Pohjalaisperheen Omavaltainen huostaanotto ???

Julkaistu 7.6.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Olemme saaneet seurata pohjalaisperheen ajojahtia, ja mieleen on noussut muutama kysymys.

Jokainen voi tarkistaa lainsäädännöstä mitä tarkoittaa tarkemmin "omavaltainen huostaanotto", joten emme takerru asiaan laissa ilmaistun sisällön puitteissa.

Tarkistellessaan voi miettiä, mitä itse asia tarkoittaa.

Tässä artikkelissa tarkastellaan vain muutamaa asiaan liittyvää seikkaa.

 

Herää kysymys miten biologiset vanhemmat voivat ylipäätään joutua tarkasteluun omien lastensa kohdalla käsitteellä "omavaltainen huostaanotto".

Lain puitteissa on hyvä pohtia sitäkin, että Suomessa kaikki lait tulee tulkita yhdessä perustuslain kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että perustuslakimme ja ihmisoikeus sopimukset takaa jokaiselle kansalaiselle oikeudet kokonaisvaltaisesti. Myös yksilötasolla, sillä perustuslaki ei tunne käsitettä "yksittäistapaus". Päinvastoin.

 

Omavaltaisesta huostaanotosta voisi ajatella syytettävän täysin jotakuta muuta, kuin biologisia vanhempia.

 

Vaikka julkisuudessa on annettu jopa asiantuntija lausunto siitä, että kotikoulu ei olisi huostaanotto peruste, valitettava tosiasia on, että Suomessa huostaanotetaan sangen usein perheeltä lapset, jos lapset ovat kotikoulussa. Kotikoululle on aina jokin syy, ja useinkin kotikoulu on perusteltu ja laillinen tapa toimia. Esimerkiksi kiusatut ja neurologisista ongelmista kärsivät lapset ovat usein kotikoulun piirissä.

Myös kotisynnyttäjät ovat liian usein joutuneet lastensuojelun kohteeksi.

 

Usein lastensuojelun mielivaltaan kuuluu joku, tai jotkut käsitteet, tai tunnelma jolla saadaan aikaan perheen tutkiskelu. Riippuu täysin sosiaalityöntekijästä ja tämän arvomaailmasta sekä mielenterveydestä, miten ja millä keinoin tämä perhettä tutkii. Vahvasti uskonnollinen sosiaalityöntekijä voi saada paljon pahaa aikaan, jos tutkittavana oleva perhe ei omaakaan yhtä vahvaa uskonnollista taustaa elämässään. Lapsia on viety vanhemmilta jopa synnytysosastolta sillä perusteella, että uskonlahkoon kuuluva sosiaalityöntekijä katsoo vanhemman olevan liian vapaamielinen.

 

Tiettävästi laintulkintaan muutettu soveltamisohje 1.1.2015 alkaen, jossa annetaan sosiaalitoimelle, ja sosiaalityöntekijälle mielivaltainen  oikeus perustelemattoman "huolen" perusteella tehdä mielivaltaisesti mitä vain, on saanut aikaan sen, että lapsibusines kukoistaa Suomessa. Kyseinen laintulkinta on perustuslakimme mutta myös ihmisoikeussopimusten vastainen. Toki se on sitä jo maalaisjärjenkin perusteella.

 

Tänäkin vuonna 1,5 miljardia annetaan kunnan ja valtion verovaroista suoraan huostaanottoihin ilman selvitysvaadetta siitä, mihin ja miten raha käytetään . Raha tuloutetaan pääasiassa yksityisille toimijoille, jotka hyötyvät lapsibusineksesta. On hyvä tässä kohtaa huomioida, että vain 1% pääsee kotiin ennen 18 ikävuotta huostaanoton jälkeen.

 

Kenelläkään, ei edes sosiaalitoimella saa olla oikeutta viedä lasta vanhemmiltaan sillä perusteella, että on perustelematon lakiin perustumaton huoli. Tai perusteilla, jotka ei ole vanhempien tarkistettavana tai tarkasteltavana sekä korjattavana.

Lainsäädäntömme on erinomainen, ongelmana on, että lakia ei haluta tulkita ja siinä järjestyksessä kuin se on tarkoitettu tulkittavaksi. Järjestyksen tarkoituksena on poistaa epärehellisyys, ja taata kaikille oikeudenmukainen kohtelu.

 

Poliisin lain ylimpänä valvojana tulisi tarkistaa asiakirjat, ja huostaanoton perusteet ihan joka kerta kun sitä virka-apuun pyydetään. Poliisi ei saisi toimia sosiaalitoimen sätkynukkena, ja antaa julkista valtaa sosiaalitoimelle. Poliisin tehtävänä on tutkia myös sosiaalitoimen virkarikokset !

Vaikka sosiaalihuoltolaissa on annettu väljyyttä sosiaalitoimelle rikkoa ihmisoikeuksia ja perustuslakia saamatta siitä rangaistusta, ei se estä poliisia tarttumasta epäkohtiin ja toimia perustuslakimme pohjalta tekemällä se mihin poliisi velvoitetaan, eli turvaamaan kansalaisen perustuslailliset oikeudet.

 

Onko kyseisellä pohjalaisperheellä ollut mahdollisuutta oikeusavustajaan missään vaiheessa ?

Nyt olisi sellaisen aika astua esiin. Jos sellaista ei ole, on perheellä ilman muuta oikeus saada itselleen oikeusavustaja, joka tarttuu asiaan.

Jokainen asiakirja perheen asiassa tulee tutkia huolellisesti. Tämä kuuluisi poliisille, mutta jos poliisi ei hoida rooliaan asiassa, tulee oikeusavustajan toimia.

Olisikin perusteltua, että media vaatii perheelle oikeusavustajaa. Sosiaalitoimi ei voi olla oikeusavustajan valinnassa mukana.

Koska kyse lienee myös julkishallinnollisiin tekijöihin liittyvästä lainsäädännöstä, tulee oikeusavustajan hallita niin rikoslaki, kuin hallintolaki ja hallinto-oikeus.

 

 

 

 

 

 

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Venäjä-propagandisti Bäckmanin salainen sopimus HS-toimittajan kanssa: Raportoi USA:stä Bäckmanille, 2000e/kuussa

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 16.1.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Netissä leviävä salainen sopimus Venäjä-yhteyksistään tunnetun dosentti Johan Bäckmanin ja HS:n Moskovan kirjeenvaihtajan Maarit Uberin (entinen Roiha) kanssa herättää paljon ihmetystä.

Bäckman ja Uber laativat muutama vuosi sitten sopimuksen, jonka perusteella Bäckman "lähetti" Uberin USA:han raportoimaan hänelle.

Sopimuksen mukaan Uber (silloinen Roiha) oli Bäckmanin "kirjeenvaihtaja". Sopimuksen mukaan Bäckman maksoi raportoinnista Uberille vähintään 2000e / kk.

Maarit Uber asuu nykyisin Moskovassa ja on HS:n Venäjän kirjeenvaihtaja. Myös Bäckman asuu lehtitietojen mukaan nykyisin Venäjällä.

Herää kysymys, onko HS:n Venäjä-uutisointi nyt myös Bäckmanin ohjauksessa. Maarit Uber tunnetaan Venäjää "ymmärtävänä" toimittajana.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.