EU:n uusi pankkidirektiivi, CRD VI, antaa jäsenvaltioille vähemmän liikkumavaraa päättää itse siitä, miten unionin ulkopuoliset pankit saavat toimia niiden markkinoilla. Samaan aikaan eurooppalaista valvontakoneistoa laajennetaan yhteisten sääntöjen, raportoinnin ja EU-elinten suorittaman valvonnan kautta. Kyseessä ei ole täydellinen vallansiirto Brysseliin. Suunta on kuitenkin selvä: pankkivalvonta siirtyy askel askeleelta kansallisesta harkintavallasta kohti yhteistä eurooppalaista järjestelmää.
Tammikuun 11. päivästä 2027 alkaen EU-maiden on CRD VI -direktiivin mukaisesti vaadittava kolmansien maiden kattamilta pankeilta ja yrityksiltä valtuutetun sivuliikkeen perustamista, jos ne haluavat aloittaa tai jatkaa tiettyjen ydinputkien tarjoamista maassa. Näihin kuuluvat talletukset, luotonanto ja takaukset.
Direktiivi on muodollisesti osoitettu jäsenvaltioille. Sen sanamuoto on kuitenkin sitova: kansalliset viranomaiset eivät enää voi vapaasti päättää, saako kolmannen maan pankki myydä tällaisia palveluja suoraan rajojen yli. Niiden on sovellettava EU:n määräämää kynnystä paikalliselle sijoittautumiselle ja toimiluvallle.
Kansallisista viranomaisista tulee toimeenpanijoita
Kansallisen valvonnan ja kansallisen päätöksentekovallan välillä on tärkeä ero. Finanssivalvontaviranomaiset ja kansalliset keskuspankit hoitavat jatkossakin suuren osan päivittäisestä valvonnasta. Mutta CRD VI asettaa puitteet sille, mitä niiden on vaadittava EU:n ulkopuolisilta pankeilta, mitä poikkeuksia on olemassa ja miten rajat ylittävä toiminta on luokiteltava.
Artikla 21c edellyttää sivuliikettä ja toimilupaa kyseisessä jäsenvaltiossa. Poikkeuksia on olemassa silloin, kun asiakas aloittaa yhteydenoton pankkiin, pankkien välisissä ja konsernin sisäisissä liiketoimissa sekä tietyssä sijoitustoiminnassa. Kansallinen valvontaviranomainen ei kuitenkaan voi jättää noudattamatta pääsääntöä poliittisista tai kilpailullisista syistä. Siitä tulee sen sijaan paikallinen viranomainen, joka toimeenpanee yhteisesti päätettyä eurooppalaista markkinoillepääsyä koskevaa politiikkaa.
Tämä tarkoittaa, että maalla, joka haluaisi säilyttää avoimemman mallin esimerkiksi sveitsiläisille, brittiläisille tai yhdysvaltalaisille pankeille, jotka palvelevat paikallisia asiakkaita, on huomattavasti vähemmän liikkumavaraa. Pankin vaihtoehdot ovat käytännössä sivuliikkeen perustaminen, EU:ssa sijaitsevan tytäryhtiön käyttäminen tai vetäytyminen osasta markkinoita.
Kasvava eurooppalainen valvontarakenne
CRD VI on nähtävä laajemmassa kontekstissa. EU:n pankkiunioni on jo rakennettu integroidulle arkkitehtuurille, jossa Euroopan keskuspankki (EKP) ja kansalliset valvontaviranomaiset toimivat yhteisten sääntöjen alaisina. EU-neuvoston mukaan EKP valvoo kansallisten viranomaisten suorittamaa pienempien pankkien valvontaa ja valvoo suoraan merkittäviä pankkeja euroalueella.
EKP:n oma kuvaus on selvä: kansalliset viranomaiset tarkastavat pienemmät pankit suoraan EKP:n valvonnassa, kun taas merkittävät pankit ovat EKP:n suoran valvonnan alaisia. EKP:llä on myös yksinoikeus myöntää pankkitoimilupia maissa, jotka osallistuvat yhteiseen valvontamekanismiin.
Euroopan pankkiviranomaisen (EBA) tehtävänä on puolestaan kehittää ja turvata yhtenäinen sääntökirja. Heinäkuussa 2025 EBA raportoi, ettei se nähnyt syytä suositella muutoksia artiklaan 21c, vaikka viranomainen myönsi, että kolmansista maista tapahtuvan suoran palvelutarjonnan kiellon vaikutuksia on vaikea mitata.
Tämä paljastus ansaitsee tulla otetuksi vakavasti. EU on ottamassa käyttöön rakenteen, joka voi vaikuttaa kilpailuun, luoton saantiin ja kansainvälisten pankkipalvelujen valikoimaan, samalla kun sen oma pankkiviranomainen sanoo vaikutusten olevan vaikeasti kvantifioitavissa. Kun epävarmuus on huomattavaa, kohtuullinen jatkokysymys kuuluu, miksi markkinoillepääsyn kynnystä silti nostetaan unionin tasolla.
Lisää valvontaa, muttei täydellistä vallanottoa
Olisi väärin väittää, että jäsenvaltiot olisivat menettäneet kaiken hallinnan pankkeihinsa. Kansalliset valvontaviranomaiset hoitavat jatkossakin monia päivittäisiä tehtäviä ja säilyttävät erityisen roolin muun muassa pienempien pankkien ja kolmansien maiden sivuliikkeiden osalta. CRD VI on myös direktiivi, mikä tarkoittaa, että säännöt pannaan täytäntöön kansallisen lainsäädännön kautta.
Kansallinen täytäntöönpano tapahtuu kuitenkin yhä tihenevän EU-kehyksen sisällä. EU päättää keskeisistä vaatimuksista, EKP voi harjoittaa suoraa valvontaa tai seurantaa, ja EBA muotoilee yhteisen sääntökirjan ja raportointijärjestelmän. Kansallisesta tasosta tulee siten enemmänkin toimeenpaneva kerros ylikansallisessa rakenteessa kuin riippumaton sääntelijä, jolla on täysi vapaus suunnitella markkinoillepääsyä.
Kuka maksaa uudesta rajasta?
Kannattajat korostavat rahoitusvakautta ja yhdenmukaisempaa sääntökirjaa. Nämä tavoitteet ovat todellisia, erityisesti euroalueen pankkikriisien jälkeen. Mutta jokainen uusi toimilupakynnys tuo mukanaan myös kustannuksia: ulkomainen pankki, joka ei halua rakentaa paikallista organisaatiota ja täyttää uusia vaatimuksia, saattaa poistua markkinoilta. Tämä vähentää kotitalouksien, yritysten ja sijoittajien vaihtoehtoja – silloinkin, kun väärinkäytöksistä ei ole epäilyjä.
CRD VI ei kiellä yksityishenkilöitä pitämästä tilejä muissa maissa. Säännöt kuitenkin antavat EU-instituutioille suuremman vallan niistä ehdoista, jotka määrittävät, mitkä pankit saavat tarjota tiettyjä palveluja unionin asukkaille. EU ei valitse yksittäisen asiakkaan pankkia, mutta sivuliikevaatimusten ja yhteisten toimilupakehysten kautta se voi sulkea pois pankit, jotka eivät hyväksy eurooppalaista mallia. Asiakkaalle, jonka pankki päättää poistua markkinoilta, käytännön seuraus on silti sama: vähemmän valinnanvaraa, korkeammat kynnykset ja vähemmän kansallista vaikutusvaltaa kotimaisiin pankkimarkkinoihin.
