Näkökulma: Viisi ministeriä 0,7% kannatuksella – Tämä ei ole demokratiaa

Päivitetty 26.7.2017, Julkaistu 22.7.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 4 minuuttia

Olisiko aika tehdä perustuslakiin muutoksia ettei maamme enää joutuisi näiden vallanhimoisten hallitsijoiden kusetettavaksi?

Suomessa käytiin eduskuntavaalit 2015 joissa Keskusta äänestettiin suurimmaksi puolueeksi 21,1 prosentilla, Perussuomalaiset sai 17,7 kannatuksen eli 524 054 ääntä ja 38 kansanedustajaa. Kokoomus oli edustajapaikoilla mitattuna kolmanneksi suurin puolue. Äänimäärässä mitattuna Kokoomus oli toiseksi suurin. Puolue sai 37 edustajapaikkaa ja äänistä 18,2 prosenttia 540 212 ääntä.

Keskusta lähti Juha Sipilän johdolla vetämään hallitusneuvotteluita vaalien voittajana. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin. Hallitus saatiin kompromisseilla kokoon Keskustan, Perussuomalaisten ja Kokoomuksen kesken.  Timo Soini oli vienyt lopultakin Perussuomalaiset hallitukseen. Vaalien alla oli lupauksia annettu kaikilta puolueilta, mitä kenenkin toimesta.

Nostetaan Timo Soinin ”lupaukset” esiin: Kreikan tukipaketti oli taas käsiteltävänä eduskunnassa ja sukkana läpi. Siis hetkinen, meni läpi vaikka Perussuomalaiset oli hallituksessa? Puolue, joka oli tapellut kovin sanakääntein tukipaketteja vastaan olikin nyt hyväksymässä tukipaketteja Eu:n jäsenmaille.watch The Gracefield Incident 2017 film online now

Sitaatti Soinin käyttämästä lauseesta, kun hän ruoski Jutta Urpilaista Kreikan tukipaketista eduskunnassa: ”kuinka te kehtaatte ja kyllähän te kehtaatte”. Tässä vaiheessa alkoi allekirjoittanutta kylmäämään. Väitän, että tukipaketit on aina närästäneet suomalaisia rankasti ja siihen haluttiin loppu, mikä näkyi hyvänä vaalituloksena Perussuomalaisilla.

Nyt alkoi olla jo selvää, että 524 054 ääntä vaaleissa saanut Perussuomalaisten johto viis veisasi äänestäjistään. Mutta ei, tämä oli vasta alkusoittoa tulevaan!

Tiedettiin Perussuomalaisten puoluekokouksen lähenevän. Kulisseissa alkoi peli, mitä emme olisi Suomessa uskoneen tapahtuvan, ilman sisällissotaa tai jonkinlaista vallankaappausta. Trio Sipilä, Orpo ja Soini (Kaksi ensimmäistä olivat tietysti tietämättömiä kaikesta. Uskoo ken tahtoo.), pelasivat hallituksen jatkon, kävi sitten Perussuomalaisten puoluekokouksessa miten tahansa.

Perussuomalaiset kokoontuivat Jyväskylään äänestämään puolueelle uutta johtoa. Jussi Halla-aho äänestettiin demokraattisilla vaaleilla ylivoimaisesti puolueen puheenjohtajaksi jo ensimmäisellä kierroksella. Perussuomalaisten kenttä oli äänestänyt Timo Soinin valheita ja tyhjiä lupauksia vastaan ja halusivat todellisen muutoksen puolueeseen. Perussuomalaisten jäsenet eivät tässä vaiheessa edes arvanneet kuinka ison muutoksen olivat äänestäneet.

//pagead2.googlesyndication.com/pagead/js/adsbygoogle.js (adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push({});

Jo aikaisemmin kirjoitettu Trio alkoi toteuttaa suunnitelmaa B. Nyt oli aika laittaa täytäntöön yksi Suomen historian härskeimmistä suunnitelmista, jossa mukana olivat Sipilä-Orpo ja jopa Presidentti! 

Jussi Halla-aho kutsuttiin Kesärantaan kertomaan Perussuomalaisten mahdollisesta uudesta linjasta.  Perussuomalaiset olivat äänestäneet uuden puheenjohtajan eivät uudesta hallitusohjelmasta. Sipilä-Orpo -kaksikko halusi ilmeisesti kuulla mahdolliset ministerin vaihdokset, mikä on normaalia puoluejohdon vaihtuessa. Neuvotteluiden tarkoitus olikin kuulla Perussuomalaisten linja. Halla-aho ilmoitti, että jo neuvoteltu hallitusohjelma kelpaa ja mennään eteenpäin hallituskauden loppuun samalla ohjelmalla. Kuitenkaan jo neuvoteltu ohjelma ei kelvannut Sipilälle ja Orpolle.

Performanssi alkoi: Sipilä otti yksityiskoneensa ja suuntasi kohti Naantalia jättämään Presidentille hallituksen eropyynnön. Tästä kuitenkin selvittiin kuin ihmeen kaupalla, kun Simon Elo soitti Sipilälle juuri ennen Naantaliin saapumista, että olemme perustaneet uuden eduskuntaryhmän ja vanhat tutut ministerit voisivat jatkaa viroissaan samalla hallitusohjelmalla kuin tähänkin asti. Sipilä ja Orpo olivat siis hetkeä aikaisemmin hylänneet saman hallistuohjelman Jussi Halla-ahon esittämänä, mutta Simon Elon ehdotus kelpasi Sipilälle ja Orpolle. Sipilä meni Kesärantaan, käveli saunaan ja poltti Presidentille kirjoitetun hallituksen eroanomuksen! Kyllä, aivan näin!

Oli syntynyt uusi eduskuntaryhmä ”uusi vaihtoehto”, josta kukaan ei tiennyt etukäteen yhtään mitään.

Hallitus muodostettiin samalla ministeriryhmällä kuin se 2015 vaalien jälkeen aloittikin. Muutama ministerivaihdos ja salkkuja laitettiin pari lisää, mutta ei vaalien takia.

Nyt Suomi nauttii hallituksesta, jossa on viisi ministeriä 0,7 kannatuksella. Heillä ei ole puoluetta, eivätkä he ole saaneet edes 5000:tta kannattajakorttia kerättyä, jotta voisivat edes puoluetta perustaa. Heillä ei ole kansan kannatusta, saati tukea. Miten ihmeessä Suomessa, missä demokratian piti olla se peruskivi voi olla hallitus, mitä ei ole vaaleilla valittu? Asia on itseasiassa täysin päinvastoin. Nämä henkilöt sivuuttivat kahdet demokraattiset vaalit, kansanäänestyksen ja Perussuomalaisten puoluekokouksen äänestyksen.

Virhemarginaali otettaessa huomioon ylen gallupin mittauksessa 0,7 kannatuksesta Uusi vaihtoehto ryhmälle ja viidelle ministerille, voisi Uudenvaihtoehdon kannatus olla jopa nolla. Toisaalta se on yhdentekevää, menee virhemarginaali kumpaan suuntaan tahansa.

Nämä ihmiset pilaavat tämän maan. He eivät välitä demokratiasta lainkaan. Nyt on aika kansalaisten herätä ja laittaa maamme takaisin demokratian tielle. Meidän ei kuulu, emmekä saa hyväksyä tällaista tapahtuvan maassamme!

Perustuslakimme mahdollistaa tämän kaiken, sitä olisi varmaan syytä ”vähän muokata”.

 

//pagead2.googlesyndication.com/pagead/js/adsbygoogle.js (adsbygoogle = window.adsbygoogle || []).push({});

 

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/