Avoin yhteiskunta, ja sen uudet viholliset

Julkaistu 8.6.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 5 minuuttia

Vuonna 1945 ilmestyi ensimmäinen painettu laitos Karl Popperin myöhemmin kokonaisen aikakauden käsikirjaksi muodostuneesta teoksesta "Avoin yhteiskunta, ja sen viholliset" (Open Society and its enemies). Tiedemies Popper oli edellä länsimaisia poliitikkoja, jotka yhä rämpivät rooseveltilaisessa unennäössä, että taistelu demokratian puolesta oli jo voitettu.

Karl Popper osoitti reaaliajassa -ja epäkorrektiin aikaan- että #demokratian ja #totalitarismin yhteenotto ei ollut läheskään loppusuoralla, eikä lopputulos niinkään varma. "Reaalipoliitikot", jotka varsinkin anglosaksisessa maailmassa olivat totutelleet torjumaan ennakkoluuloina ja takapajuisena äärioikeistolaisuutena huomautukset, että totalitaarinen kommunismi uhkaa vapautta kaikkialla maailmassa, eivät olleet lainkaan mielissään demokraattisten arvojen johdonmukaisesta puolustamisesta. Se kun saattoi johtaa kiusallisiin tilanteisiin.

Vasemmisto ymmärsi nopeasti Popperin pitävän maalinaan juuri heidän utopioilleen niin tärkeää neuvostokommunismia, -ja heidän omiaankin yhteiskunnallisia pyrkimyksiä. Pian Neuvostoliiton ryöhkeys pakotti lännen tunnistamaan itsensä "vapaana maailmana", totalitaristisen kommunistin vastakohtana, ja ainakin yrittämään ottaa vastuunsa. Liberaalit kauhistelivat USA:n ulkoasiainhallintoon ja varsinkin kulttuuriin kohdistuneita proscriptioita, jotka tarkkaan ottaen eivät olleet kovinkaan lähellä popperilaista avoimmuutta, mutta Popperin ymmärtämää demokratian itsepuolustusta kylläkin.

Maailma siirtyi kylmän sodan nimellä tunnettuun kauteen, jolloin suurvaltoja oli kaksi, kuten näiden reviirejäkin. Otetta alamaisista tiukennettiin molemmin puolin, mutta kommunistinen totalitarismi ei saanut vastapuolekseen kaltaistaan ilmaisuvapautta ja yksilöllistä yrittäjyyttä kammoavaa ja tiukasti ohjaksista pitelevää "vastatotalitarismia", vaan popperilaisen avoimen yhteiskunnan.

Karl Popperin kirjasta tuli kylmän sodan käsikirja lännessä: Siinä oli määritelty se mitä puolustamme: Vapaus, avoimmuus, hallinnon läpinäkyvyys ja vaarallisten ajatusten torjuminen antamalla niiden tulla julkisuuteen, -ja kohdata kritiikki ja viimekädessä nauru.

Länsi, "vapaa maailma", voitti totalitaristisen neuvostoblokin. Voitto ei perustunut voiman käyttämiseen, ei edes sen näyttämiseen, vaan siihen että vapaissa markkinatalouksissa ihmisillä oli vapaus vaurastua omalla työllään, ja nauttia elämästä, kun itäblokissa vastavuoroisesti kiristettiin nälkävyötä ja kerättiin massiivisia asevarastoja sotaa varten, jota ei tullut. Kommunistinen Kiina mm. rahoitti ydinaseohjelmansa viljan yms. viennillä, minkä on arvioitu aiheuttaneen noin 40 miljoonaa nälkäkuolemaa. Pohjois-Korea on yhä sillä tiellä.

Paitsi markkinatalouden tarjoama elintaso, myös liberaalin demokratian suoma vapaus ja poliittisten valintojen mahdollisuus oli osa totalitaristisen blokin lyömistä. Ehkä jopa tärkein osa.

Vasemmisto vietti kaikki nämä vuodet avointa yhteiskuntaa pilkaten ja epäkohtia tonkien. Ideologisesti he julistivat lännen muka olevan ideologisessa vararikossa, ylistivät itsepetoksellisesti ihannevaltioitaan, ja syyllistivät niiden arvostelijoita. -No, vasemmisto tekee sitä samaa yhä, mutta hieman eri teemoilla.

Vasemmisto muuttui hyvin taitavaksi avoimen yhteiskunnan hyväksikäytössä. Heille kelpasivat "kapitalististen" yliopistojen professuurit ja kateederit, joilta levittivät myrkkyään yhtään pohtimatta sitä, mikä olisi ollut heidän ihannemaissaan järjestelmää arvostelevan oppineen kohtalo.

Vasemmisto tarttui Frankfurtin koulukunnan jo 1930-luvulla visioimaan "pitkään marssiin läpi instituutioiden": He ujuttautuivat hallintoon, tutkimukseen ja opetukseen. He sotkivat kasvavien sukupolvien tajunnan, myrkyttivät mielet. Tätä vaaraa vastaan popperilainen avoin yhteiskunta oli aseeton: Sen viholliset saarnasivat liberaaleja -ei totalitaristisia- arvoja, olivat varastaneet vapauden lipun.



Heidän hengenheimolaisensa jossakin mainostoimistossa keksivät sloganin: "I'd like to teach the world to sing a perfect harmony." Siitä tuli kokonaisen sukupolven mantra. Jos ihmettelette, miksi joku 1970-80 -luvuilla aikuistunut on kyvytön ymmärtämään tämänhetkisen massamaahanmuuton todellisuutta tai huomaaman #vähemmistöjen kasvavan röyhkeyden, syy voi olla että po. biisi soi hänen päässään.

Kylmä sota loppui, kommunismi kukistui, tai jäi eksoottiseksi kuriositeetiksi, mutta miten kävi voittajan, liberaalin vapaan lännen? Vapaus-arvot, joiden puolesta oltiin oltu vielä äskettäin valmiita uhmaamaan venäläisiä ydinaseita, paisuivat poliittiseksi korrektiivisuudeksi, jonka lynkkauspartiot etsivät #suvaitsemattomuutta ja #syrjintää kuin 1600-luvun iknvisitio.

Mikä oli alkanut 1960-luvulla USA:n etelävaltioiden rotuusyrjinnän vastustamisena oli karannut käsistä kuin liedestä karannut tuli, joka polttaa koko rakennuksen. Uuden ihmisoikeuksien puolustamisen sloganiksi muodostui "EI RIITÄ!". Kun etelävaltioiden mustat autettiin rekisteröitymään äänestäjiksi, välttämään syrjinta töihinotossa, etc., kuultiin tuo "ei riitä!". Kun Eurooppalaiset vallat vetäytyivät siirtomaistaan, sama laulu. Kun entiset kolonialistit ja kolonialismiin osallistumattomatkin Euroopan maat kustansivat pahimmillaan suurimman osan jonkin kehitysmaan valtionmenoista, "ei riitä!".

Aivoimen yhteiskunnan syöpäkasvain, vasemmistoälymystö, vaati meitä "maksamaan velkamme". Erikoista puhetta muuten väeltä, joka on koko elämänsä elänyt verorahoitteisissa työpaikoissa harrastaen kivoja asioita.

Kehitysmaiden hirmuhallinnot yms. asiaankuuluvat elementit aiheuttivat pakolaisuutta. Otimme heidät Eurooppan. Kas: "Ei riitä!" Kun kehitysmaalaiset toivat kehitysmaiden tapoja, katsoimme toisaalle. Ei sekään riittänyt. Kun fanaattista ideologiaa kannattavat turvapaikan Euroopasta saaneet tappoivat meitä ja lapsiamme, pesimme veret kaduilta ja käsikädessä poltimme kynttilöitä "vihaa vastaan", etteivät terroristit saa tahtoaan lävitse, so. ihmisryhmiä toisiaan vastaan. Ei riittänyt.

Nyt miljoonat meidän liberaalia elämäntapaamme vihaavat muukalaiset ovat maanosassamme, ja miljoonia pyrkii tänne. Kun muutamat vastuulliset poliitikot ja julkisuuden äänet varoittavat meitä kulttuurimme tuhoutumisesta, meitä vaaditaan vaientamaan heidät ja heittämään heidät vankilaan. Riittäisikö? Rohkenen epäillä.



Kun uusi väestö on vallannut katumme, kaupunkimme ja kotimme, silloinko riittää? Jos näin pääsee käymään, kuolinsyymme on avoimen yhteiskunnan syöpä: Maailmantuskaa poteva liberaalisglobalistinen vasemmisto.

Meidän eurooppalaiseen elämäntapaamme kuuluu yksilön oikeuksien kunnioittaminen, syntyperään ja uskontoon perustuvan syrjinnän jyrkkä tuomitseminen, naisten ja lasten täydet oikeudet, ja hallintomalli jossa päätöksenteossa kuullaan kaikkia yhtälailla. Demokratia, avoin yhteiskunta, -näitä sanoja me noista asioista käytämme.

Onko avoin yhteiskunta tullut tiensä päähän? Jos, niin sen itsensä luomat sisäiset viholliset ovat sen tappaneet. Tarkkaanottaen, kannattaako vasemmistoälymystö todellisuudessa avoimen yhteiskunnan, so. demokratian ja tasa-arvon ideoita?

Viimeisten 2-300:n vuoden aikana ei eurooppalaisessa kulttuuripiirissä ole naisten oikeuksiin kohdistunut niin suurta uhkaa, kuin nyt Eurooppaan asettuneiden kehitysmaalaisten taholta. Heidän omat yhteisönsä, jotka sulkeutuvat ympäröivältä yhteiskunnalta, kannattavat ja noudattavat takapajuista arvomaailmaa, jollaisen torjumiseksi eurooppalainen edistys on työskennellut Voltairen ajoista alkaen. Uhka meidän elämäntapaamme vastaan on Euroopassa, ja olemme itse sen päästäneet tänne.

Takapajuisuuden kutsujat ja maahantuojat eivät ole totalitarismin kannattajat, vaan liberalismin jyrkimmät puolustajat. Siitä huolimatta avoimen yhteiskunnan malli ja arvomaailma on edelleenkin paras mitä on koskaan esitetty ja kokeiltu. Karl Popperilla oli ilmeisesti kuitenkin sokea kohtansa, jonka takia avoimeen yhteiskuntaan on jäänyt vaarallinen backdoor, joka on mitä pikimmin suljettava.




Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/