Vihreällä oksalla

Päivitetty 10.4.2017, Julkaistu 10.4.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 5 minuuttia

Kuntavaalien 2017 suurin voittaja on Vihreät. Puolue nosti kannatustaan edellisiin kuntavaaleihin verrattuna lähes neljä prosenttiyksikköä. Melkein saman verran suli pois Perussuomalaisten kannatuksesta. Jopa "takiaispuolue" Vasemmistoliitto sai persut kiinni kannatuksessa. Kuinkas tässä näin pääsi käymään?

Vihreiden kannatukseen ei vaikuttanut edes aivan vaalien alla tapahtunut Tukholman terrori-isku. Tai jos vaikutti, niin kuinka suuri kannatus olisi ollutkaan ilman sitä?

Vihreät on juuri se puolue, joka vaalikoneiden perusteella on kaikkein kauimpana omista näkemyksistäni. Vihreät edustavat täysin erilaista maailmankuvaa. En pysty millään muotoa samaistumaan heidän tavoitteisiinsa.

 

Jo puolueen nimikin on harhaanjohtava. Nykypäivän Vihreissä ole enää tippaakaan jäljellä siitä puolueesta, joka vielä joskus 1980-luvulla oli kiinnostunut luonnonsuojelusta. Tänä päivänä Vihreät arvot ovat sitä, että Suomesta pyritään tekemään monikulttuurinen sekamelska. Sellaisessa sekamelskassa yhteentörmäyksiä sattuu varmasti.

Vihreät eivät suostu ymmärtämään sitä tosiseikkaa, että kaikki eri kansat, kulttuurit ja uskonnot eivät tule toimeen keskenään. Vaikka on kuinka kaunista ajatella, että me kaikki maailman ihmiset olemme sisältä samanlaisia, se ei vaan ole niin. Joillain kulttuureilla ja uskonnoilla on vaan niin erilaiset taustat, tavat, perinteet ja uskomukset kuin meillä, että niiden edustajat eivät kykene eivätkä usein edes haluakaan sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan, sen sääntöihin ja normeihin.

Tästä hyvänä esimerkkinä on Tukholman perjantaisen kuorma-autoiskun epäilty tekijä. Hän on kiinni jäätyään vaan uhonnut ja iloinnut, kuinka tappoi vääräuskoisia. Siis pelkkä eri uskontokuntaan kuuluminen oli hänelle riittävä peruste riistää viattomien ihmisten henkiä. Kaiken lisäksi hän oli iskun jälkeen harmitellut, kun ei saanut ajettua useamman ihmisen yli.

Siinä mainio esimerkki siitä, miten hyvin tietyt uskonnot suvaitsevat muita. Vihreät patistavat meitä suvaitsemaan porukkaa, joka ei suostu suvaitsemaan mitään muuta kuin itsensä. Kun olemme riittävän kauan suvainneet tätä ryhmää, olemmekin yhtäkkiä tilanteessa, jossa oma kulttuurimme on kadonnut lopullisesti, ja Suomi ei ole enää Suomi, vaan jonkun arabimaan etäpesäke.

Siihen sisältyykin turvapaikanhakijoiden pahin paradoksi. He muka pakenevat kotimaansa sotaa, vainoa ja epävakautta, mutta tänne päästyään pyrkivät tekemään meidän  maastamme oman kotimaansa kaltaisen. Ruotsissa ollaan jo tilanteessa, jossa kantaruotsalaisten tulisi lähteä pakoon jatkuvaa epävakautta. Tukholman lähiöissä harva se yö palavat autogrillit tuovat mieleen Aleppon.

Maassa maan tavalla ei kuulu Vihreiden sanavarastoon. Vihreät eivät aja suomalaisten etuja, vaan kaukomailta tänne saapuneiden ihmisten etuja. Ihmisten, jotka elävät meidän kustannuksellamme, ja joiden taustoista emme tiedä mitään. Ihmisten, jotka ovat yliedustettuina väkivalta- ja seksuaalirikostilastoissa.

Vihreiden mielestä meidän pitää ottaa vastaan kaikki tulijat ja tarjota heille avokätisesti apua. Mieleen ei vaan tule se, että taloudelliset resurssit ovat vajavaiset, kun Suomi kärvistelee EU:n ja EMU:n takia taantumassa jo melkein kymmenettä vuotta putkeen.

Vihreät ovat auliisti valmiita leikkaamaan suomalaisten hyvinvoinnista, jotta herkkupöydät notkuvat ihmisillä, jotka eivät ole tätä maata rakentaneet, tai tänne veroja maksaneet. Vihreät myös vastustavat näiden ihmisten palauttamista takaisin kotimaihinsa tilanteessa, jossa turvapaikan myöntämisen ehdot eivät ole täyttyneet.

Vihreät kannustavat puheenjohtajansa ja kansanedustajiensa johdolla ihmisiä kansalaistottelemattomuuteen ja rikkomaan Suomen lakia ja järjestystä, vieläpä virheellisiin faktoihin perustuen. Vihreät haluavat Suomesta koko maailman sosiaalitoimiston, ja puolustavat kaikkia trendikkäitä seksuaalivähemmistöjä. Muunsukupuolinen hitsariseksuaali on musiikkia vihreille korville. Heille on heti saatava omat vessat sekä avioliitto- ja adoptio-oikeudet.

Ruotsin terrori-iskun jälkeen sosiaalinen media Suomessa täyttyi punavihreästä logiikasta. Sen logiikan mukaan meidän ei tule rajoittaa maahanmuuttoa, vaan lääke kitkeä terrorismia on se, että avaamme kaikki rajat ja auliisti ruokimme kaikki, jotka tänne älyävät tulla. Lisäksi vihertävän logiikan edustajat syyttävät iskusta rasisteja, jotka ovat ajaneet miesparan näin epätoivoiseen tekoon.

Vihreille voin kertoa, että Tukholman terrori-iskun epäilty tekijä on kielteisen turvapaikkapäätöksen saanut ns. paperiton, jonka Ruotsin poliisi oli määrännyt käännytettäväksi. Eli juuri sitä samaa viiteryhmää, jota Vihreät käyvät Helsingin mielenosoitusteltalla jumaloimassa. Lienee tarpeetonta mainita, että lauantain Oslon pommimieskin on turvapaikanhakija.

Totuus on kuitenkin se, että mitä enemmän vapaata liikkuvuutta, sitä enemmän terrori-iskuja. Sitä faktaa ei myrkynvihreä aate voi kiistää. Mietitäänpä vaikka maailman kenties sulkeutuneinta valtiota, Pohjois-Koreaa. Siellä rajavalvonta ja maahantulon kontrollointi on erittäin tiukkaa. Montako terrori-iskua on ollut Pohjois-Koreassa? Tai Euroopan entisissä itäblokin maissa, jotka ovat ymmärtäneet rajoittaa maahanmuuttoa?

Suomesta ei tietenkään kannata tehdä uutta Pohjois-Koreaa, mutta paras keino ehkäistä iskuja on palauttaa rajatarkastukset ja käännyttää kaikki sellaiset jo maahan tulleet turvapaikanhakijat, joita on aihetta epäillä turvallisuusriskiksi. Tulijoiden taustat ja yhteydet tulisi tutkia erittäin tarkasti.

Lisäksi kaikki kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet tulisi ottaa saman tien talteen odottamaan karkotusta. Juuri nämä laittomasti ja "paperittomina" maahan vaeltamaan jääneet yksilöt ovat se kaikkein pahin turvallisuusriski. Tukholman tapaus on siitä hyvä esimerkki.

Suomen poliitikoilla ei ollut selkärankaa ryhtyä minkäänlaisiin toimiin estääkseen Tukholman iskun kaltaisten tapahtumien toistumista Suomessa. Hätäkokouksestaan tulleet ministerit hokivat kilpaa korulauseita, jotka olivat kuin suoraan Vihreiden puolueohjelmasta. Tuntuu siltä, että vihervasemmisto hallitsee Suomea oppositiosta käsin.

Jo aiemmin kyseenalaisilla kommenteillaan hämmästyttänyt poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen vakuutteli kansalle, että Suomen poliisilla on valmiudet estää tällaiset kuorma-autolla tehtävät iskut. Kuinkahan se tapahtuu käytännössä? Onko Kolehmaisella takataskussaan Vihreiden jäsenkirja aiheuttamassa valheellista turvallisuudentunnetta? Sinisilmäinen ja itsesuojeluvaistoa vailla oleva vihreä valta on uhka kansalaisten turvallisuudelle.

Resurssipulan kanssa painivaa poliisia näkee katukuvassa joskus ja jouluna. Eikä siinä paljon poliisin läsnäolokaan auta, jos kuormuri syöksyy tuhatta ja sataa väkijoukkoon. Kenties poliisin uusi ase on Ylestä tuttu taikalapanen, jolla voi pysäyttää pahantekijät?

Suomessa istutaan nyt monessa kunnassa ja kaupungissa huteralla ja epäisänmaallisella vihreällä oksalla. En halua olla sen puun alla, kun oksa katkeaa. Sillä vihreä oksa ei kestä kaikkien Suomeen tulleiden ja tulevien painoa.

Toivottavasti parin vuoden päästä eduskuntavaaleissa äänestävä kansa olisi enemmän järjissään, sillä vihreä tie on tuhon tie. Se on tie helvettiin.

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Venäjä-propagandisti Bäckmanin salainen sopimus HS-toimittajan kanssa: Raportoi USA:stä Bäckmanille, 2000e/kuussa

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 16.1.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Netissä leviävä salainen sopimus Venäjä-yhteyksistään tunnetun dosentti Johan Bäckmanin ja HS:n Moskovan kirjeenvaihtajan Maarit Uberin (entinen Roiha) kanssa herättää paljon ihmetystä.

Bäckman ja Uber laativat muutama vuosi sitten sopimuksen, jonka perusteella Bäckman "lähetti" Uberin USA:han raportoimaan hänelle.

Sopimuksen mukaan Uber (silloinen Roiha) oli Bäckmanin "kirjeenvaihtaja". Sopimuksen mukaan Bäckman maksoi raportoinnista Uberille vähintään 2000e / kk.

Maarit Uber asuu nykyisin Moskovassa ja on HS:n Venäjän kirjeenvaihtaja. Myös Bäckman asuu lehtitietojen mukaan nykyisin Venäjällä.

Herää kysymys, onko HS:n Venäjä-uutisointi nyt myös Bäckmanin ohjauksessa. Maarit Uber tunnetaan Venäjää "ymmärtävänä" toimittajana.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.