Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus on palannut. Valitettavasti.
Raskaamman kotimaisen musiikin ystäville tutun Lyijykomppanian laulaja Timo Rautiainen poistui komppanian vahvuudesta ja perusti omaa nimeään kantavan bändin 1990-luvun lopulla. Orkesteri sai nimekseen Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus.
Bändi julkaisi esikois-EP:nsä jälkeen pari mainiota kokopitkää levyä, joissa oli erittäin raskasta kolmen sähkökitaran voimin soitettua junttausta yhdistettynä äijäimagoon ja korkeaan laulantaan. Sanoitukset käsittelivät vaikeita asioita, ja olivat kantaaottavia.
Bändin esiinmarssi osui sopivasti aikaan, jolloin suomenkielellä laulettu raskas rock nousi kovaan huutoon. Niskalaukauksen ohella suosioon nousivat muun muassa sellaiset yhtyeet kuin Kotiteollisuus ja Maj Karma.
Suosion ollessa kuumimmillaan Niskalaukaus pääsi oikein omaksi jutunaiheekseen Maikkarin Kymmenen uutisiin otsikolla "Korpirock valloittaa". Monet isänmaalliset leijonakorua kantavat äijät kulkivat yhtyeen T-paidoissa, joiden selässä oli provosoivia tekstejä tyyliin "Minulle ei vittuilla" tai "Saunan takana on vielä tilaa".
Mutta sitten tapahtui se tavallinen, kaupallistuminen. Yhtyeen raskas soundi keveni huomattavasti parille viimeiselle levylle. Luultavasti sillä kuviteltiin kosiskeltavan aiempaa laajempaa kuulijakuntaa, mutta kuten arvata saattaa, suosio alkoikin päinvastoin hiipua.
Niinpä yhtye jäi keikkatauolle vuonna 2004 ja ilmoitti lopettamisestaan pari vuotta myöhemmin. Tämän jälkeen Rautiainen muistetaan lähinnä siitä, että hän kävi nolaamassa itsensä Tähdet Tähdet -ohjelmassa ja kävi opiskelemassa kansanmusiikkia Kaustisella.
Tämän ohella Rautiainen teki muutaman levyn sekä soolona että Neljäs Sektori -yhtyeen kanssa. Levyt olivat laadultaan hyvin vaihtelevia ja epätasaisia, soittimien joukossa saattoi kuulla jopa mandoliinin. Aivan iskelmän puolelle asti ei kuitenkaan loikattu, vaikka jossain vaiheessa Niskalaukauksen lopetettua yleisenä tietona levitettiinkin, että Rautiaisen soololevy tulee olemaan iskelmälevy. Tämä asia mainitaan 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin tuntumassa julkaistussa Nightwish-kirjassakin.
Joka tapauksessa levyt eivät menestyneet Niskalaukauksen tapaan. Tiedä sitten, ovatko motiivit taiteellisia vai kaupallisia, mutta nyt Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus on tehnyt paluun.
Kevättalvella julkaistiin yhtyeen hieman mitäänsanomaton paluusingle, joka ei tosin herättänyt suurta kuohuntaa oikein missään. Ajat muuttuvat, ja ehkä ihmisiä ei enää kiinnostanut jo keski-iän ylittäneiden harmaapartaisten kaljuuntuneiden ukkojen rokki. Sillä ainakin minun nuoruudessani rokkarit olivat vetreitä nuoria miehiä, eivät samaa ikäluokkaa isoisäni kanssa.
Mutta kesän korvilla tärähti. Yhtye julkaisi paluunsa jälkeisen toisen singlensä "Suomi sata vuotta". Kappale on suhteellisen nopea ja raskas, kelpo sävellys. Mutta sanoituksessa yhtye on turvautunut halpamaiseen temppuun, sillä siinä pilkataan suomalaisia isänmaallisia ihmisiä. Lehdistö luonnollisesti innostui tästä, mutta moni vanha diggailija pettyi pahasti.
Normaalisti julkaisisimme jutun ohessa kappaleen videon, mutta tässä tapauksessa jätämme sen linkkaamatta, sillä ala-arvoinen musiikkiesitys ei ansaitse yhtään enempää huomiota.
Sanoituksessa puhutaan pelkurimaisesta miehestä, joka pukeutuu lakanaan ja pahvipäähineeseen ja vaatii rajoja kiinni. Eli selvä viittaus KKK-tyyppiseen asusteeseen. Ikään kuin tällainen toiminta olisi Suomessa jonkinlainen ongelma. Toissa syksynä tasan yksi nuorukainen oli läpällä pukeutunut tuollaiseen kostyymiin ja mennyt vastaanottamaan turvapaikanhakijoita tuonutta bussia.
Asiastahan nousi lehdistössä suuri kohu, ja kyseistä henkilöä syytettiin vaikka mistä, Suomen lipun häpäisemisestä lähtien. Lopulta häntä ei kuitenkaan tuomittu mistään. Nyt Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus näkee isänmaalliset ja kansallismieliset suomalaiset ihmiset ongelmana, ja tekee heistä pilkkalaulun kosiskellakseen maahanmuuttomyönteisiä tahoja.
Kappale leimattiinkin nopeasti internetin keskustelupalstoilla ja yhtyeen omalla Facebook-sivulla "suvakkipaskaksi" ja yhtyettä syytettiin maanpettureiksi ja oman kansan vihaajiksi. Toki yhtyeelle ja kappaleelle löytyi paljon myös puolestapuhujia, joiden mielestä bändi on oikealla asialla ja sanoitus on napakymppi.
Rautiainen itse lisäsi bensaa liekkeihin kommentoimalla, että on sitten mieluummin suvakki kuin rajoja kiinni vaativa vajakki. Tämä lausunto ja kyseinen kappale toivat miehelle varmasti uusia kannattajia, mutta takuulla myös monta vanhaa fania hyppäsi pois yhtyeen kelkasta.
On suorastaan tekopyhää, että kappaleita tehdään asioista, jotka eivät oikeasti ole minkäänlaisia ongelmia muuta kuin joidenkin fanaatikkojen mielikuvituksessa. Miksi kukaan ei tee kappaleita asioista, jotka ovat todellisuutta ja oikeita ongelmia?
Porissa poltettiin lenkkeilijätyttö elävältä, Kajaanin Otanmäessä ryöstettiin ja surmattiin mies raa'alla tavalla pankkiautomaatilla. Pahoinpitelyitä, raiskauksia ja seksuaalisia ahdisteluja ympäri maata. Eipä Timo Rautiainen tai kukaan muukaan näitä asioita käsittele musiikissaan.
Ai miksikö? Koska Suomessa on niin kieroutunut ilmapiiri, että oikeita ongelmia esiin nostaessaan joutuu poliisikuulusteluihin ja syytteeseen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kysykää vaikka Jösse Järvenpäältä.
Tämä kovaa soitettu muutaman sävelen musiikki john karjutaan kurkku suorana sanoja niin ettei niitä saa selvää (heavy musiikki) on aina ollut marginaalinen osa musiikkia. Se oli sitä -80 luvulla ja se on sitä nyt. Sanoista ei saa selvää ja musiikkia soitetaan niin kovaa ja epäselvästi että sitä ei kuule, sen tuntee. Ja poikkeuksetta, musiikki on joko a3/4-osan tai 4/4-osa peruspoljentoa. Matontamppausmusiikkia.
Sitten, joskus 2000 luvun jälkeen tätä ”musiikkia” ruvettiin jostain käsittämättömästä syystä tuomaan esille joka mediasta aivan kuin se olisi saavuttantu hirvittävän läplyönnin. Samaan aikaan julistettiin ”räp:in” läpilyöntiä. Osa ihmisistä haksahtikin markkinoinnin ansaan ja ryhtyi kuuntelemaan noita kahta marginaalista musiikilajia. Ja kun katsoo niiden kuuntelijoita niin on vaikea sanoa kumpi tekee kaltaisekseen. Kun katsoo esiintyjiä sekä yleisöä niin havaitsee suurta samankaltaisuutta sekä vaatetuksessa että ajatusmaailmassa.
Pop ja rock olivat -60 – 90 lukujen ehdotonta valtamusiikkia. Ja ilmeisesti ihmiset piti saada kuuntelemaan jotain sellaista joka aiheuttaa hyvänolon sijaan agressioita ja kehittymisen sijaan taannuttaa kuulijansa. Asian voi havaita kun katsoo yhteiskunnan kehitystä ja ihmisten äänestyskäyttäytymistä kyseisten musiikki-aikakausien ajoilta.
No, ei ole sattumaa että kaikki suuret johtajat ja kehitystyön tekijät kuuntelevat klassisa/jousimusiikkia. Jousisoittimista lähtee yhdellä soitolla neljä säveltä jotka harmoonisina vaikuttavat aivoihin positiivisella tavalla. Mutta se musiikki ei ole parhaimmillaan äänitteenä. Se on parhaimmillaan konsertissa. Ja juuri päinvastoin kuin tämä ”raskas musiikki”. Tehkää koe. Käykää kummassakin konsertissa ja rekisteröikää tuntemuksiane ja ajatuksianne sekä konsertin aikana että sen jälkeen. Parinkin vuorokauden ajan. Ja miettikää miten musiikki vaikuttaa aivoihinne, käytökseene, yleiseen vireystasoon ja esim. stressinsietokykyyn. …mutta älkää menkö aluksi kuuntelemaan Arvo Pärtiä tai muita ”sormiharjotuksia”. Menkää kuuntelemaan kultaisia klassikoita.
80 -luvun jenkki ja britti hevissä on todella hyviä kitarasooloja ja komppeja sekä riffejä. Ei se mitään huonoa musaa oo, makuja on toki monia.
Muslinmit sen sijaan on oikeita paskiaisia ja syöpäläisiä ja niistä pitäis päästä eroon.
Rautiaiselle niskalaukaus.
”Timo on tehnyt, itsestään pellen”
https://www.youtube.com/watch?v=2_Dd6FSzy88