Janne Riiheläinen – Suomen johtava disinformaation levittäjä Ylen tuella

Julkaistu 4.2.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Suomen sosiaalisessa mediassa toimii aktiivisesti eräs erityisen hanakka disinformaation levittäjä: Janne Riiheläinen. Riiheläinen, joka tunnetaan erityisesti poliittisesti latautuneista kirjoituksistaan viestipalvelu X:ssä, on vuosien ajan maalannut yksipuolista ja todellisuudesta irtautunutta kuvaa maailmasta. Erityisen huolestuttavaa on se, että hän saa toiminnalleen rahoitusta Yleisradiolta, eli suoraan veronmaksajien kukkarosta.

Politiikan ja turvallisuuden narratiivien muokkaaja

Riiheläisen kirjoituksista on helppo löytää yhtäläisyyksiä perinteisiin vaikuttamisoperaatioihin. Hänen julkaisemansa viestit pyrkivät toistuvasti luomaan kuvaa, jossa tietty poliittinen suuntaus esitetään pimeytenä ja toisaalta toiset tahot pelastajina. Esimerkiksi hän kyseenalaistaa poliitikkojen laillisia ja demokraattisesti tehtyjä päätöksiä väittämällä, että ne uhkaavat Suomen turvallisuutta ja kulttuuria:

"Kun suomalainen vallanpitäjä vaatii Suomen kulttuurille, politiikalle, sivistykselle ja turvallisuudelle tärkeän ja toimivan instituution lakkauttamista, niin voi kysyä kenen asialla vallanpitäjä on. Voi pimeyttä."

Tämänkaltaiset väitteet ovat suoraa mielipidevaikuttamista, joka pyrkii mustamaalaamaan tiettyjä poliittisia toimijoita ja asettamaan heidät vastakkain kansan kanssa.

Trump-pakkomielle ja harhaanjohtavat väitteet

Riiheläinen myös käyttää Trump-korttia jatkuvasti mustamaalatakseen poliittisia vastustajiaan. Hän väittää, että Trumpin hallinto olisi tuhonnut lakeja ja instituutioita ennennäkemättömässä mitassa:

"Moni vastasi, että normaalia. Ei ole. Trumpin hallinto toimii ennennäkemättömässä mitassa, rikkoo häikäilemättä lakeja, romuttaa instituutioita ja ottaa laaja-alaisella, hyvin suunnitellulla iskulla liittovaltiota hallintaansa, pelotellen jäävät tottelemaan epäröimättä."

Viestin sävy on tyypillinen esimerkki siitä, miten Riiheläinen käyttää epämääräisiä väitteitä ja kielen manipulointia. Hän ei esitä konkreettisia todisteita, vaan nojaa yleisiin, tunnepohjaisiin heittoihin, jotka kuulostavat dramaattisilta mutta joilla ei ole faktapohjaa.

Yleisradion rooli disinformaation rahoittajana

Suurin ongelma ei kuitenkaan ole pelkästään se, että Riiheläinen levittää yksipuolisia ja harhaanjohtavia narratiiveja, vaan se, että Yleisradio rahoittaa hänen toimintaansa. Yle, joka saa varansa suoraan veronmaksajilta, on siten mukana tukemassa hänen vaikuttamistyötään. Onko tämä todella julkisen palvelun mediatalon tehtävä? Päättäkö Yleisradio todella siitä, mitkä poliittiset narratiivit ovat suotavia ja mitkä eivät?

On syytä kysyä, miksi Riiheläisen kaltaisten vaikuttajien annetaan värittää Suomen julkista keskustelua ilman kriittistä tarkastelua. Veronmaksajien rahojen tulisi palvella puolueetonta ja monipuolista tiedonvlitystä, ei poliittista mielipidevaikuttamista.

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Venäjä-propagandisti Bäckmanin salainen sopimus HS-toimittajan kanssa: Raportoi USA:stä Bäckmanille, 2000e/kuussa

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 16.1.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Netissä leviävä salainen sopimus Venäjä-yhteyksistään tunnetun dosentti Johan Bäckmanin ja HS:n Moskovan kirjeenvaihtajan Maarit Uberin (entinen Roiha) kanssa herättää paljon ihmetystä.

Bäckman ja Uber laativat muutama vuosi sitten sopimuksen, jonka perusteella Bäckman "lähetti" Uberin USA:han raportoimaan hänelle.

Sopimuksen mukaan Uber (silloinen Roiha) oli Bäckmanin "kirjeenvaihtaja". Sopimuksen mukaan Bäckman maksoi raportoinnista Uberille vähintään 2000e / kk.

Maarit Uber asuu nykyisin Moskovassa ja on HS:n Venäjän kirjeenvaihtaja. Myös Bäckman asuu lehtitietojen mukaan nykyisin Venäjällä.

Herää kysymys, onko HS:n Venäjä-uutisointi nyt myös Bäckmanin ohjauksessa. Maarit Uber tunnetaan Venäjää "ymmärtävänä" toimittajana.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.