Jokainen silmät auki maailmaa katsova kansalainen voi ilman vaikeuksia nähdä sen synkän alennustilan, jossa kansakuntamme ja alun perin sen työkaluksi perustettu valtio on. Ei tarvitse nähdä juuri muuta, kuin se miten laiminlyömme heimomme heikoimpia jäseniä, kuinka vähän kansamme lisääntyy ja kuinka avosylin otamme vastaan kaiken tuhon, kaaoksen ja ryöstön, jota meille niin auliisti ”paremman väen” suunnalta tarjoillaan. Samaan aikaan meille vakuutellaan, ettei parempaa ole saatavilla (ks. valtapuolueet, jotka erityisesti nyt vaalien alla muistuttavat erinomaisuudestaan?). Samaan aikaan esimerkiksi Juha Sipilä ja kumppanit kertovat kirkkain silmin kansalaisille, kuinka hyvin he ovat onnistuneet.
Jos kansa kerran on valinnut parhaan saatavilla olevan, toisin sanoen, jos näennäinen demokratiamme toimii, miksi tilanne on mikä on? Miksi valtion velka on suurempi kuin koskaan, miksi työttömiä on edelleen puolisen miljoonaa ja miksi ulosotossa on enemmän ihmisiä kuin koskaan aikaisemmin (kyllä, enemmän kuin 90-luvun lamassa)? Miksi työväki lakkoilee ja miksi Suomi näyttää tekevän aktiivista puolenvalintaa, kuin suursotaa silmällä pitäen? Miksi köyhiltä leikataan ja rikkaille luodaan alati uusia reittejä rikastumiseen (ks. toimeentulotuen, asumistuen ja opintotuen leikkaukset ja vaikkapa hallintarekisterilaki)? Miksi meille uskotellaan, että tarvitsemme lisää työvoimaa, kun edes omille työttömillemme ei riitä töitä ja miksi meille tämän nojalla myydään maahanmuuton välttämättömyyttä? Miksi hallituksemme asettaa työttömien niskaan aktiivimallin kaltaisen rangaistusmekanismin, joka loppujen lopuksi vaatii työllistymistä, vaikka töitä ei riitä edes kymmenykselle työttömänä olevista? Niin, kovin usein kuulee sanottavan, ettei parempaa ole saatavilla.
Katsotaanpa ajassa taaksepäin ja tarkastellaan, millaisia vaihtoehtoja me olemme kokeilleet… 2000-luku alkoi Lipposen silppuhallituksella, jossa mukana oli vakio kasvojen SDP:n, Kokoomuksen ja Keskustan lisäksi RKP, Vihreät, Vasemmistoliitto. Jäätteenmäen surullisen kuuluisa pätkä-vuoro jätetään suosiolla väliin, mutta 03-07 hallitsi Vanhasen hallitus, jossa oli mukana Keskusta, SDP ja RKP. 07-10 oli vuorossa lauta-Masan kakkonen, jossa oli Keskustan lisäksi mukana Kokoomus, RKP ja Vihreät. Siitä siirryttiin samalla kokoonpanolla häärineeseen Kiviniemen hallitukseen, joka pysyi vallankahvassa kokonaisen vuoden (huom. Suomen historian pitkäaikaisin naispääministeri). Katainen sorvasi hallituskaudelle 11-14 surullisen kuuluisan ”sixpäkin”, jonka aikaansaannoksista kärsitään yhä vieläkin. Mukana oli tuttuja naamoja, kuten Kokoomus, SDP ja lisäksi RKP sekä Vihreät, Vasemmistoliitto ja vielä Kristillisdemokraatit, joidenka kannatus oli tuolloin 6,6%, joka oikeutti yhteen kansanedustajaan ja samoin yhteen ministeriin (vertaa esimerkiksi Sinisen tulevaisuuden kannatukseen ja ministerimäärään…). Kataisen jäljessä jatkoi todellinen päävampyyri Alexander Stubb, joka amputoi hallituksesta Vasemmistoliiton, mutta jatkoi muuten melko samalla linjalla: ”Köyhät kyykkyyn ja kavereille kaikki!”. Nykyinen Sipilän hallitus sisälsi ja sisältää yhä, kolme puoluetta, mutta me kaikki kyllä tunnemme tarinan siitä, miten sille ”muuttuvalle tekijälle” tapahtui. Persut vaihtuivat Sinisiin, jotka eivät ole juuri muuta, kuin Kokoomuksen ja Keskustan suklaajunan etummainen osanen.
Millaisia vaihtoehtoja siis on kokeiltu? Entäpä, millaista politiikkaa sillä on saatu? Mihin tämä maa on kulkeutunut näiden ”vaihtoehtojen” painovoimalla? Hallitusleikki on ollut käytännössä kolmen puolueen, Keskustan, Kokoomuksen ja SDP:n runkkurinkiä, johon kiilaa löi ainoastaan Perussuomalaiset. Miten siinä kävi, antoivatko isot pojat uuden tulokkaan leikkiä hiekkalaatikollaan? Oy Suomi Ab:n liikevaihto toki kasvaa, mutta voittoa ei tule, eikä kansa voi yhtään paremmin. Mitä me olemme nykyisellä demokratialla saaneet ja vieläkö joku väittää, ettei parempaa ole saatavilla, kun vaihtoehtojen runsaudesta huolimatta, me olemme tyytyneet käytännössä kolmen puolueen satunnaisten puheenjohtajien jakamaan diktatuuriin? Joko kansa oppii äänestämään uusien vaihtoehtojen puolesta tai häviää siinä pelissä, jossa sillä ei alun perinkään ole ollut mitään merkitystä! Siihen toiseen vaihtoehtoon ei tässä maassa riitä munat edes kovimmilla vallankumouksen puolesta huutavilla, joten valitettavasti tällä hetkellä suhteellinen vaalitapamme ja näennäinen demokratiamme on ainoa vaihtoehto. Ei välttämättä parempi, vielä vähemmän paras, mutta ainoa.
Kaiken toivonsa kansaan laittaen:
