Jos eurooppaan tulee esim. tulevaisuudessa 20 miljoonaa siirtolaista, lisää tämä euroopan alueen markkina-arvoa, sillä toki siirtolaisten on kulutettava, niin kuin eurooppalainen kuluttaa.
Jari Vuorinen, Ojamo.Tekn Yo AMK
https://nykysuomi.com/lukijan-kynasta-tilaisuus-tekee-varkaan-kukkarokommunismia/
Jari Vuorinen, Ojamo.Tekn Yo AMK
https://nykysuomi.com/janne-rysky-riihelainen-menetti-kaikki-tyot-uskottavuus-propagandistina-meni/
On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.
Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.
Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.
Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?
Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.
Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.
Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.
Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.
Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.
https://nykysuomi.com/lukijan-kynasta-riihelaiset-ja-muut-maalittajat-ovat-joko-ex-narkkareita-tai-sarjaepaonnistujia/
Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.
Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.
Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.
Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.
On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.
https://nykysuomi.com/kirja-arvostelu-jessikka-aro-putinin-usa/
Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.
Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.
Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.
Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.
Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.
Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.
https://nykysuomi.com/maalittaminen-ja-vaaran-tiedon-agitaattorit-uhkaavat-ihmisten-turvallisuutta/
Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.
Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.
Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.
Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.
Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.
Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.
Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?
Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.
Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.
Hyvä kirjoitus. Ihan varteenotettava lisä syihin. Niin on synkkää tuo valtaeliitin touhu, että monille kansan kohtalo on yhdentekevä, kunhan kukkaro lihoo tai ainakin uskovat sen lihovan. Unohtavat tosin, että parhaat tilit on tehty Suomessakin ihan puhtaasti suomalaisvoimilla ja nimenomaan suomalaisvoimien ansiokkaalla kyvyllä. Noilla vaan elää harha, että halpatyövoimalla tienaa paremmin, kun eivät käsitä, että se halpatyövoima ei koskaan ole suomalaisen veroista, lähellekään.
Kirjoitus pani ajattelmaan, mitä hyvää Sipilä on tehnyt. Sote monen todellisen asiantuntijan (terveydenhoidossa toimijoita) mukaan lisää kustannuksia ja heikentää hoidon tasoa. Väite perustuu havaittuihin kokemuksiin julkisesta ja kaupallisesta terveydenhoidosta.
Tässä Olli Pusan mietteitä asiasta. ERT:ssä edustus myös suomesta, lukekaa. http://beta.oikeamedia.com/o1-8229
Miksi kansa äänestää samoja kusipäitä?
Vaaleista toiseen samanlainen hyväveli verkosto ja eliitin perseennuolenta jatkuu.
Globalistieliitti vie meiltä kaiken.
Siksi koska he ovat median ”suosiossa” ja Suomalaiset ovat niin typeriä että eivät totuutta usko.
Koska kansa muistaa asioita vain kuukauden takaa. Kun vaalit ovat ovella ja poliitikot alkavat suoltamaan paskaa, äänestäjä menee sekaisin siitä paskan hajusta, menttää muistinsa ja järkensä.
Ennen wanhaan oli wanhalla kansalla perin osuva sanonta, joka pitää täysin paikkaansa idioottimaisessa tilanteessa Euroopassa. Nimittäin ”istumista valkeseen (tuleen) toisen perseellä.”
Tätähän sosiaalidemokraatit ovat harjoittaneet ikänsä pohjoismaisella raskaalla verotuksella, joka merkitsee sitä, että on helpompi laskea ne asiat joista ei veroa kanneta kamreerimaisesti kuin ne josta veroa pitää maksaa. Kun nämä maantierosvot ovat hääränneet aikansa vieden joka sentin jokaisesta vuodatetusta hikipisarasta patsastelevat he kuin riikinkukot ”hyvinvointivaltiolla”, joka tosin ennen nykyistä hullunmyllyä jäi edes osa oman kansan käyttöön erilaisina tulonsiirtoina, sosiaaliturvana, terveyspalveluilla yms, jotka vain wanha kansa vielä tietää, koska tuo kaikki on ollut katoavaa ”kansanperinnettä”. Kun Suomen rajoja tuolloin vartio muuan Eila Kännö, jota silloiset vasemmistolaiset suvakit ym. maailmanhalaajat solvasivat ja vuodattivat vihaansa hänen päälleen siitä, ettei tuolloin tänne livahtanut edes torakkakaan, vaan se liiskattiin kylmästi kynnykselle. 1970-luvulla toki suurena ”apuna” oli silloinen ja nykyinenkin (Venäjä) Neuvostoliitto ”rautaesirippuineen”, joka merkitsi selkeää pelko tekijää olla yrittämättä tänne millään statuksella, koska Suomen katsottiin muualla maailmassa olevan veitsenterällä olemassaolonsa kanssa ja olevan vain ajan kysymys milloin venäjän karhu hotkaisee pienen naapurinsa suihinsa. Muutoinkin Suomen tosiasiallista poliittista asemaa ja taloudellista kehityksen tasoa tuntemattomat ”etiäiset” kuvittelivat maan olevan yksi kommunistisista Itä-Euroopan maista, jossa vallitsee samanlainen harmaus ja surkeus ilman ihmisoikeuksia ja poliittisia vapauksia, jossa tämän lisäksi vielä kaduilla tallustelevat jääkarhut keskellä pimeää päivää.
Mieleeni on tullut, että rottakin on ihmistä paljon viisaampi, sillä todistetusti tämä älykäs kaikkiruokainen selviytyjä ja tappelupukari nähdessään toisen rotan syövän jotain sellaista, joka osoittautuu myrkyksi, koska huoleton kulinaristi kuolla kupsahti hetkeä myöhemmin. Tällöin vierestä kaiken nähnyt rotta laskee yksi ynnä yksi ja eikä syö myrkkyä, koska se tietää sen koituvan hengen menoksi.
Tämän voikin suoraan lanseerata Suomen pakolaispolitiikan harjoittamisen matkimiseen Ruotsin vastaavaan, vaikka olemme nähneet ja näemme kuinka Ruotsin on käynyt, joka on soitellut viulua kuin Samu Sirkka huolettomana siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan kun asioita hoidetaan vailla huolen häivää välitämättä edes niistä vaurioista mitä tuollainen meno on aiheuttanut. On sama, jos purjehtija ei noudata merikarttaa, eikä reivaa kurssia vaikka kivet ja matalahkot karikot kolisevat veneen pohjassa ja lopulta koko paska on karilla kyljellään.