Näkökulma: Yhdistyksien hyväntekeväisyystempaukset

Julkaistu 4.6.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Taas on kesäaika käsillä ja torit täyttyvät erilaisista tapahtumista ja tempauksista. Jotkut tapahtumat saavat suuresti rahoitusta ja mainosta, jotkut eivät. Mistä tämä johtuu kun kohde on monilla toimijoilla täysin sama?

Otan esimerkiksi oman yhdistykseni Itsenäinen Suomi ry, koska pystyn asioista kertomaan 100% varmuudella.

Yhdystys on pieni, kuten sadattuhannet muutkin suomalaiset yhdistykset. Kuten moni muukin, mekin yritämme auttaa köyhempää väestöä ja lapsia resurssiemme mukaan. Talvenajan jaoimme ruokapaketteja. Tässä kohtaa ongelmaksi osoittautui Posti. Posti hävitti useita Täysikokoisia pahvilaatikoita. Monet ruoka-apumme kohteet kyselivät missä toimituksemme viipyvät. Tähän emme koskaan saaneet vastauksia. Lopullinen ratkaisu oli ajaa paketit henkilökohtaisesti perille. Edelleenkään kukaan ei ole meille korvannut satojen eurojen paketteja, eikä useiden kymmenien eurojen lähetyskuluja...

No kuitenkin, "kesä" saapui taas ja on aika järjestää lapsille kaikkea hauskaa. Tätä olemme tehneet jo useamman vuoden. Näissä tapahtumissa ruokailu on ilmaista, kaikki touhuaminen on ilmaista. Tilaisuuksissa on myynnissä joitain meidän tuotteita ja näillä katetaan ainoastaan mikroskooppisen pieni osa kuluista. Sponsoriapua saamme jonkun verran, mikä mahdollistaa toiminnan jatkumisen ja kiitos kaikille siitä. Lahjoituksina meille ei oikeastaan tule juuri mitään. Kulut katetaan usein hallituksen kukkarosta loppujen lopuksi. Tämä ei haittaa, koska iloisten lasten näkeminen tapahtumissa on kaiken tämän arvoista.

Jälleen uusimmassa tapahtumassamme Turun Runosmäessä törmäsimme samaan ongelmaan. Meille luvattiin paikallislehdestä mainospaikka sopivalla hinnalla, koska tapahtuma on ilmainen ja tuo Runosmäkeen kaivattua toimintaa lapsille. Saimme mainoksen tehtyä ja lähetimme painoon. Mainosta ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Syynä Rasistisen oloinen yhdistyksemme logo...

Missä kohtaa Suomileijonasta ja vaakunasta tuli rasistinen? Logoa käyttää niin jääkiekkojoukkue, vasemmistoliiton Suldaan Said Ahmed, kuten jollain tavalla suomalaisuuteen liittyvät tuhannet muutkin tahot. Mielestäni Suomileijona kuvastaa Suomea ja suomalaisuutta. Ei rasismia.

Jos olisimme vuonna 2015 valinneet yhdistyksemme logoksi sateenkaarenvärisen yksisarvisen, olisiko rahahanat auki ja mainokset ilmaiseksi Helsingin sanomissa?

Järjestämme myös keskustelutilaisuuksia, paneeleita mihin on aina tarkoitus kutsua tasapuoliset panelistit. Tarkoituksemme ei ole levittää yksipuolista propagandaa, vaan saada hyviä keskusteluja aikaiseksi polttavista aiheista, kuten sote, EU, maahanmuutto tai köyhien asema Suomessa. Tilaisuuksiin on todella vaikea saada esimerkiksi sdp, vas tai vihreiden edustajia. Anna Kontula suostui yhteen paneeliimme ja keskustelu oli kiivasta ja laadukasta. Kuitenkin yleisöpuute näkyi tapahtumassa. Tämä johtuu ennekkoluuloista jotka valtamedia ja tietty äänekäs vähemmistö on kovalla äänellä ja toistolla saaneet sen aikaan. Usein törmää kehoituksiin "älkää klikatko noita linkkejä, saavat mainostuloja" tai "älkää osallistuko noihin rasistisiin tapahtumiin" Kumpikin väite on täysin puutaheinää ja tietämättömyyden puutetta.

Tässä maassa auttaminen tai keskustelun herättäminen "väärällä" logolla tai nimellä on lähestulkoon mahdotonta, tai ainakin todella työlästä. No me emme pelkää haasteita ja otamme ne vastaan kyllä. Monesti vaan naurattaa tämä kuinka samaan hiileen loppujen lopuksi puhaltavat tahot tekevät toimimisesta järisyttävän hankalaa.

Kärsijäosapuoli tässä typerässä taistossa on ainoastaan apujen kohde, ei yhdistykset tai järjestöt.

Seuraava tapahtumamme: Lastentapahtuma

 

Hyvää kesää kaikille ja tulkaa käymään tapahtumissamme.

Itsenäinen Suomi pj Samppa Granlund

 

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/