Eilinen massiivinen mielenosoitus Lontoossa keräsi valtavasti huomiota – mutta vielä enemmän kysymyksiä. Ei niinkään siitä, mistä mieltä osoitettiin, vaan siitä, kuinka monta ihmistä siellä oli paikalla.
Sosiaalinen media tulvi videoita, joissa ihmismeri jatkui silmänkantamattomiin. Järjestäjien puolelta puhuttiin miljoonista. Samaan aikaan valtamedia ja viranomaisarviot kertoivat sadastatuhannesta osallistujasta, ehkä hieman yli. Miten yksi ja sama tapahtuma voi näyttää niin erilaiselta riippuen siitä, kuka siitä raportoi?
Tämä ei ole enää vain kysymys väkimäärästä – tämä on kysymys vallasta, luottamuksesta ja siitä, kenen ääni lasketaan todelliseksi.
Järjestäjät haluavat luonnollisesti paisuttaa lukuja. Se ei ole yllättävää. Suuri osallistujamäärä tarkoittaa, että asialle on laajaa kansansuosiota ja poliittista painoarvoa. Se luo illuusion valtavasta liikkeestä – ja usein juuri sitä pyritäänkin tavoittelemaan. Sosiaalinen media ruokkii tätä: ihmiset jakavat videoita suurimmista hetkistä, parhaista kulmista. Näyttää siltä, että koko Lontoo oli kadulla.
Toisaalta taas perinteinen media ja viranomaiset lähestyvät asiaa konservatiivisemmin – heillä on enemmän vastuuta tarkkuudesta ja faktoista. Mutta samalla vaikuttaa siltä, että media saattaa tietoisesti aliarvioida lukuja, varsinkin jos kyseessä on poliittisesti latautunut protesti, jonka viesti ei sovi vallitsevaan narratiiviin.
Tämä ero osallistujaluvuissa ei ole uusi ilmiö. Se toistuu yhä uudelleen suurissa mielenosoituksissa eri puolilla maailmaa. Mutta nyt ero tuntuu suuremmalta kuin koskaan. Miljoona ja satatuhatta eivät ole pieni nyanssi – ne ovat täysin eri kertomuksia. Toinen kertoo kansanliikkeestä, toinen vain suurehkosta joukosta tyytymättömiä.
Kysymys kuuluukin: kuka omistaa totuuden? Ja voiko osallistujamäärää enää edes pitää objektiivisena tietona, kun kaikilla on oma versionsa?
Tämä kertoo laajemmasta luottamuskriisistä. Ihmiset eivät enää luota siihen, että media kertoo koko totuuden. Toiset pitävät poliisia puolueellisena, toiset syyttävät järjestäjiä propagandasta. Ja sosiaalinen media – se ei ole enää pelkkä alusta, vaan aktiivinen vaikuttaja, joka voi moninkertaistaa tai supistaa todellisuuden sen mukaan, kuka saa näkyvyyttä.
Olisi naiivia ajatella, että osallistujamäärä olisi vain numero. Se on osa poliittista peliä. Luku on viesti. Siksi siitä taistellaan.
Mitä enemmän elämme rinnakkaistodellisuuksissa – yksi somessa, toinen uutisissa – sitä vaikeampi on käydä yhteistä yhteiskunnallista keskustelua. Ja juuri siinä on suurin vaara: emme enää keskustele samasta todellisuudesta.





