Oliko persujen hajoittaminen koko hallituksen operaatio?

Julkaistu 14.6.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Turun Sanomissa 03.06. julkaistu artikkeli ennakoi persujen sisäistä "jytkyä" l. Jyväskylän puoluekokouksessa tapahtunutta vallanvaihtoa. Lehti kertoo saaneensa tietonsa hallituksen sisäpiiristä.

Mikäli ennakkotieto osoittautuu todenperäiseksi, Timo Soinin, Sampo Terhon, Simon Elon, jne. uutta eduskuntaryhmää on suunniteltu yksityiskohtaisesti korkealla tasolla Perussuomalaisten puolueen ulkopuolella.

Tämä tarkoittaa että Keskustan ja Kokoomuksen johto ja Timo Soinin lähipiiri ovat muodostaneet ryhmittymän, joka on tehnyt persujen sisäisiä asioita koskevia päätöksiä, mahdollisesti jo aiemminkin. Tälläkertaa heidän asiansa olisi siis ollut Perussuomalaisten jäsenistön mahdollisen epäsopivan tahdonilmauksen sivuuttaminen ja mitätöiminen.

Kaikkien puolueiden säännöissä ylin päättävä elin on puoluekokous, so. kokoukseen kokoontuneet jäsenet tai jäsenten valitsemat edustajat. Onko Perussuomalaisten puoluedemokratia nyt sivuutettu?

Tarkastelemme:

Turun Sanomat kirjoitti 03.06.2017: Tapahtunut 11.06. jälkeen:
"Suomen hallituksessa on käyty vakavia keskusteluja siitä, että perussuomalaisten eduskuntaryhmän soinilais-terholainen enemmistö muodostaisi oman eduskuntaryhmänsä ja jatkaisi hallituksessa." Toteutunut. Oma eduskuntaryhmä, "Uusi Vaihtoehto", muodostettiin.
 "Jos Halla-aho valitaan perussuomalaisten puheenjohtajaksi, kokoomus todennäköisesti ilmoittaa, että se ei tee hallitusyhteistyötä Halla-ahon johtaman puolueen kanssa."  Sipilä ja Orpo yhdessä ilmoittivat. Toteutunut.
 "Kokoomuksen siirron jälkeen pääministeri Sipilän olisi muutettava hallituspohjaa."  Ei toteutunut.
 "Halla-ahon perussuomalaisista irtisanoutuva ryhmä koostuisi ainakin noin 20 kansanedustajasta."  Toteutunut. 20 perussuomalaista kansanedustajaa todellakin perusti oman ryhmän. Myöhemmin siihen liittyi vielä yksi, joka kertoi olleensa tietämätön eroamisesta päättäneestä palaverista. Turun Sanomilla oli täsmällinen tieto.
 "Eduskuntaryhmän jakautuessa Soini ja Niinistö voisivat todennäköisesti jatkaa ministereinä, vaikka Halla-aho olisi valittu perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Myös tästä on keskusteltu hallituksessa."  Toteutui sellaisenaan.

Turun Sanomat 03.06.2017.

Ennuste siis pääosin toteutui ja näyttää perustuneen aitoon sisäpiiritietoon. Turun Sanomat oli tietänyt kertoa myös, että Jussi Halla-ahoa tullaan moittimaan hänen viime vuosituhannella kirjoittamistaan blogi-päivityksistä. Sekin ennakkotieto toteutui.

Tapahtunut antaa hyytävän kuvan suomalaisesta puoluepolitiikasta: Mihin me enää äänestyksiä ja vaaleja tarvitsemme, kun herrat päättää kabineteissa kaiken valmiiksi, ja jos äänestäjät/puoluejäsenet päättää muuta, sen mitätöimiseksi tempaistaan esiin mittava operaatio jossa kaikki poliittiset vaikuttajat ovat mukana puoluekannasta riippumatta.

Perussuomalaisista eroneilla on toisenlainen tulkinta: Heidän mukaansa eropäätös syntyi vasta puoluekokouksen päätösten jälkeen:

– Ei kukaan järkevä ihminen lähde ajatuksesta, että me jakaannumme. Kyllä Sampo Terhon kannattajat lähtivät siitä, että puheenjohtajavaali on voitettavissa. Irtaantumisprosessi syntyi vasta tilanteen jälkeen, sisäpiiriläinen kertoi IS:lle.

Soinilaiset myös kiistävät, että he olisivat sopineet keskustan ja kokoomuksen kanssa perussuomalaisten hajottamisesta ja hallitustaipaleen jatkamisesta. – Ei tällaisesta pysty kirjoittamaan käsikirjoitusta. Eikä tässä olleet hallituskumppanit millään lailla mukana. Tämä oli meidän oma juttu, soinilainen vakuutti.

Tarkemmin Ilta Sanomissa 14.06.2017. "Meidän oma juttu" on kuitenkin yhtenevä jo viikkoa aiemmin kerrotun kanssa.

Perussuomalaisten jäsenistölle on nyt tarjottu harvinaisen perusteellinen politiikan oppitunti, -ja korkealta tasolta. Kokoomuksen ja Keskustan jäsentenkin ehkä kannattaisi ottaa tapauksesta oppia, ja pitää opittu visusti mielessään. Heidän omat johtajansahan olivat paljastuneessa konspiraatiossa yhtä syvällä, kuin Timo Soini.

Hauskana loppuanekdoottina Iltiksen uutinen Juha Sipilän turhasta lentomatkasta tapaamaan Sauli Niinistöä Naantaliin: Ilta Sanomat 13.06.2017. Hän oli kovasti yllättynyt, kun kesken matkan jättämään hallituksensa eroilmoitusta presidentille kuuli Perussuomalaisten eduskuntaryhmän hajonneen. Eikö Sipilän avustajat olleet antaneet hänelle 03.06 Turun Sanomien artikkelia päivittäisessä media-yhteenvedossaan?

Dramatiikkaakaan ei puutu:

Sipilä oli ehtinyt lentää Helsingistä Turkuun ja oli jo autossa matkalla Naantaliin. Kesken automatkan Sipilä sai puhelun Simon Elolta ja teki u-käännöksen.

"Leipäjonoja ja sirkushuveja."




Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/