmia.

Sininen salama ei ole dokumentti valtion valvonnasta.

Se on vuoden 1983 toimintatrilleri, joka tehtiin ihmisille, jotka halusivat nähdä helikopterien lentävän kovaa, sankarien uhmaavan ylivoimaa ja pahisten saavan ansionsa mukaan. Se täyttää nämä odotukset erinomaisesti.

Sininen salama on yksi niistä elokuvista, jotka muistuttavat, miksi 1980-luku oli niin upeaa aikaa toimintaelokuville.

Sillä on vaikuttava näyttelijäkaarti, ohjaaja, joka tuntee ammattinsa, ja helikopteri, joka varastaa huomion lähes kaikilta muilta.

Roy Scheider on täydellinen vastahakoisena sankarina, Malcolm McDowell nautiskelee konnan roolistaan ja Arthur B. Rubinsteinin musiikki täydentää kokemuksen.

Elokuva ei ehkä ole niin syvällinen kuin se välillä luulee olevansa. Mutta se on viihdyttävä, jännittävä ja pirun hyvännäköinen.

Kun Sininen salama nousee ilmaan ja kiitää Los Angelesin yllä, millään muulla ei ole oikeastaan väliä.

Sitä vain istuu ja hymyilee. Koska joskus elokuvan ei tarvitse olla sen monimutkaisempi.

Sininen salama on erinomainen 80-luvun vauhtielokuva – elokuva, joka saa yhä roottorin lavat pyörimään.

 

Jan Sundstedt

Elää ja kuolla L.A:ssa

Päivitetty 2.8.2026, Julkaistu 25.7.2026 – Kirjoittaja Toimitus
Richard Chance, jota esittää William Petersen, jahtaa rikollisia elokuvassa To Live and Die in L.A. (1985).

Toimintaelokuvat ja poliisitrillerit kuuluvat elokuvateollisuuden käytetyimpiin – ja kuluneimpiin – tyylilajeihin.

Rikolliseen alamaailmaan sijoittuvat tarinat eivät selvästikään lakkaa koskaan kiehtomasta yleisöä. Variaatiot ja toisinaan toistot vaikuttavat loputtomilta. Niitä on tehty monia, ja useista on tullut ajan myötä klassikoita.

William Friedkinin Elää ja kuolla L.A:ssa (To Live and Die in L.A.) on yksi niistä: monitahoinen, sykkivä ja toiminnantäyteinen mestariteos, joka iskee kuin nyrkki leukaan.

Kirsikkana kakun päällä se sisältää takaa-ajon, joka voittaa kaikki muut takaa-ajot. Huolimatta Bullittin, The Italian Jobin ja James Bondien ansioista, tämä päihittää useimmat niistä.

Mainos:

Tämä arvostelu julkaistiin alun perin 12. kesäkuuta 2021.


Friedkin iskee takaisin

William Friedkinillä oli vahva yhteys rikos-noiriin ohjattuaan vuonna 1971 legendaarisen, viisi Oscaria voittaneen Kovaotteiset miehet (The French Connection), josta hän sai parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon.

Ikään kuin tuo menestys ei olisi riittänyt, hän ohjasi muutamaa vuotta myöhemmin vähintäänkin tunnetun Manaajan (The Exorcist, 1973), joka toi hänelle toisen Oscar-ehdokkuuden. Näiden hittien jälkeen seurasi kausi, jolloin kaupalliset menestykset tyrehtyivät.

1980-luvun puolivälissä Friedkin palasi kuitenkin tyylillä valkokankaalle filmatisoinnillaan Elää ja kuolla L.A:ssa, joka perustuu löyhästi entisen Yhdysvaltain salaisen palvelun agentin Gerald Petievichin romaaniin.

Tämä mestariteos on poikkeuksellisen viihdyttävä mutta väkivaltainen tarina. Se vie meidät synkälle, hieman dystooppiselle matkalle Enkelten kaupunkiin, sen hämärämpiin kolkkiin ja epäilyttävämpiin asukkaisiin.

Los Angeles, Enkelten kaupunki, elokuvassa Elää ja kuolla L.A:ssa (1985).

Rahanväärennys

Elokuva sijoittuu väärennettyjen seteleiden valmistuksen ja kaupan – toisin sanoen rahanväärennyksen – maailmaan. Keskiössä on tämän kyseenalaisen ammatin mestari: älykäs ja hengenvaarallinen Rick Masters.

Mastersin hämärähommia valvotaan, ja tutkintaa johtava agentti on elokuvan päähenkilö Richard Chance.

Chancea näyttelee loistavasti William Petersen. Suuri yleisö tuntee Petersenin parhaiten Gilbert ”Gil” Grissomina ties kuinka monesta C.S.I.-sarjan jaksosta. Mastersin tavoin Chance on väkivaltainen ja hieman arvaamaton.

Kaksikon välillä on se ero, että Chance seisoo lain oikealla puolella.

Chancen Masters-pakkomiellettä ruokkii se tosiasia, että Masters murhaa Chancen pitkäaikaisen kollegan Jim Hartin elokuvan alussa. Pääjuonen ohella tämä antaa meille klassisen MacGuffinin koston muodossa.

Chance on valmis tekemään mitä tahansa – laillista tai laitonta – jahdatessaan Mastersia.

Richard Chancen apuna ovat hänen kollegansa John Vukovich sekä hänen rakastajattarensa ja ilmiantajansa Ruth.

Vukovich aloittaa lainkuuliaisempana agenttina kuin Chance, mutta muuttuu vähitellen matkan varrella. Ruth on sympaattinen, mutta ehdonalaiseen päässeenä hän on riippuvainen Chancesta.

William Petersen ja John Pankow loistavat elokuvassa Elää ja kuolla L.A:ssa (1985).

Paahtavaa aurinkoa ja polttavaa toimintaa

Kuten Manaajassa ja Kovaotteisissa miehissä, William Friedkin rakentaa jokaisen kohtauksen ja ruudun tarkasti. Ollessaan parhaimmillaan hän on mestari luomaan materiaalista ainutlaatuisen tunnelman ja sävyn. Käsikirjoitus on tiivis ja hyvin kirjoitettu, eikä se jätä mitään sattuman varaan.

Se on kirjoitettu niin, että katsoja kutsutaan tasapainottelemaan hyvän ja pahan välisellä rajalla.

Sommittelu on maagista ja kuvaus häikäisevää. Oranssi väri on harvoin näyttänyt kankaalla paahtavammalta. Roman Polanskin upean Chinatownin (1974) ohella harva elokuva kuvaa Los Angelesin yhtä painostavana, kosteana ja vaarallisena.

Kaupungin auringonnousu on polttava ja hämärä enteellinen. Kaupungista itsestään tulee elävä läsnäolo.

Ilman musiikkia ei ole elokuvaa. Tämän elokuvan musiikin on säveltänyt ja esittänyt 1980-luvun legenda Wang Chung – epätavallinen ja jännittävä valinta. Friedkin itse halusi juuri tämän bändin ja otti henkilökohtaisesti yhteyttä brittiläiseen duoon.

Verraton äänimaailma ajaa elokuvaa eteenpäin ja vahvistaa täydellisesti visuaalisuutta: 1980-luvun tyyliä puhtaimmillaan, ja siksi maagista.

Trivia: William Friedkin teki selväksi, ettei hän halunnut elokuvaan sävellystä nimeltä ”To Live and Die in L.A.”. Tämä sai Wang Chungin kirjoittamaan kappaleen nimeltä ”To Live and Die in L.A.” – sävellys, jota Friedkinin kerrotaan alkaneen rakastaa.

Huippuluokan takaa-ajo elokuvassa Elää ja kuolla L.A:ssa (1985).

Takaa-ajo, joka voittaa kaikki muut

Kaiken kaikkiaan Elää ja kuolla L.A:ssa on roolitettu lähes täydellisesti. Petersen, Dafoe ja Pankow ovat häikäiseviä päärooleissa. Suosikki John Turturro esiintyy varhaisessa roolissaan ja nautti eräänlaisesta läpimurrosta.

Muita kunniamainintoja saavat Debra Feuer Mastersin rakastajattarena ja rikoskumppanina Biancana, sekä Dean Stockwell Mastersin korruptoituneena asianajajana.

Uskallamme nyt puhua autojen takaa-ajoista: tämä on elokuvahistorian upein, dramaattisin ja aivan täysin järjetön takaa-ajo. Se on jakso, joka ei tunnu koskaan päättyvän, olematta silti koskaan yksitoikkoinen tai kliseinen.

Juuri kun katsoja luulee takaa-ajon olevan ohi, tulee uusi kohtaus – ja toinen, ja vielä yksi. William Friedkinin varmalla kädellä jakso on kudottu elokuvaksi elokuvan sisällä.

Kohtaukset ovat henkeäsalpaavia yhdistettynä voimakkaaseen draamaan. Kyseessä ei ole takaa-ajo takaa-ajon vuoksi, vaan tarinan välttämätön osa. Luonnollisesti se kuvattiin oikeasti – ilman tietokonegrafiikkaa – aidoilla lihaa ja verta olevilla ihmisillä. Se on 15 minuuttia selkäpiitä karmivaa toimintaa Los Angelesin kaduilla: toiminnan magiaa.

Jos et ole nähnyt tätä mestariteosta, aika on kypsä. Et tiedä, mistä olet jäänyt paitsi, ja voin koko sydämestäni luvata ikimuistoisen kokemuksen.

Elokuvan fyysinen painos löytyy tämän sivuston kautta, kun taas suoratoiston ystävät voivat kokeilla tästä. Tätä kirjoitettaessa elokuvaa on kuitenkin vaikea löytää suoratoistopalveluista.

Jan Sundstedt