Monet Raviurheilun ystävät - puhumattakaan itse Raviurheilijoista - ovat huomanneet viime vuosina, että Raviurheilua näytetään medioissamme hälyttävän vähän. Isot kilpailut kuten Kuninkuusravit tuodaan hienosti koko kansan tietoon esimerkiksi Ylen toimesta, mutta muutoin periaatteessa tuloksia ja itse urheilulajia ajatellen, vain isoista kilpailuista kerrotaan tuloksia pari kolme hassua kertaa vuosittain urheilu uutisten lomassa.
Olemme käsityksessä, että Maikkari eli MTV3 omaa pääasiallisesti oikeudet Raviurheilun esittämiseen. Miksi se ei käytä näitä oikeuksia ?
Onko ihan reilua, että oikeudet pääasiallisesti ovat yhdellä toimijalla ja niitä ei käytetä.
Latvian hallitus haluaa pysäyttää kuvailemansa venäläisen ”propagandan”, mutta sulkee samalla tuontireitin Venäjältä ja Valko-Venäjältä peräisin olevilta klassikkokirjallisuuden painoksilta. Kirjojen sisällöllä ei ole merkitystä. Alkuperään perustuvalla kiellolla on siten sensuurin kaltainen vaikutus jopa klassikkokirjallisuuteen — vaikka kirjakauppiaat odottavat lähetysten jatkuvan muiden EU-maiden kautta.
Tuontikielto astui voimaan 1. syyskuuta 2026, kun hallitus oli hyväksynyt lopullisen tuoteluettelon 25. elokuuta. Latvian julkisen yleisradion LSM:n mukaan kielto koskee kirjoja, sanomalehtiä ja muita painotuotteita. Asetus on voimassa 1. heinäkuuta 2027 asti, ja se on tarkoitus tarkistaa vuosittain.
Kielto koskee myös Venäjältä tai Valko-Venäjältä peräisin olevia tuotteita, joita tuodaan muista EU:n ulkopuolisista maista. Niiden kierrättäminen EU:n ulkopuolisen maan kautta ei siis tee tuonnista laillista. Kielto menee EU:n yhteisiä pakotteita pidemmälle ja kattaa tuotteita, jotka eivät vielä ole niiden piirissä.
Alkuperämaa ratkaisee – ei kirjan sisältö
Ulkoministeriö listaa kolme tavoitetta: Latvian turvallisuusintressien suojaaminen, Venäjän ja Valko-Venäjän vientitulojen vähentäminen sekä ministeriön ”propagandamateriaaliksi” kutsuman aineiston virran rajoittaminen. AFP:n jatkoraportoinnissa ministeriö kuvailee toimenpidettä suojautumiseksi ”disinformaatiota” ja ”sotapropagandaa” vastaan.
Mainos:
Hallitus ei kuitenkaan tee eroa klassikon ja kuvailemansa ”propagandajulkaisun” välillä. Kulttuuripoliittisesti kielto toimii kattavana tuontisensuurina: jopa venäläisen klassikkokirjallisuuden painokset joutuvat listalle, jos ne ovat peräisin kummasta tahansa kyseisestä maasta. Kirjailija tai kieli ei määrittele sitä, mitkä kirjat pysäytetään rajalla.
Oikeudellisesti kyseessä on tuotteen alkuperään perustuva tuontikielto, ei sisällön tarkastus tai teoskohtainen kielto. Se ei kiellä venäjän kieltä, kirjojen hallussapitoa eikä myyntiä nykyisistä varastoista.
Kirjakauppiaat odottavat kiertoreittejä ja hinnannousuja
Kirjakauppias Rihards Jerums sanoo Meduzalle, että lähetykset voivat tullata toisessa EU-maassa ja liikkua sen jälkeen unionin sisällä. Hän painottaa myös, ettei myynti ole kiellettyä. Kirjakauppiaat uskovatkin, että kirjat voivat edelleen päätyä latvialaisille hyllyille, mutta eri toimitusreittien kautta.
Riikalaisen Vilki Books -kirjakaupan omistaja Arina Lindanen odottaa logistiikan monimutkaistuvan ja hintojen nousevan noin 1–2 prosenttia. Sekä hän että Jerums kuvailevat venäjänkielisten klassikoiden kysyntää voimakkaaksi ja sanovat, ettei tällaisia painoksia usein paineta kaupallisesti Venäjän ja Valko-Venäjän ulkopuolella. Jerums mainitsee Fjodor Dostojevskin ja Mihail Bulgakovin ikuisina myyntimenestyksinä.
Tämä on ristiriidassa ulkoministeriön lausunnon kanssa, jonka mukaan tuotteet eivät ole ainutlaatuisia ja riittäviä vaihtoehtoja on saatavilla muilta markkinoilta. Ulkoministeri Baiba Braže on Meduzan mukaan myöntänyt hintojen voivan nousta, mutta pysyy kannassaan, että kirjat voidaan korvata muista maista tulevilla tuotteilla.
Vaikka valtio sanoo rakentavansa elintarvikehuollon valmiutta, maitotilojen määrä on laskenut jyrkästi samalla kun karjakoot ovat kasvaneet entisestään. Örebron yliopiston ja Ruotsin maatalousyliopiston (SLU) tutkijat sanovat, että rahoitus- ja tukijärjestelmät soveltuvat parhaiten suurille tiloille – ja varoittavat, että tämä keskittyminen voi tehdä ruoan huoltovarmuudesta haavoittuvamman.
Maitotilojen määrä on vähentynyt voimakkaasti vuosituhannen vaihteesta lähtien Ruotsin maatalousviraston (Jordbruksverket) tilastojen mukaan. Vuonna 2000 Ruotsissa oli 12 700 lypsykarjatilaa. Kesäkuuhun 2025 mennessä niitä oli jäljellä alle 2 500.
Samanaikaisesti jäljellä olevat tilat ovat kasvaneet huomattavasti suuremmiksi. Keskimääräisellä maitotilalla oli 33,7 lehmää vuonna 2000 ja 117,9 lehmää vuonna 2025. Ruotsissa oli vuonna 2025 yhteensä 292 900 lypsylehmää, mikä on lähes 32 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2000. Ne 13,5 prosenttia tiloista, joilla on yli 200 lypsylehmää, omistivat noin 40 prosenttia maan kaikista lypsylehmistä.
Lyhyellä aikavälillä lypsylehmien määrä kehittyi päinvastaiseen suuntaan. Se nousi 1,2 prosenttia vuosien 2024 ja 2025 välillä.
Mainos:
Vahva elintarvikehuolto rakennetaan normaalioloissa, ja se lepää kannattavien tilojen ja toimivan kotieläintuotannon varassa, Ruotsin maatalousvirasto korostaa Ruotsin elintarvikevalmiutta käsittelevällä sivullaan. Virasto ei kuitenkaan ota kantaa siihen, mitä tuotannon keskittyminen harvemmille ja suuremmille tiloille tarkoittaa – tai miten haavoittuvuuteen vaikuttaa se, missä päin maata tuotanto sijaitsee.
Tutkijat: Monimuotoisuus on itsessään varautumista
Lisa Ekman, Örebron yliopiston tutkija, osallistuu tutkimukseen yhdessä Ruotsin maatalousyliopiston (SLU) tutkijoiden kanssa.
— Vankka elintarvikejärjestelmä rakentuu monimuotoisuudelle. Jos ruokaa tuotetaan erityyppisillä tiloilla eri puolilla maata, olemme vähemmän haavoittuvia ilmastonmuutokselle ja kriiseille. Siksi meidän on luotava edellytykset sekä pienille että suurille tiloille, hän sanoo lehdistötiedotteessa.
Tutkijat mainitsevat tautiepidemiat, pitkittyneet sähkökatkot ja tulvat esimerkkeinä tilanteista, joissa keskittyneellä tuotannolla voi olla vakavammat seuraukset.
Journal of Rural Studies -lehdessä julkaistu tutkimus perustuu valtakunnalliseen kyselyyn, johon vastasi 326 aktiivista ruotsalaista maitotilaa. Tilat jaettiin pienempiin (enintään 79 lehmää) ja suurempiin (80–1 200 lehmää) tiloihin. Vastauksia analysoitiin kuuden teeman kautta, jotka vaihtelivat työoloista ja sukupolvenvaihdoksesta talouteen ja politiikkaan.
Toimintamallit eroavat toisistaan. Pienemmät tilat painottivat useammin työn ja yksityiselämän tasapainoa, sukupolvenvaihdosta sekä ympäristö- ja kulttuuriarvojen tunnustamista. Suuremmat tilat priorisoivat työvoimaa, toiminnan tehokkuutta ja joustavampaa sääntelyä. Kannattavuus oli keskeistä kaikille.
Tutkijat kirjoittavat, että tukijärjestelmät ja muut institutionaaliset rakenteet näyttävät soveltuvan paremmin suurten tilojen tarpeisiin ja saattavat syrjäyttää pienempiä toimijoita. He väittävät, että erikokoisia tiloja tarvitaan joustavan ja alueellisesti hajautetun maitosektorin ylläpitämiseksi. Tutkimus mittaa viljelijöiden kokemia tarpeita, ei sitä, miten tilat tosiasiassa kestävät kriisin.
Tilat kertovat: Pankit haluavat nähdä enemmän eläimiä
Policy brief -katsauksessa tutkijat kuvaavat, kuinka pienemmät tilat voivat kohdata laajentumisvaatimuksia hakiessaan lainaa toimintansa nykyaikaistamiseen, esimerkiksi uuden navetan rakentamiseen. He nostavat esiin jämtlantilaisen tilan, jolla on noin 50 lehmää. Viljelijä kertoi pankin kehottaneen rakentamaan tilat 120 lehmälle – vaikka maa-ala riitti hädin tuskin 50 lehmälle.
Rahoituksen saaminen voi siten olla vaikeaa tiloille, joiden on nykyaikaistettava tilojaan tai siirryttävä pihattokasvatukseen ilman lehmämäärän lisäämistä. Yleinen investointituki kattaa normaalisti 30 prosenttia, mutta viraston julkisesti saatavilla olevista tiedoista ei käy ilmi, että jokainen nykyinen pisteytysmalli suosisi suurempaa lehmämäärää.
— Monet pienemmät maidontuottajat eivät halua kasvaa tai lisätä lehmien määrää. He ovat mukauttaneet tilansa perheilleen, sijaintiinsa ja siellä käytettävissä oleviin resursseihin. Samalla useat kokevat, että pankit ja muut toimijat odottavat tilan kasvavan, jotta se voisi kehittyä, sanoo Ekman.
Tutkijat haluavatkin nähdä toimenpiteitä, kuten valtion lainatakuita, valmiusmaksuja, kohdennettua tukea pihattomuutoksiin ja hallinnollisen työn vähentämistä. Heidän pointtinsa on, että maantieteellisesti hajautetun tuotannon on oltava olemassa jo ennen kriisiä – sitä ei voida rakentaa nopeasti enää häiriötilanteen iskettäviin.
Uppsalan lääni avaa omat arkunsa
Eräässä osassa maata viesti on mennyt perille. Uppsalan lääninhallitus tarjoaa 12 miljoonaa kruunua käytettäväksi 1. syyskuuta ja 31. lokakuuta 2026 välisenä aikana navetoihin ja pihattojärjestelmiin tiloilla, joilla on investoinnin jälkeenkin enintään 75 lypsylehmää.
Kyseessä on kuitenkin vain yksi lääni. Rahoituskierros osoittaa, että kysymys tilakoosta on päätynyt viranomaisen pöydälle, ei sitä, että valtakunnallinen rakennemuutos olisi kääntynyt. Jos tilojen määrä jatkaa laskuaan, myös maantieteellinen hajoaminen, jonka tutkijat yhdistävät valmiuteen, voi heikentyä.
— Tilojen monimuotoisuus on tärkeää ruokahuollon valmiudelle, luonnon monimuotoisuudelle ja elävälle maaseudulle, tutkija sanoo.
Parin tunnin pihatyöt Rebildissä, Pohjois-Jyllannissa, paljastivat 18,5 kiloa viikinkiajan hopeaa. Löytö on Tanskan suurin tunnettu viikinkien hopea-aarre, ja esineiden joukossa on pieni Thorin vasara.
Talonomistaja, joka haluaa pysyä nimettömänä, oli suunnitellut vain uuden kiviterassin rakentamista. Puolen tunnin kaivamisen jälkeen talikko osui johonkin, josta lähti outo ääni.
— Luulin aluksi, että kyseessä oli vanha rauta tai aitalanka ja muutamia ruukunpalasia, mutta kun aloin kaivaa käsin, sainkin yhtäkkiä ongittua esiin metalliesineen toisensa jälkeen, löytäjä kertoo.
Kätkö oli talletettu saviruukkuun joskus 900-luvulla. Noin 320 esinettä, painoltaan 6,4 kg, oli säilynyt ruukun sisällä.
Hopea punnittiin, ei laskettu
Kyseessä ei ole mikään satukirjan aarrearkku, vaan hopea, joka punnittiin ja jota käytettiin vaurauden mittarina ja valuuttana. Suurin osa aarteesta koostuu hopeaharkoista, käsirenkaista ja palahopeasta. Kolikoiden osuus painosta on vain pieni: 47 kokonaista kolikkoa ja kolikonpalaa, mukaan lukien arabialaisia ja anglosaksisia lyöntejä.
Kaksi kolikoista on pennejä, jotka on lyöty Edvard Vanhemman valtakaudella (hallitsi 899–924), mikä määrittää varhaisimman mahdollisen ajankohdan, jolloin aarre on voitu kätkeä. Kolikot viittaavat myös yhteyksiin, jotka ulottuivat itään islamilaiseen maailmaan ja länteen Englantiin.
— Tämä on erittäin merkittävä löytö Tanskan viikinkiajan ymmärtämiselle. Aarre osoittaa selvästi, miten hopea toimi varallisuutena ja valuuttana. Se on kuin löytäisi viikinkiaikaisen kassakaapin, sanoo kulttuuriperinnön johtaja ja arkeologi Torben Sarauw Nordjyske Museerista.
Aarre sisältää hopeaharkkoja, käsirenkaita ja kolikoita. Kuva: Nordjyske Museer
Thorin vasara ja riimuja samassa ruukussa
Löytöjen joukossa on pienikokoinen Thorin vasara.
Yhdessä harkossa on riimuja, jotka voidaan mahdollisesti lukea muodossa "hutu". Se voi olla nimi, omistusmerkki tai jokin muu merkintä. Lopullista vastausta ei ole.
Aarre on luokiteltu danefæ-löydöksi, mikä Tanskassa tarkoittaa, että löytö kuuluu valtiolle. Se lähetetään nyt Kööpenhaminan kansallismuseoon arvioitavaksi. Nordjyske Museer toivoo voivansa asettaa hopeat näytteille Fyrkatin viikinkimuseoon.
Samankaltaiset löydöt ovat herättäneet huomiota muuallakin Pohjoismaissa. Täbystä viikinkiaikaisen maatilan lattian alta löytynyt hopea-aarre sisälsi muun muassa kahdeksan kaularengasta, kaksi käsirengasta sekä kolikoita arabimaailmasta ja Normandiasta. Norjassa Mørstadin aarre käsittää 4 886 kolikkoa; ensimmäiset 100 niistä tuotiin hiljattain digitaalisesti saataville.
Sana Watergate on käytännössä synonyymi korruptiolle ja vallan väärinkäytölle. Termistä on tullut yleisnimitys poliittisille skandaaleille, julkkisten mokatulle toiminnalle ja ennen kaikkea leimalle "salaliittoteoria".
Termin suosiosta huolimatta on luonnollisesti niitä, jotka eivät tiedä yksityiskohtia siitä, mitä Watergate-skandaalissa todella tapahtui. Kaikille niille, jotka ovat tarpeeksi uteliaita halutakseen oppaan aiheeseen, Presidentin miehet (All the President's Men) on hyvä paikka aloittaa.
Elokuva dramatisoi ja tarkastelee journalistista prosessia, joka antoi Washington Postin toimittajille Bob Woodwardille ja Carl Bernsteinille mahdollisuuden yhdistää murto laajaan korruptioon ja vallan väärinkäyttöön silloisen Yhdysvaltain presidentin Richard Nixonin hallinnossa.
Watergate
Koska elokuva perustuu, kuten todettua, tositapahtumiin, tässä on lyhyt katsaus Watergate-skandaaliin.
Mainos:
Kuten tositapahtumiin perustuville elokuville on tapana, valmis tuote ottaa joitakin dramaattisia vapauksia, mutta mikään ei mene raiteiltaan tai venytä taiteellista vapautta liian pitkälle.
Skandaali sai alkunsa Nixonin hallinnon pyrkimyksistä peitellä osallisuuttaan 17. kesäkuuta 1972 tapahtuneeseen murtoon Demokraattien kansallisen komitean päämajaan, joka sijaitsi tuolloin Watergate-kompleksissa Washingtonissa.
Kyseessä oli amatöörimäinen murto, jonka suoritti viisi miestä, jotka olivat enemmän tai vähemmän tunareita: kaikki pidätettiin tapahtumapaikalla.
Media, erityisesti Washington Post, toi murron ja hallinnon välisen yhteyden polttopisteeseen. Raportointia ajoivat toimittajat Carl Bernstein, jota näyttelee Dustin Hoffman, ja Bob Woodward, jota esittää Robert Redford.
Suurella kärsivällisyydellä Woodward ja Bernstein käyttivät lähes kaksi vuotta keräten raskauttavaa tietoa, joka osoitti murron ja sen peittely-yritysten johtavan syvälle oikeusministeriön, FBI:n ja CIA:n katakombeihin – aina Oval Officeen asti.
Todistajanlausunnot ja muu näyttö paljastivat pian, että silloinen Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon oli hyväksynyt päätöksen salata hallintonsa osallisuus murtoon. Tutkinnassa paljastui myös ääniohjattu tallennusjärjestelmä Oval Officessa.
Tämä johti siihen, että Nixon erosi vuonna 1974 sen sijaan, että olisi joutunut virkasyytteeseen.
Epäonnistunut murto käynnistää Watergaten elokuvassa "Presidentin miehet". Kuva: IMDb/Warner Bros.
Huomattava realismi
Tämä ei ole elokuva, joka tekee asiat helpoksi katsojalle.
Se alkaa pudottamalla meidät suoraan murtoon liittyviin tapahtumiin ilman selityksiä – esimerkiksi ilman selittävää tekstiä – mikä myötävaikuttaa sen poikkeukselliseen realismiin.
Se, mikä aluksi vaikuttaa erilliseltä välikohtaukselta, kehittyy nopeasti joksikin paljon enteellisemmäksi.
Jotkut saattavat pitää elokuvan vaatimusta jakamattomasta huomiosta haittapuolena, mutta se on myös lähestymistapa, joka ansaitsee kiitosta.
Kuvaus Woodwardin ja Bernsteinin kamppailusta tiedon saamiseksi tuntuu aidolta, saaden yleisön tuntemaan olevansa osa tutkintaa journalististen sankariemme rinnalla.
Tutkinta, joka muuttuu pian yhä vaarallisemmaksi. Ennen pitkää kaksikkoon iskee pakollinen paranoia. Ja kuten pian käy ilmi, hyvästä syystä...
Toimittajiin kohdistuva uhka kasvaa. Kuva: IMDb/Warner Bros.
Aikaa vievää työtä
Woodward tai Bernstein saavat usein tietoa, jota he eivät voi uskottavasti julkaista, koska heidän lähteidensä on pysyttävä nimettöminä.
Sen sijaan, että jokainen palapelin palanen osoittaisi siististi kohti johtopäätöstä, kuten monien elokuvien yksinkertaisempi logiikka menisi, suuri osa heidän ajastaan kuluu asiakirjapinojen selaamiseen.
Tämä vaivalloinen työ on aikaa vievää ja vaikeasti hallittavaa: tavoitteena on löytää ne olennaiset yksityiskohdat, joita lehti tarvitsee saadakseen palaset loksahtamaan paikoilleen.
Presidentin miehet ei ihannoi journalismia; se kohtelee ammattia kunnioituksella. Sen sijaan, että tarinaa höystettäisiin toimintakohtauksilla, elokuva omistaa suurimman osan kestostaan sille epäkiitolliselle työlle, jota totuuden selvittäminen vaatii.
Loputtomat puhelut ja unettomat yöt kuluvat työsopimusten, kuittien, puhelinluetteloiden ja todistajalausuntojen läpikäymiseen. Työlästä työtä, mutta myös virkistävä näyttö hyvästä vanhanaikaisesta journalismista.
Elokuva hallitsee verkkaista tahtiaan poikkeuksellisella taidolla keskittyen tutkinnan läpimurtoihin. Presidentin miehet ei todennäköisesti valaise koko Watergate-tutkintaa; se olisi vaatinut huomattavasti enemmän kuin sen 138 minuuttia.
Se, mitä saamme kokea, voidaan kuitenkin perustellusti katsoa harkituksi kokonaisuudeksi.
Bernstein, Woodward ja toimituksen johto. Kuva: IMDb/Warner Bros.
Oscar-palkittu "salaliittoteoria"
Presidentin miehet oli yksi vuoden 1976 ylistetyimmistä ja puhutuimmista elokuvista.
Vuoden 1977 Oscar-gaalassa se vei kotiin neljä patsasta ja sai neljä muuta ehdokkuutta, mukaan lukien paras elokuva ja paras ohjaus. Syystäkin: elokuva on moitteeton esimerkki taiteellisesta vapaudesta, jota nykyinen cancel-kulttuuri, dogmit ja agendat eivät rasita.
Käsikirjoitus on hyvin kirjoitettu ja tiivis, vetäen katsojan kärsivällisesti mukaan tarinaan. Ihmiset tuon tarinan takana on kuvattu uskottavasti ja arvokkaasti.
Alan J. Pakula käsittelee lähdemateriaalia hänelle tyypillisellä tavalla pienen ihmisen puolella, eksymättä koskaan tavoitteestaan: kertoa historiallisen tapahtuman tarina autenttisesti.
Kun katsoo näyttelijäkaartia, suoritukset ovat odotetusti virheettömiä. Redford ja Hoffman ovat erinomaisia rooleissaan. He yksinkertaisesti ovat Woodward ja Bernstein.
Sivuosanäyttelijät erottuvat vielä enemmän. Ennen kaikkea Hal Holbrook ja Jason Robards – kaksi henkilökohtaista suosikkiani. Jälkimmäinen sai täysin ansaitun Oscarin parhaasta miessivuosasta.
Oikean elämän salaliitot ja mysteerit eivät ratkea niin siististi tai nopeasti kuin monet muut elokuvat antavat meidän uskoa. Tämä on totisesti totta Watergate-skandaalin kohdalla.
On siis virkistävää, että Presidentin miehet uskaltaa valita kapeamman ja riskialttiimman polun.
Ajankohtaisempi kuin koskaan
Elokuva tuo polttopisteeseen myös jotain sellaista, mikä on äärimmäisen ajankohtaista tänään.
Kun Washington Post ja muu media alkoivat selvittää tapausta, ei kestänyt kauaakaan, kun ketä tahansa hämäräperäisyyksiin viittaavaa alettiin kutsua "salaliittoteoreetikoksi" tai "foliohatuksi". Kuulostaako tutulta?
On mielenkiintoista huomata, että pari vuotta myöhempi oletettu salaliittoteoria osoittautui olevan kaikkea muuta kuin teoriaa. Jotain pohdittavaa kaikille niille, jotka on saatu uskomaan, ettei salaliittoja ole olemassa.
Presidentin miehet näyttää, mitä aito tutkiva journalismi voi olla, ilman sitä yksinkertaisuutta tai loistoa, jota Hollywood niin usein tällaisille tarinoille antaa.
Se on myös elokuva, jonka pitäisi olla pakollista katsottavaa jokaiselle alalle tulevalle, joka haluaa kutsua itseään toimittajaksi.
Toimittajille, jotka kyseenalaistavat vallitsevia narratiiveja sen sijaan, että nielisivät purematta kaiken, mitä poliitikot ja vallanpitäjät käskevät meidän niellä. Toimittajille, joilla on rohkeutta, sisua ja kärsivällisyyttä ja jotka ovat valmiita kaivamaan vaikka maailman ääriin paljastaakseen totuuden.
