Antiikin kolikossa ja Perämeren saaren kivilatomuksessa sama kuvio. Mikä juttu?

Korfulta Kreikan saaristosta löydetty kolikko 2. vuosisadalta eKr. esittää kuvion, joka tunnetaan minolaisena labyrinttina. Kun saman kaavan mukaan on Suomen rannikoilla, Perämeren pohjukassa, tehty hiekalle tai kalliolle kivillä reunustettu käytäväkuvio, se selitetään muuksi. Formaatti kuitenkin on sama. Otimmekin selvää.

Näitä kuvioita on melkein kaikkialla Euroopassa, mutta otamme ensin neljäesimerkkiä:

1. Valcamonican laakso Italian Apenniineilla: Pronssikauteen ja maanviljelys-kivikauden loppuun ajoitettu kalliopiirroskenttä korkealla vuoristossa sisältää ainakin yhden minolaisen labyrintin.
2. Etruskilainen maljakko Tragliatellasta kuvaa labyrinttia ja siihen liittyvää rituaalia.
3. Pompejissa on säilynyt seinäkaiverrus, graffiti, jossa teksti: LABYRINTHVS, HIC HABITAT MINOTAVRVS.
4. Suomen rannikoilla ja kolmen keskiaikaisen kirkon, mm. Sipoon , seinämaalauksissa on sama labyrintti.

Kuviolla on siis yhteys Minotaurus-myyttiin, johonkin unohtuneeseen rituaaliin, ja Suomen rannikolle. Ja että kuvio on tuhansia vuosia ollut eurooppalaisten tiedossa, sitä on piirretty ja sen mukaan rakennettu käytäväsokkeloita, ja sitä on pidetty merkittävänä.

Minotaurus-myytti ja eräät säilyneet kuvat esittävät labyrintin keskelle härän. Sipoon kirkon seinässä (kuva yllä) labyrintin keskiöön on kuvattu nainen. Miten nämä asiat liittyvät toisiinsa, siitä myöhemmin.

Tarkastelemme ensin labyrinttia itseään: Alkuperäisessä turmeltumattomassa tyypissä on vain yksi käytävä, joka haarautumatta johtaa keskelle, ja päättyy sinne. Käytävää kulkeva joutuu milloin laidalle, milloin lähestyy keskusta, ja lopuksi yllättäen päätyy sinne. Etruskilaisen ruukun kuvassa nähdään labyrintin keskustassa tapahtuva rituaali.

Pompejilaisen rakennuksen seinään raapustettu kuva, jonka luonnonkatastrofi säilöi nykyaikaan, todistaa että roomalaiset tunsivat labyrintin tarinan, ja Minotauruksen. Meillä on kuitenkin syytä olettaa, että antiikin kreikkalaisten runoilijoiden tuntema myytti ei ollut alkuperäinen, vaan muuntunut. Sipoon kirkon naishamo on lähempänä mytologeemin vanhinta editiota ja sisältöä. Tähänkin palaamme myöhemmin.

Valcamonican kalliopiirroskenttä (vasen kuva) on hyvin mielenkiintoinen tutkimuskohde, sillä sen aktiivisin kuvittaminen sattuu niille vuosituhansille, jolloin maanviljely omaksuttiin ja vakiintui Euroopassa. Kuvan labyrinttikaiverruksessa käytävä on merkitty viivalla, Pompejin kuvassa ”seinät”.

Kun hyvin spesifinen ja tiukasti määrättyä sääntöä noudattava kuvio esiintyy sekä antiikin maailmassa, että Suomessa, tullee automaattisesti mieleen kysymys, miten se päätyi tänne. Tämäntapaiseen ajatteluun olemme tottuneet, mutta antiikin kreikkalaiset ovat saattaneet ajatella toisin: ”Miten se päätyi Hyperboreasta meille helleeneille?” Molempi kysymys on yhtä oikeutettu. Katsomme mitä ”historiankirjoituksen isä” Herodotos Halikarnassolainen tiesi:

Pyhät lahjat Deloksen jumalattarelle ja Hyperborean neidot

”Delolaiset väittävät, että vehnänolkiin käärittyjä uhrilahjoja tuodaan hyberborealaisten maasta skyyttien maahan. Skyyteiltä taas ottavat naapurit ne vastaan, ja toimittavat ne toiselta toiselle aina Adrian merelle saakka. Sieltä ne lähetetään edelleen etelää kohti, jolloin dononalaiset ensimmäisinä helleenien joukosta ottavat ne vastaan. Näitten tyköä ne saapuvat Malis-lahdelle, kulkevat salmen poikki Euboiaan, mistä… Siten he kertovat näiden uhrilahjojen saapuvan Delokseen. Mutta ensimmäisellä kerralla hyberborealaiset lähettivät viemään uhrilahjoja kaksi tyttöä, delolaisten mukaan nimiltään Hyperokhe ja Laodike.” (Herodotos: Historiateos, Neljäs kirja / 33.)

Herodotos toistaa delolaisten kertomuksen helleenien pyhimmän kulttipaikan, Deloksen temppeli-saaren, pohjoismaisista perustajista. Hyperborean neidot jäivät saarelle ja elivät siellä suuresti kunnioitettuina. Herodotoksen aikana delolainen nuoriso kunnioitti heidän hautojaan mm. uhraamalla niille hiuksiaan.

Hyperborealaisten tunnistamisen kannalta ensimmäinen tehtävä on heidän maantieteellinen sijoittamisensa Herodotoksen antamien vinkkien mukaan. Hän ei näytä itsekään tienneen, missä tämä salaperäinen ja tuhansia vuosia Hellaksen asukkaita kiehtonut kansa asui. Mitä siis paljastaa lahjojen reitti?

Herodotos mainitsee eräänä pyhän paketin välittäjänä skyytit, mutta toteaa toisaalla, etteivät nämä tiedä mitään konkreettista Hyperborean ihmeellisistä asukkaista. Skyytia poliittisena käsitteenä on kuitenkin skyyttien asuma-aluetta laajempi. Liittoutuman vastahakoisimmat jäsenet, agathyrsit, ja neureiksi sopivat varhaiset slaavit ja baltit, joiden vaikutus ulottuukin sopivasti Baltiaan ja Gdanskin lahdelle, paikkoihin joita pyhä lähetys ei ole voinut kiertää.

On luontevaa ajatella tärkeän lähetyksen kulkeneen kaupparauhan suojaamaa meripihkatietä, koska se päätyi Adrianmeren pohjukkaan. Silloin tien toinenkin pää, Veikselin suu, on mukana kuviossa, ja skyyttien johtaman valtablokin länsireunaa on kuljettu, mikä selittäisi Herodotoksen skyytti-maininnan.

Paketin kuoret, vehnän oljet, kertovat että lähettäjä harjoitti vakiintunutta pelto- tai kaskiviljelyä, mikä sopii mm. itämerensuomalaisiin ja volgansuomalaisiin, mutta viimeksimainitut sulkee pois reitin kierrättäminen Itämeren eteläpään kautta. Skyytti-yhteys poistaa Skandinavian tarkastelun piiristä.

Paketin sisältö, kuivattua kärpässientä rituaalikäyttöön, on liitettävissä suomalais-ugrilaiseen shamanismiin. Ensimmäisenä helleenien keskuudessa lähetyksen  siis vastaanotti Dodona, helleenien pyhä kaupunki, jossa jo pelasgit kunnioittivat jumaliaan. Pelasgeiksi Herodotos nimittää Kreikan helleenejä edeltäneitä sivistyneitä asukkaita, joilta Mykenen sivilisaatio peri kulttuurinsa.

Jos tarkastellaan antiikin kreikkalaisten tunteman maailman ulkopuolista Pohjois-Eurooppaa, yksi alue nousee merkityksessään ylitse muiden: Äärimmäinen laita. Seutu, johon kurjet lentävät, ja jossa taivaankansi on niin alhaalla, että asukkaat ovat pienikokoisia ja vääräsäärisiä. Siellä tämä pyhä kansa, pygmalion, vartioi maan ja taivaan välistä aukkoa. Heidät kuvattiin tummatukkaisiksi mutta kalpeiksi, ja heidän parrankasvunsa oli heikko. Pygmalionin kääpiökansa, hyberborealaiset, skandinaavien tuntemat jätit, Kalevalan ”Pohjan Akka” ja muut ihmeet on tavattu sijoittaa Pohjoisen Jäämeren tuntumaan tai Itämeren perukoille. Nämä seudut ovat kyllin arvokkaita Delokseen päättyvän tien alkupisteeksi.

”Nämä samat väittävät myöskin, että Arge ja Opis, kaksi hyperborealaisten maasta tullutta neitoa, ovat matkustaneet näiden samojen kansojen kautta, ja saapuneet Delokseen jo aikaisemmin kuin Hyperokhe ja Laodike. Viimeksimainitut olivat nimittäin saapuneet tuodakseen Ilethyialle sen veron helposta synnyttämisestä, jonka olivat ottaneet suorittaakseen, kun sitävastoin Arge ja Opis, kuten he kertovat, olivat tulleet itse jumalien kanssa.” Kaikkien neljän neidon haudat yhä Deloksella. Kenenkään muun kuolevaisen hautoja siellä ei ole.

Tämä on huimaavaa, aivan muuta kuin Tacituksen kurjat fennit. Arge, Opis, Hyperokhe, Laodike… -tulivat Hyperboreasta ja toivat vuotuislahjoina pyhiä sakramentteja helleeneille. Lahjat kulkivat heimolta toiselle, joko saattajineen tai ilman, sotienkin aikana sillä kukaan ei uskaltanut uhmata kohtaloa kajoamalla pyhään tai olemalla toimittamatta sitä edelleen.  Pyhän tien alku- ja loppupäästä löydämme saman kuvion: Minolaisen labyrintin.

Hyperborean neidot toivat jumalat tullessaan! He olivat siis läsnä kultin alkuhetkenä, länsimaisen sivistyksen kehtonakin ylistetyn Hellaan pyhimmällä paikalla. Emme tiedä mitä ja miten asiat tapahtuivat, mutta tiedämme millaisena tarinana pelasgien ja helleenien sukupolvet ovat näistä vaiheista kertoneet. Tarinan pääosan esittäjien nimet me tiedämme, mutta emme heidän kansallisuuttaan. Emmekö?

Synnyttävä Jumalatar, jonka kuvia on säilynyt eripuolilla Eurooppaa, Catal Hüyükin maanvärinen valtaistuimella pantterien vartioimana istuva synnyttäjä, minolais-mykeneläisten kirjoitusten Atana Potinija, on eurooppalaisen uskonnonharjoittaminen vanhin tunnettu ilmiö. Miten se voidaan ”tuoda”.

Delolaisen perimätiedon avain saattaakin olla Hyperborea – Hellas asetelman käsittäminen aika-akseliksi: Muinainen – nykyinen(=antiikin aikuinen), jolloin perimmäiseen pohjolaan projisoitiin omaa menneisyyttä ja myyttistä todellisuutta, -ja sieltä haettiin kadonnutta kulta-aikaa? Niin tai näin, lahjat kulkivat pyhää tietä, ja Deloksen saarella on neljä hautaa.

Kyseessä voi olla siis muistuma muinaisesta uskonnollisesta yhteydenpidosta perimmäisen Pohjolan, lähellä taivaankannen ja maanpiirin yhtymäkohtaa olevan maan, asukkaiden ja Välimeren maailman varhaisten korkeakulttuurien välillä, vai onko meidän käännettävä tarinan juoni toisinpäin: Vanhan maailman romahtaessa minolais-mykeneläisen kulttuurin tuhon myötä, jotain vietiin pyhää tietä ”maailman rajalle”, Terra Feminarumiin?Paljon kysymyksiä jää vastaamatta.

Tarkastelemme ensin matkareittiä:

Historioitsija kertoo, että tytöt ja heidän saattajansa jäivät Delokselle, ja elivät siellä suuresti arvostettuina. Hyberborealaisten hautapaikka oli Artemiin temppelin sivulla ja sitä pidettiin pyhänä vielä niihin aikoihin, ja haudat ovat yhä nähtävissä. Tulkitsemme tarinan seuraavasti: Kreikkalaiset ovat olleet tietoisia omien uskonnollisten traditionsa ja jonkin hyvin kaukaisen kansan yhteydestä. Yhdenmukaisuus on voinut syntyä joko jompaankumpaan suuntaan siirtyneestä vaikutteesta, tai kulttuurien yhteisestä alkuperästä.

Asia ilmaistiin ajan tavan mukaan juonikertomuksena, jossa kuulijan muistettaviksi tarkoitetut asiat personoitiin. Herodotoksen hyperborealais-tarina voidaan rinnastaa luontevasti myös muihin myyttisiin ”Manalaan”, ”Pohjolaan”, ”Kantalahteen”, ym. paikkoihin tehtyjä matkoja kuvaaviin legendoihin, mutta poikkeaa ainutlaatuisella tavalla muista vastaavista traditiosta:

Myyttinen matka suuntautui ”pohjolasta” ihmisten ilmoille.

”Pyhä reitti” noudattaa etäpäässään vanhaa vakiintunutta kauppatietä Adrian pohjukasta kohti Tonavan mutkassa nykyisen Wienin itäpuolella ollutta mm. tärkeänä kauppapaikkana tunnettua Cernumtumia, Cernunnos-jumalan mukaan nimettyä kelttien kaupunkia kohti, ja sieltä edelleen Elbeä pitkin Pohjanmerelle tai Weikselin suuntaan Itämeren rannikolle. Tässä yhteydessä ei voi olla mainitsematta, että ko. reitti on kovin yhtenevä roomalaisaikana suureen merkitykseen nousseen ”hellvegenin”, meripihkatien, kanssa. Meripihkaa tarkoittava sana itämerensuomalaisissa kielissä on hyvin vanha, helm, ja nyky-suomessa tarkoittaa helmeä.

Skyytit olivat kreikkalaisille kiusallisen tuttuja. He myös tiesivät tarkkaan, että skyyttejä ei ole Adrianmerellä päinkään. Skyytti-maininta voidaan selittää uskottavimmin sillä, että ”hyperborealaiset” asuivat kreikkalaisten käsityksen mukaan skyyttien tai heidän valtapiirinsä naapuristossa. Skyytit ja kreikkalaiset olivat toistensa kanssa jatkuvassa kosketuksessa Mustanmeren rannikoilla ja Krimin niemimaalla, jossa oli jo varhain kreikkalaisia siirtokuntia ja kauppakaupunkeja. Venäjän suuria jokia pitkin kreikkalaisten kauppatavara jatkoi matkaansa kohti pohjoista, ja kreikkalaiset melko todennäköisesti tiesivät, että skyytti-valtakunnan takana on toisia kansoja, ja on mahdollista että näihin oli kosketuksiakin.

Myöhemmiltä ajoilta tiedämme, että se joka hallitsi Mustaan mereen tai Kaspian mereen laskevien jokien alajuoksuja ja siten kontrolloi Pohjois-Venäjän kansoille tärkeää kaupankäyntiä, sai yleensä pohjoiset kansat liittolaisikseen ja/tai veronalaisikseen. ”Hermannarikin valtakunta” on tunnetuin esimerkki. Oletamme: Hyperborea oli poliittisesti skyyttien valtakunnan osa tai liittokunnan jäsen.

Kun em. lahjojen matkareitti kulkee lännen kautta Adrialta Itämerelle, se kohtaa skyyteistä riippuvaiset maat vain suomensukuisten kansojen alueella, joka ulottui siihen aikaan Riian lahdelta Vienamerelle ja Keski-Venäjälle. Kysymykseen, miksi skyyttien pohjoispuoliset kansat pitivät yhteyttä kreikkalaisiin läntistä tietä, löytyy looginen vastaus: Hyperborelaiset tiesivät, että Mustan meren pohjoispuolinen aroalue on poliittisesti epävakaa. Koska tahansa voi ”Kaspian portista” rynnätä hyviä tapoja ja pelisääntöjä kunnioittamaton paimentolaiskansa, joka pitkäksi aikaa sotkee valtiolliset ja liikenteelliset olot alueella. Ennen skyyttejä oli ollut muita, ja heidän jälkeensä tulee muita, ajateltiin pohjolassa. Itämereltä läntistä tietä kreikkalaiseen maailmaan kuljettaessa oltiin poliittisesti vakaammalla alueella, jossa vanhoja heimojen välisiä perinnäistapoja kunnioitettiin sotienkin aikana.

Skyytti-maininta liittää Hyberborean Itämeren itäpuoliseen maailmaan. ”Ikivanhaa helvetintietä”, hellvegeniä, pitkin kulkeminen viittaa kokonaisuudessaan Itämeren ja Pohjanmeren pohjoispuoliseen alueeseen, mutta, kuten myöhemmin osoitamme, skandinaavit eivät omissa taruissaan pitäneet kunniaa itsellään: He sijoittivat ihmeiden ja rikkauksien paikan, manalan ja kuolleiden valtakunnan, itsestään itään ja pohjoiseen, Perämeren pohjukkaan, Vienanlahteen tai Jäämeren rannoille, jonne tehdyt retket muuttuivat kertomaperinteessä unenomaisiksi kauhukertomuksiksi ”miestensyöjistä” ja muista hirviöistä. Saagojen lisäksi Hyperborean paikantamisessa auttaa joukko elossaolevia todistajia: Muuttolintuparvet.

Vanhoissa Välimeren kulttuureissa tiedettiin mihin muuttolinnut menevät pohjoisessa. Siellä taivaankansi ja maa kohtaavat, ja niiden välisestä raosta pujahtavat lintuparvet toiseen maailmaan palatakseen takaisin taas vuodenaikojen vaihtuessa.

Jotta ”maailman rajan” takaa ei pääsisi ihmisten maailmaan hirviöitä, helleenien Jumalat olivat viisaudessaan sijoittaneet vartijoita. Koska taivaankansi on maailman ääressä alhaalla, vartijakansa oli pienikokoista ja vääräsääristä väkeä. Eräs kreikkalainen keramiikkamaalaus on tallentanut käsityksen näiden perämaan asukkaiden ulkonäöstä: Henkilöt oikealta: Vainaja, Hermes ja pieni, vääräsäärinen, tummahiuksinen Kharon, joka on pukeutunut jonkinlaiseen puolireiteen ulottuvaan mekkoon.

Tilanne, jossa kyseinen maalaus tämän kansan edustajan esittelee, on erittäin kiinnostava: Manalan lautturi. Meidän Väinämöisemme tapasi Tuonelan virralla hänen tyttärensä, ja vanhoilla suomalaisilla oli hänelle mm. seuraava nimitys: ”…Joukahainen, laiha poika lappalainen”. ”Jouka”… ”Joukahainen”… =Joutsen. Eläviä ja kuolleita erottavaa virtaa ja myös taivaan ja maanpiirien rajaa vartioi siis vesilinnun kansa. Antiikin Kreikka tiesi heidät, ja heidän luokseen lensivät suuret lintuparvet ”kurkien tietä” joka kevät. Jos delolaisilla oli joku nimitys saamelaisille tai suomalaisille, se lienee kuulunut: ”Hyperborealaiset”.

Kharon jopa näyttää saamelaiselta, ja hänen veneensä on 1:1 Vienanmeren kalliopiirroksissa esiintyvien nahkaveneiden kanssa. Tuonelan lautturi, kuoleman virta, kuolleiden valtakunta ja Kuollan nieminaa. Tässä saattaa olla jotakin, mitä meidän pitäisi huomata? Vienameren rannoilla, Zalavrugassa, on yhä nähtävissä kalliopiirroksia, joissa veneet ovat kovin samanoloisia, kuin Kharonilla. Huomatkaa koukkupolviset hahmot.

Itse Herodotoksen tarina on sinänsä uskottava, eli juuri kuvatulla tavalla on voitu toimia silloisissa oloissa. Kertomuksen mielenkiintoisin piirre on kuitenkin se, että huolimatta yleensä ”barbaareja” kohtaan tuntemastaan ylenkatseesta antiikin kreikkalaiset kunnioittivat suuresti perimmäisen pohjolan asukkaita. Siihen on täytynyt olla jokin syy. Kerromme siitä tuonnempana.

Monet yhteiset piirteet Fennoskandian ja Välimeren alueiden muinaislöydöissä, -muutkin kuin po. labyrintit, on yleensä pyritty selittämään muista syistä kuin kulttuuriyhteyksistä johtuviksi, koska antiikin historioitsijat eivät tälläisiä yhteyksiä mainitse. Edellä siteerattu kohta ”historiankirjoituksen isältä” on tälläinen maininta, ja myöhemmin tulemme toteamaan, ettei se ole ainoa.

Tarkastelemaamme ilmiöön liitty useita toistuvia elementtejä:

• Minolaistyyppinen labyrintti,
• labrys-kaksoiskirves tai siitä pelkistetty kuvio,
• kurjet tai vesilinnut,

Deloksella on säilynyt paikallisena kansanperinteenä ”kurkitanssi”. Tanssijat liikkuvat toisiaan käsistä pitäen ketjuna edestakaisin jäljitellen kurkien soidintanssia. Kreikkalaisten uskonnollisissa menoissa erilaisilla kuorotansseilla, joissa laulettiin ja liikuttiin tietyn kaavan mukaan, on tärkeä rooli. Erilaisia ”labyrinttitansseja” pohjoismaista ja Saksasta esittelemme toiste.

Geranos- eli kurkitanssi. Löytöpaikka: Xobourgo, Tenos. Ajoitus: 700-600 eKr.

Merkuriuksen näennäinen liike taivaalla maasta katsottuna muodostaa yhden vuoden tarkkailujakson aikana kuvion, jota muinaiset ihmiset pitivät kurkien tanssin kaltaisena. Kurki oli siksi pyhä.

Labyrintin klassinen malli, yhden kiemurtelevan ja kuvion keskelle päättyvän haarautumattoman käytävän muodostama pyöreä kuvio, jonka malli löytyy mm. minolaisen ajan kolikoista Kreetalta ja Suomen rannikolta, esitti muinaisten ihmisten mielestä kurkien ja merkurius-planeetan pyhää tanssia.

Meillä on nyt tie, Hyperboreasta Delokselle, ja teitä kuljetaan yleensä kahteen suuntaan. Meillä on kuvio, symboli, rituaalin kaava, joka esiintyy tien molemmissa päissä. Otsikkokuvan minolaistyyppinen labyrintti on piirretty muistiin 1900-luvun alussa Kemin Ajoksessa. Saari on noussut merenpinnan yläpuolelle historiallisesti katsoen aivan äskettäin. Joku on niillä seuduin muistanut vanhan kaavan vielä 1500-1700-luvuilla?

Kreetan minolaiseen korkeakulttuuriin liittyy myös labrys, kaksoiskirves. Kaksiteräinen kirves symbolisoi mm. maskuliinisen ja feminiinisen elementin tasapainoa ja yhteyttä. Euroopan ja Vähän Aasian varhaisten maanviljelysyhteisöjen ”matriarkaalinen” kulttuuri säilyi pisinpään ja kehittyi korkeimmalle juuri Kreetalla.

Eräs antiikin kreikkalainen maljakkomaalaus kuvaa Pariksen lähtöä Mykenestä kohti Troijaa ryöstetyn(?) Helenankanssa. Taiteilija on piirtänyt kuvaan henkilöt, joista katsoja ei tiennyt keitä he esittävät, ja laivan. Jotta maalauksen aihe tulisi aikalaisille selväksi, siihen on sijoitettu eräitä tunnusmerkkejä. Laivan keulan eteen on piirretty kaksoiskirveitä ja kurki. Laivan päämäärä oli siis Troija.

Klassisen minolaisen labyrintin nimenä on ”troija” sekä kreikkalais-roomalaisessa ja etruskilaisessa perinteessä, että myöhemmässä(?) pohjoiseurooppalaisessa paikannimistössä: Troytown (engl.), Troijeborgs-slotte (ruots.), ja Caerdroia (kymrin kieli). Pompejilainen graffititaiteilija kirjoitti minolaistyyppisen labyrintin kuvan viereen: Labyrinthvs, hic habitat Minotavrvs. Labyrintti-ilmiö muodostaa siis kokonaisuuden, johon kuuluu tietyn kaavan mukainen kuvio, ”troija”, ”minotaurus” tai härkä, vesilintu, tyttö, tanssi ja lanka tai nauha.

Äskettäin edesmennyt californialais-liettualainen arkeologian professori Marija Gimbutas on selvittänyt muinaisen härkäkultin alkuperän. Härän pää sarvineen muistuttaa naisen kohtua ja munajohtimia. Muinaisten taiteilijoiden tyylittelyrutiinit ko. aiheessa tukevat Gimbutasin näkemystä. Kysymys on siis vanhan tasapainoon pyrkivän yhteiskunnan elämänkultista, jossa härkää kunnioitettiin jumalattaren eläimenä, ja kuoleman ja jälleensyntymisen symbolina.

Neoliittiselta kivikaudelta, Catal Hüyükista, alkaen antiikin taiteessa esiintynyt bucranium-teema, koristeltu häränpää, tarkoittaa juuri täötä. Oheisessa Tripolje-Cucutenin kulttuurin naisfiguurissa, 5500-2750 BC, härän sarvia kuvaava symboli on sijoitettu vatsan kohdalle. Tässä on ”Minotauruksen” edeltäjä: Naisen lisääntymiskykyyn viittaava häränpää-metafora, Tämä liittää Sipoonkin labyrinttikuvan Minotaurus-editiota vanhempaan traditioon.

Labyrintti liittyi siis Jumalattaren kulttimenoihin. Siihen mentiin sisälle ahtaasta portista, kuljettiin pitkä käytävä, ja perillä odotti joko monimielisesti käsitettävä härkä, tai -kuten Fennoskandian ja Etrurian perinteessä, neito.

Suomessakin tunnettu kivilabyrintin nimitys, ”Jungfrudansen” liittyy tähän. Hedelmällisyydestä oli siis kysymys. Vanhalle pakanalliselle kulttipaikalle (todennäköisesti) rakennetun Sipoon keskiaikaisen kirkon seinässä on kalkkimaalaus, jossa täydellisen minolaisen labyrintin keskellä on tyttö.

Agricolan Psalttarin esipuheeseen liittyvän vanhojen suomalaisten jumalien luettelon eräs säe kuvaa ”pyhiä häitä” eli sadetta ym. hallitsevan taivaanjumalan Ukon ja hänen jumalallisen puolisonsa Raunin yhdyntää, joka ilmeisesti muinaissuomalaisten mielestä varmisti peltojen hedelmällisyyden. ”Ukon Vakka” -rituaalista Agricola valittaakin surkeana: ”Siellä paljo häpiä tehtin”.

”Vanhan Euroopan” kivikautisten maanviljelijöiden ja kalastajien rakentamista megaliitti-monumenteista ainakin kammion ja käytävän sisältävät kumpuhaudat olivat myös Jumalattaren symboleja. Läntiseltä Välimereltä Skotlannin saarille ja Keski-Puolaan ulottuvalla alueella yhteisöjen vainajien luut koottiin Maa-Äitiä abstraktisti esittäviin ladotuista kivistä ja irtomaasta huolellisesti rakennettuihin kumpuihin, joiden jäännökset ovat vaikuttavia vielä tänäkin päivänä. Irlannin tunnetuimman megaliitti-rakennuksen, New Grangen hauta- ja observatoriokummun suuriin kiviin on hakattu samoja koristeaiheita, kuin Gimbutasin löytämien Jumalatarta esittävien pienoispatsaiden vartalomaalauksissa Balkanilla ja Ukrainassa.

Labyrinttien nimityksiä:

• Troija, -vähän kaikkialla.
• Caerdroia, Wales.
• Trojeborg, Ruotsi.
• Jatulintarha, Suomi.
• Jerusaalemi, Suomi,
• Kaupunki, Suomi,
• Pietarinleikki, Suomi.
• Jungfrudansen, Ruotsi, suom. ruotsinkieliset.
• Munkkien tarha, Suomi.

Suomen lähialueilla eräs säilyneiden labyrinttien keskittymä on Vienanmeren saaret ja Kuollan (sic!) niemimaa. Ponoi-joen kuuluisa labyrintti on kuvassa ylempänä, alempana miltei identtinen Chartresin katedraalin lattialabyrintti, joka toistaa samalla paikalla ennen katedraalia olleen pakanallisen labyrintin rakennetta.

Tässä on taas pohtimista lainautumis-suuntaa etsiville: Kopioivatko ranskalaiset lappalaisilta, vai oliko Kuollan niemimaan saamelaisilla tieto Pariisin viimeisistä  trendeistä jo tuhannen vuotta sitten? Toki oikeesti tämä idea on ollut yhtä pitkään tiedossa molemmissa paikoissa.

Theseus / Ariadne -myytti antaa Minotauruksesta ja Labyrintistä aivan toisenlaisen kuvan. Muinaiset elämänvoimat on muutettu arkaaiseksi ja piilotajuiseksi ”pahaksi”, joka symbolisesti tuhotaan. Euroopassa oli tapahtunut jotakin kamalaa, ja vanhat myytit kirjoitettiin uudestaan. Tästä vaiheesta kirjoittaa selkeimmin Herodotoksen edeltäjä ja kollega Hesiodos.

Hesiodos kertoo ”kultaisesta heimosta”, joka eli ennen akhaialaisten, joonilaisten ja doorilaisten maahantunkeutumista Kreikassa: ”Kaikki hyvä oli heidän. Hedelmällinen maa vuodatti antejaan pyytämättä ja rajattomasti. Rauhassa ja mukavasti he hoitivat yltäkylläisiä maitaan, joukoiltaan runsaina ja kuolemattomien suosiossa.” Tämän kansan, jota Hesiodos kutsuu ”hengeltään puhtaaksi” ja ”pahuuden vastustajaksi”, jälkeen tuli vähäpätöisempi ”hopeaheimo”, jonka puolestaan syrjäytti ”vaskiheimo”, ei laisinkaan hopeaheimon kaltainen, kauhea ja mahtava, tuhkakuilusta alkunsa saanut”.

Hesiodos jatkaa kertomalla, miten tämä kansa -nykyisen tiedon mukaan ilmeisesti pronssikautiset akhaialaiset- toi sodan tullessaan. ”Heidän suurimpana huolenaan olivat Areksen syntiset vaikerrustaherättävät teot.”. Hesiodos nimittää akhaialaisten ja heitä edeltäneiden kansojen yhdessä luomaa mykeneläistä kulttuuria ”neljänneksi heimoksi”, joka ”oli edellistä jalompi ja oikeudenmukaisempi”.

Hesiodoksen ”viides heimo” oli doorilaiset maahanmuuttajat, jotka hallitsivat hänen aikansa kreikkalaista maailmaa.”Kunpa en kuuluisi tähän viidenteen heimoon. Olisinpa kuollut aikaisemmin tai syntynyt myöhemmin.” Kirjoittaa Hesiodos, ja kuvaa aikakauttaan synkin värein: ”…mies ryöstää toisen miehen kaupunkia. … Oikeus on sama kuin valta, ja kunnia on lakannut olemasta.” ”Kultainen aika” muistettiin siis antiikin Kreikassa, ja sitä osattiin myös kaivata. (Siteerattu lyhennellen Riane Eisler: ”Malja ja Miekka”, s.98)

Hyvinvoivaan neoliittisen kivikauden lopun Jumalatarta ja rauhaa palvovaan ”Vanhaan Eurooppaan”, joka ulottui Ukrainasta Balkanille ja Anatoliaan, tunkeutuivat perättäisinä aaltoina kuivissa erämäissään raaistuneet indoeurooppalaisia kieliä puhuvat paimentolaiset. Heidän mukanaan tulivat jatkuvat sodat, jotka eivät ole vieläkään loppuneet, ihmisten eriarvoisuuden institutionalisoiminen, uusi kieliryhmä ja uudet sotaisat jumalat. Tapahtumaketju on samanlainen kuin seemiläisten tunkeutuminen Lähi-Idän korkeakulttuurien alueelle. Hesiodoksen kauhisteleman ”Areksen syntisiä tekoja” ihannoivan kulttuurin uskonnosta ja arvomaailmasta saa parhaiten kuvan lukemalla Vanhaa Testamenttia.

Valloitus ei kuitenkaan ollut täydellinen, vaan vanhan kulttuurin osia jäi elämään uusissa puitteissa. Vanhat jumalat eivät unohtuneet, -niiden rooli vain muuttui ja ne saivat rinnalleen indoeurooppalaiset sodanjumalat olympolaiselle pantheonille. Myös myytit sovitettiin uuteen kokonaisuuteen, ja edellä mainittu Theseus-tarina onkin hyvä esimerkki tästä uudelleenkirjoittamisesta.

Euroopassa tapahtunut myllerrys on kuvattuna Skandinavian taruston aasojen ja vaanereiden taistelussa, ja meidän Kalevalamme Pohjan Akka on tyypillinen uudelleenkirjoituksen tuote. Kiero ja vallanhimoinen Akka on Päivölän väen, johon kuulijat samaistuivat, vastapeluri. Hänen tukikohtansa on Pohjan perällä, kuoleman ja pimeyden maassa. Vanha skandinaavinen satu sijoittaa jotakin osaa Tanskasta hallinneen kuningas Gorm Vanhan vielä vanhempaan yhteyteen. Otaksuttavasti historiallisen henkilön Ruijan retki muuttuu tarinassa pohjoiseen mentäessä yhä myyttisemmäksi, ja Vienanmeren Kantalahdessa kohdataan jo tarujen hirviöt ja alitajunnan pelot.

Kalevalaisen ja saaga-runouden tuntema ”Pohjola” on vaarojen, rikkauksien ja kuoleman paikka. Sitä hallitsee nainen, mutta hän ei luo elämää. Ainoat Pohjolan rikkaudet ovat kylmää kultaa ja kauppatavaraa. Onkin mielenkiintoista verrata em. Akan uutta roolia eräisiin Välimeren maiden saman aikakauden uskonnollisiin innovaatioihin, joissa miespuoliselle jumaluudelle siirretään elämän luojan tai jopa synnyttäjän rooli. Kun kulttuuri patriarkaalistui, se tapahtui hyvin perusteellisesti.

Kalevalan ja saagojen ”Pohjola” on vainajien maa: Kuoleman talo, Tuonelan virta, miestensyöjä mäki, … Kaikki tämä on sijoitettu valoisien kesäöiden ja Euroopan nuorimpien troija-labyrinttien seudulle.

Tyypillinen esimerkki myyttien uudelleenkirjoittamisesta on myös P.Yrjön tarina. Aseistettu ratsumies -siis rosvo, ritari tai muu öykkäri- tappaa lohikäärmeen, vanhan uskonnon onnellisuuden symbolin. Kostonhimoisen ja ääri-suvaitsemattoman aavikkokansan sodanjumalan kultin urbaaniversion, kristinuskon, markkinoiminen eurooppalaisille tuotti tämän ja eräitä muita tarinoita.

Aasojen ja vaanereiden taistelu päättyi kompromissiin, kuten saagat kertovat, eikä ”vedettömän autiomaan tappajademonin” ristiretki Eurooppaan johtanut sen kummempiin tuloksiin. Katolinen kirkko omaksui tuotapikaa monia käännytettävien pakanoiden juhlapäiviä ja rituaaleja, ja jopa jumaluuksia.

Kirkkohistoriasta tiedämme apostoli Paavalin kiivailleen Efesoksessa erästä antiikin maailman keskeisintä kulttia vastaan. Vaikka mielenosoituksiin kokoontunut kansa huusi ”Suuri on Efeson Diana”, Paavalin kannattajat voittivat, -sen kerran. Parisen sataa vuotta myöhemmin silloin vielä yhtenäisen kristikunnan kirkolliskokous Efesoksessa päätti asettaa Neitsyt Marian jumalallisena palvottavaksi. Suuri on siis Efeson Diana! Maarian keskiaikainen kivikirkko on muuten yksi niistä kolmesta suomalaisesta kirkosta, jonka seinää koristaa labyrintti-piirros. Toiset piirrokset ovat Perniön ja Sipoon kirkoissa. Lieneekö Sipoon kirkossa P.Paavalin urotöistä seurakunnalle saarnannut pappi tiennyt, kenen kuva on kirkon seinälabyrintin keskellä.

Vanha uskonto on jatkanut olemassaoloaan tuhansia vuosia: Substraattina valtauskonnon sisällä, alakulttuureina, noitakonsteina ja perinnäistapoina, joiden alkuperää ja merkitystä emme enää tunnista.

Jumalattaren kulttipaikat säilyivät käytössä Euroopassa pisimpään Pohjan perällä,  Perämerellä. Olemme siis jälleen Hyperboreassa, mutta emme Väinämöisen ja Gorm Vanhan tapaamassa pahassa Pohjolassa. Elämän, syntymän, hedelmällisyyden ja jatkuvuuden symbolien, labyrinttien, rakentaminen jatkui täällä viime vuosisadalle asti. On toki luultavaa, että saariston viimeisten jatulintarhojen rakentajat eivät enää olleet selvillä kaikesta aiheeseen liittyvästä, vaan vanha traditio oli taantunut taikuudeksi ja poppakonstailuksi, mutta he rakensivat niitä yhä, -ja muistivat jotakin.

Oliko kurkien tie Aigeialta Perämerelle tai Vienaan se reitti, jota Herodotoksen mainitsemat lahjat kulkivat antiikin Kreikan keskeisimmälle pyhäkölle, ja kunnioittivatko kreikkalaiset lahjojen tuojia oman menneisyytensä, Hesiodoksen ”kultaisen heimon” ajan muistajina ja Jumalattaren väkenä?

Jos näin on, keskiajan kronikoitsijat eivät erehtyneet sijoittaessaan Suomenlahden ja Vienameren välille vaihteleviin paikkoihin Terra Feminarumin ja Insula Amazonesin, ja omat runolaulajamme Pohjan Akan, tuon nurinkäännetyn hahmon.

Adam Bremeniläisen kuuluisassa historiikissa ”naistenmaa” on merkitty Etelä-Suomen kohdalle, ja eräs toinen kronikoitsija kertoo sen olevan yhtä kaukana sekä Birkasta että Revalista (Tallinna) laivalla kuljettaessa. Sanapari Queen ~ Kveeni (=kainuulainen, Norjan suomalainen, Norbottenin suomalainen) on sekin yhä selvittämättä. Englantilainen tutkija Thomas W. Shore esittelee laajassa kirjassaan ”Origins of The Anglo-saxon Race” lukuisia suomalaisvaikutteisia vanhoja paikannimiä Englannista, joiden hän arvelee liittyvän suomalaisten ”normannien” osallistumiseen anglosaksien mukana Englannin valloitukseen. Erityisesti Shore kiinnittää huomiota ”queen-” ja ”kween-” sanoihin, jotka siis liittyvät kainuulaisiin ja suomalaisiin. Shoren tutkimuksen kohteena oli sen selvittäminen, mistä kansoista nyky-englantilainen väestö on perinyt geeninsä, ja em. paikannimet todistavat suomalaisten läsnäoloa. Kveeni- tai queen-sanasto liitetään suomalaisiin muuallakin Euroopassa.

Vanhat kronikoitsijat ovat nähneet täällä Hyperboreassa jotain kummallista. Jotain, josta kertovia vähäisiä tietoja he ovat toistaneet ja kopioineet kunnes ne ovat kuluneet lähes tunnistamattomiksi, ja sulautuneet uusin ympäristöihin.

Labyrinttejä on siis tarkasteltava osana Euroopan kristillistä aikaa edeltänyttä elämänmuotoa ja sen sosiaalista järjestelmää. Muinaiset yhteisöt lujittivat yhteenkuuluvaisuuttaan vuotuisjuhlilla, joihin koko kylä tai heimo osallistui. Vuoden pimeimpään aikaan järjestettiin juhla, josta skandinaviassa käytettiin sanaa hjul, joka on voinut pesiytyä suomen kieleen jo ennen kristinuskoa, -tarkoittaen joulua, pakanallista keskitalven juhlaa. ”Juhla” tarkoittaa yhä Pohjanmaalla joulua.  Pyörää tarkoittavan sanan vakiintuminen vuotuisjuhlan nimeksi on ymmärrettävissä vain jos oletetaan, että ko. tapahtuma liittyi sekä aurinkoon että maahan rakennettuun labyrinttiin.

Muinainen ihminen oli hyvin käytännöllinen. Kun labyrintti /jatulintarha oli kerran rakennettu, se sai aikojen kuluessa erilaisia käytöjä ja merkityksiä. ”Jumalan tuomio”, eli rikoksesta epäillyn lähettäminen sidotuin silmin labyrinttiin, on voinut olla syynä eräiden myöhempien kivitarhojen muuttuneeseen tai muutettuun pohjaratkaisuun. Kun käytävä haarautuu, toisin kuin minolaisessa perustyypissä, epäilty voi joutua joko ”henkiin jättävään” keskiosaan tai eksyä sivuhaaraan, jolloin syyllisyys tuli toteennäytetyksi. Miksi labyrintin ”tuomio” tulkittiin juuri näin. Käsitettiinkö, että Jumalatar torjui syytetyn?

Labyrinttia on siis voitu käyttää vanhan ajan kyläyhteisössä erilaisten merkittävien tapahtumien juhlistamiseen. Avioliiton vahvistaminen labyrinttikävelyllä tai -juoksulla on varsin todennäköistä. Kysymyshän on hedelmällisyyden symbolista. Erään saksalaisen herttuan tiedetään 1600-luvulla hääkirkosta tullessaan juosseen tuoreen vaimonsa kanssa paikkakunnan ikivanhan labyrintin lävitse, rahvaan ja alustalaisten riemuitessa ja pappien todennäköisesti vaivoin salatessa kiukkunsa.

Kun kyläyhteisöt menettivät pakanuudenaikaisen riippumattomuutensa, ja kyliin tullut ”laillinen esivalta” alkoi vahtia että väki pitäytyy valtion virallisessa uskonnossa, yhteisöjä vuosituhansia koossapitäneet ikimuistoiset rituaalit pyrittiin hävittämään. Vaikka tässä ei täysin onnistuttu -vielä 1800-luvulla pappi yllätti kyläläiset pitämästä pakanallista menoa Janakkalan Laurin lähteellä– hiidet, pitämyspuut ja jatulintarhat säilyivät joko talojen tonteilla supistuneessa merkityksessä, tai syrjäisillä paikoilla jossa vanhojen menojen rippeitä saatettiin harrastaa ilman liikoja silminnäkijöitä. Tällöin ei ollut enää kysymys kylän yhteisistä menoista vaan yksittäisten ihmisten henkilökohtaisista ”rajatiedon” harrastuksista.

”Pygmien sota kurkia vastaan”?

Edellä tuli jo mainittua Styx-virran lautturin, Kharonin, konteksti helleenien taruista tuntemaan pygmalionin kääpiökansaan. Kharon-pygmillekin saamme maantieteelliset koordinaatit.

Illiaassa mainittiin ohimennen Pygmalionin väen hullunkurinen sota kurkia vastaan. Homerokselta tämän myytin peri keskiajan Eurooppa.”Tässä nähdään pieniä ihmisiä, jotka tuskin ovat viiden kämmenen korkuisia, mutta urhoollisesti puolustavat itseään kurkia vastaan. Tähän rajoittuu Chatain (=Kiina) ruhtinaan valtakunta.” Näin kertoo selitysteksti Katalonialaisessa Atlaksessa v. 1375 jKr. Kuva samasta aiheesta Olaus Magnukselta.

Joissakin vanhoissa kuvissa pygmien ratsuiksi on piirretty vuohia, mitkä lienevät Välimeren maissa tuntemattomien porojen korvikkeita.

Kreikkalaiset tiesivät kurkien lentävän keväällä pohjoiseen, jossa taivaan kansi on matalalla, ja taivaan ja maan välistä aukkoa vartioi lyhytkasvuinen pygmalionin kansakunta. Tämä paikallistaa pygmit Jäämeren rannoille, mutta katalonialaisten viittaus Kiinaan veisi heidät kovin itään? Jos ”Chatain valtapiiri” ymmärretään Kiinan kaupan ulottuvuutta, pysymme silti Vienanmerellä, sillä kiinalaisia kauppatavaroita on löytynyt syrjäänien mailta.

Tämä tarkastelu osoitti, että täällä pohjan perillä ei ole koskaan oltu eristyksissä muista, ja jo antiikin sivilisaatiot ovat harjoittaneet meidän kanssamme kulttuurivaihtoa. Kuva suomalaisten menneisyydestä on paljon monivivahteisempi, kuin yleensä on tapana ajatella.

Kiitos mielenkiinnosta! (Enkä kertonut vielä sitäkään, mihin antiikin kreikkalaiset paikallistivat Apollon syntymäsijan ja temppelin.).