Näkökulma: Husu Husseinin väitteet Vantaan puukotuksesta osoittautuivat vahvasti liioitelluiksi

Päivitetty 22.8.2017, Julkaistu 22.8.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Sananvapauspalkinnon saanut toimittaja, yrittäjä ja poliitikko Husu Hussein kertoi eilen Facebookissa, kuinka Vantaalla olisi puukotettu kahta ulkomaalaistaustaista henkilöä kantasuomalaisen toimesta.

Husu väitti, että tummaihoisia poikia olisi puukotettu pelkästään sen perusteella, että he ovat muslimeja. Husu myös väitti puhuneensa toisen pojan äidin kanssa puhelimessa.

Ainakin minun korvaani juttu tuntui alusta asti epäuskottavalta, koska moinen toiminta ei oikein sovi yhteen suomalaisen mielenlaadun kanssa. Husu kuitenkin kertoi yksityiskohtaisesti, kuinka toinen uhreista on teho-osastolla kriittisessä tilassa, ja kuinka tekijä on jo poliisin hallussa. Siihen päälle Husu tilitti, kuinka järkyttynyt hän oli.

Hän toivoi myös, ettei tästä tule väkivallan ja koston kierrettä, ja käytti hashtageja #eirasismille ja #pelipoikki.

Ihan kiva tarina, mutta Husun aloittamien huhujen levittyä sosiaalisessa mediassa, päätti poliisi viimein ottaa kantaa asiaan. Poliisi Petri Eronen twiittasi, että poliisilla ei ole ollut mitään puukotustehtäviä maanantain tai tiistain aikana kyseisellä alueella. Tässä vaiheessa juttu vaikuttikin täysin tuulesta tempaistulta.

Tiistai-aamuna Helsingin Sanomat kuitenkin julkaisi poliisilta saamiensa tietojen perusteella uutisen, jonka mukaan jonkinlainen väitetty puukotus olisi tapahtunut Vantaalla sunnuntaina, ja että se täyttäisi rasistisen rikoksen tunnusmerkit. Tapaus ei kuitenkaan ollut uutisen mukaan ollenkaan niin järkyttävä kuin mitä Husu oli väittänyt. Husun väittämän kahden uhrin sijaan uhreja on vain yksi, joka oli selvinnyt tapauksesta pelkällä pintanaarmulla. Kukaan ei siis ollut teho-osastolla kuoleman kielissä, kuten Husu oli väittänyt.

Lisäksi Husu väitti, että tekijä olisi saatu jo kiinni, HS:n uutisen mukaan mahdollista tekijää ei ole vielä tavoitettu. Tekijöitäkin oli HS:n mukaan kaksi, joista toinen oli puheen perusteella virolainen. Husu puhui yhdestä suomalaisesta tekijästä.

Mutta mutta. Jotta kaikki ei olisi näin selvää, twiittasi poliisi Petri Eronen, että sunnuntain tapahtumat ovat asianomistajan kertomuksen ja paikkatutkinnan välillä ristiriitaisia. Lisäksi poliisin edustaja kertoi Ylelle, että mitään näyttöä asiasta ei ole, ja ainakaan toistaiseksi ei ole aihetta epäillä rasistista viharikosta. Lisäksi asianomistaja ei poliisin mukaan ole tarvinnut minkäänlaista hoitoa.

Tämän lisäksi MTV:lle poliisi tyrmää huhun täysin. Lue juttu tästä linkistä.

Toisin sanoen saattaa sittenkin olla mahdollista, että koko puukotus on täysin keksitty juttu, ja ulkomaalaistaustaisten keino saada huomiota, uhriutua ja mahdollisuus päästä syyttelemään kantasuomalaisia perusteettomasti rasisteiksi.

Juuri tätähän he tällä hetkellä tarvitsevat. Jotta huomio saataisiin pois viime perjantaisesta Turun puukotuksesta, tulee tällainen kantasuomalaisen tekemä, muslimiin kohdistettu puukotus juuri tähän saumaan heille kuin taivaan lahjana. Jos sellaista ei kuitenkaan tapahdu, voidaan sellainen keksiä, ja otsikot ovat varmoja. Taas päästään takaisin median normaaliin päiväjärjestykseen, jossa suomalaiset ovat väkivaltaisia kiihkoilijoita ja rasisteja, ja maahanmuuttajat viattomia reppanoita ja uhreja.

Mitä tästä opimme?

Tässä tullaankin muutaman perimmäisen kysymyksen äärelle. Miksi sananvapauspalkittu Husu tahallaan levittää vahvistamattomia huhuja, jotka myöhemmin osoittautuvat vähintään vahvasti liioitelluiksi, tai peräti silkaksi valheeksi? Eikö juuri tuollainen kantasuomalaisia vastaan kohdistettu, leimaava ja mahdollisesti perätön syyttely ole vihapuhetta puhtaimmillaan? Eikö juuri tuollainen puhe ole omiaan lisäämään jännitteitä kansanryhmien välillä ja lietso ihmisiä kostonkierteeseen ja väkivaltaan?

Eikö tuollaisten väritettyjen tai keksittyjen huhujen kertominen täytenä totuutena vie uskottavuuden koko Husun politiikalta, joka aiemminkin on tuntunut perustuvan pelkästään vastakkainasetteluun ja somalien etujen ajamiseen? Yhtä lailla se vie uskottavuutta Helsingin Sanomilta, joka uutisoi asiasta. Mikäli koko juttu paljastuu myöhemmin keksityksi, Hesari tuskin julkaisee oikaisua.

Tunnustaako Husu olleensa väärässä ja pyytääkö hän anteeksi puheitaan? Ei kannata pidätellä hengitystään niitä odotellessa. Luultavasti Husu jääräpäisesti jatkaa väitteitään tarinansa täydellisestä todenperäisyydestä, tai sitten hän keksii, että hänen tilinsä on kaapattu, ja joku muu pahatahtoinen sielu on levittänyt muunneltua totuutta hänen nimissään. Tai sitten hän yksinkertaisesti pysyttelee hiljaa siihen asti, kunnes pöly on laskeutunut. Sitten onkin aika taas keksiä jotain muuta, jonka varjolla voidaan syytellä kantasuomalaisia rasisteiksi.

Mihin me tarvitsemme tällaisia yhden asian poliitikkoja?

Lue myös:

http://www.nykysuomi.com/index.php/2017/08/21/kahta-uussuomalaista-puukotettu-myyrmaessa/

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Venäjä-propagandisti Bäckmanin salainen sopimus HS-toimittajan kanssa: Raportoi USA:stä Bäckmanille, 2000e/kuussa

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 16.1.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Netissä leviävä salainen sopimus Venäjä-yhteyksistään tunnetun dosentti Johan Bäckmanin ja HS:n Moskovan kirjeenvaihtajan Maarit Uberin (entinen Roiha) kanssa herättää paljon ihmetystä.

Bäckman ja Uber laativat muutama vuosi sitten sopimuksen, jonka perusteella Bäckman "lähetti" Uberin USA:han raportoimaan hänelle.

Sopimuksen mukaan Uber (silloinen Roiha) oli Bäckmanin "kirjeenvaihtaja". Sopimuksen mukaan Bäckman maksoi raportoinnista Uberille vähintään 2000e / kk.

Maarit Uber asuu nykyisin Moskovassa ja on HS:n Venäjän kirjeenvaihtaja. Myös Bäckman asuu lehtitietojen mukaan nykyisin Venäjällä.

Herää kysymys, onko HS:n Venäjä-uutisointi nyt myös Bäckmanin ohjauksessa. Maarit Uber tunnetaan Venäjää "ymmärtävänä" toimittajana.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.