Kun katsoo suomalaisen mediakentän rakennetta, yksi asia nousee toistuvasti esiin: toimittajakunnan poliittinen vinouma. Eri kyselyjen mukaan noin 80 prosenttia suomalaisista toimittajista sijoittuu vasemmalle. Tämä ei ole pelkkä kuriositeetti – se näkyy jokapäiväisessä uutisoinnissa, siinä mitä nostetaan esiin, miten tarinat kehystetään ja ketkä asetetaan “hyviksiä” ja “pahoiksi”.
Viime aikojen tapahtumat maailmalla, kuten Yhdysvalloissa konservatiivisen vaikuttajan Charlie Kirkin murha, herättävät kysymyksen: mikä rooli medialla on ilmapiirin kiristymisessä? Kun konservatiiveja jatkuvasti kuvataan uhkana demokratialle, rasisteiksi, äärioikeistolaisiksi ja jopa vaaraksi koko yhteiskunnalle, onko lopulta ihme, jos joku yksilö ottaa nämä narratiivit kirjaimellisesti ja tarttuu väkivaltaan?
Median vastuu on valtava. Kun se valitsee kerta toisensa jälkeen jakolinjoja vahvistavia kehystyksiä – “me vastaan he”, “hyvät vastaan pahat” – se ei enää toimi neutraalina tiedonvälittäjänä, vaan poliittisena toimijana. Suomessa tätä ei haluta myöntää, mutta tosiasia on, että vasemmistolainen hegemonia lehdistössä luo jatkuvasti yksipuolista kuvaa maailmasta. Jos kaikki konservatiivinen ajattelu kuvataan uhaksi, se normalisoi ajatusta, että tätä ajattelua vastaan on hyväksyttävää taistella myös keinoin, joita muuten pidettäisiin tuomittavina.
Kysymys kuuluu: olisiko Charlie Kirk tänään elossa, jos media ei vuosien ajan olisi lietsonut vihaa konservatiiveja vastaan?
Median tehtävä ei ole olla poliittinen ase. Sen pitäisi olla peili, ei moukari. Jos journalistinen eliitti ei ala itse purkamaan omaa kuplaansa ja tunnistamaan vinoumaansa, se kantaa vastuuta siitä, että yhteiskunta repeää yhä syvempiin leireihin.





