Euroopan unionin johtajat näyttävät elävän omassa kuplassaan, irrallaan todellisuudesta. Kun muu maailma rakentaa uusia liittoumia, sopii kauppaa ja etsii tasapainoa, EU käyttäytyy kuin pahapäinen teini, joka ei osaa muuta kuin haastaa riitaa.
Viimeisimpänä räikeänä esimerkkinä nähtiin, kuinka Euroopan komissio paukautti 3 miljardin euron sakot amerikkalaisille teknologiayrityksille. Miten reagoi Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump? Suorasanaisesti – hän ilmoitti, että Euroopalle on tulossa lisätulleja. Ja vielä painavammin: Trump totesi, että juuri Eurooppa on esteenä Ukrainan rauhalle. Se on lausunto, joka kertoo kaiken EU:n surkeasta roolista maailmanpolitiikassa.
Mutta tämä ei ole yksittäistapaus. EU on jo ehtinyt polttaa siltoja Venäjän kanssa, ajaa itsensä nurkkaan Kiinan suhteen ja nyt suututtaa myös Yhdysvallat. Kuka jää jäljelle? Eikö todellakaan yksikään unionin johtaja ymmärrä, ettei Eurooppa voi taloudellisesti tai poliittisesti selvitä yksin, jos se on riidoissa kaikkien suurvaltojen kanssa?
Samaan aikaan kun EU paisuttelee egoaan Brysselissä, muu maailma kokoontuu. Intia, Kiina, Venäjä ja useat muut maat pitivät hiljattain kokouksen, josta syntyi uusia kauppasopimuksia ja yhteistyön avauksia. Ja missä oli Eurooppa? Ulkopuolella, tieten tahtoen syrjäytettynä. Slovakian pääministeri Robert Fico paljasti, että EU-johtajilta oli tullut suorastaan paimenkirje: eurooppalaiset johtajat eivät saisi edes osallistua tällaisiin kokouksiin. Miten syvälle alennustilaan on oikein vajottu?
EU:n nykyinen linja on kuin murrosikäisen uhmakohtaus: kaikille pitää näyttää, kaikille pitää uhitella, kaikkien kanssa pitää tapella. Mutta sillä on yksi ratkaiseva ero – kun teini riehuu, hänellä on vielä vanhemmat, jotka korjaavat jäljet. Euroopalla ei ole ketään. Kun EU polttaa viimeisetkin sillat, jäljelle jää vain tyhjä talous, riutunut teollisuus ja kansalaiset, jotka maksavat hintaa johtajiensa typeryydestä.
Euroopan unioni ei tällä menolla rakenna yhtenäisyyttä tai voimaa – se rakentaa yksinäisyyttä ja eristäytymistä. Kysymys kuuluu: kuinka pitkään eurooppalaiset kansat vielä katsovat sivusta, kun heidän tulevaisuuttaan pelataan uhkapelinä maailman areenalla?





