Näkökulma: Teleyhtiöt rahastavat pakkodatalla

Julkaistu 20.7.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 4 minuuttia

Vaikka minulla on älypuhelin, en tarvitse matkapuhelinliittymääni datasiirtoa ollenkaan. Puhelin on minulle väline, jolla voi soittaa ja vastaanottaa puheluita, ja joskus harvoin kirjoittaa tekstiviestejä. Puhelin toimii minulle myös kellona, herätyskellona ja kamerana. Joskus kytken puhelimeni autoni äänentoistojärjestelmään ja kuuntelen puhelimeni muistikortille tallennettuja musiikkikappaleita.

Mikään näistä käyttötarkoituksista ei tarvitse datasiirtoa. Nakkisormisena miehenä pidän mielelläni puhelimet ja tietokoneet erillään. On raivostuttavaa näpelöidä puhelimen pientä kosketusnäyttöä, kun yksi painallus tuottaa kolme eri kirjainta tai osuu aina väärään paikkaan.

Siksi minulla onkin nettisurffausta ja sovellusten käyttöä varten pöytätietokone, läppäri ja tabletti. Jos minulla on joskus pakottava tarve päästä puhelimella nettiin, kotona se hoituu kätevästi WiFin kautta. Nykyään ilmaisia WiFi-verkkoja on käytettävissä melkein missä tahansa kauppaliikkeissä ja yrityksissä, joten kodin ulkopuolellakin puhelimen nettikäyttö onnistuu tarvittaessa ilman puhelinliittymän omaa dataa.

Vielä vuosi sitten minulla oli dna:n liittymä, jonka liittymän kuukausimaksu oli vaivaiset 67 senttiä. Puhelut ja tekstiviestit laskutettiin käytön mukaan siihen päälle, ja tämä oli minulle sopiva ratkaisu. Sitten dna ilmoitti, että liittymätyyppini lakkautetaan, ja tilalle tarjottiin noin kymmenen euron hintaista liittymää, johon kuului  onnettoman hidas 256 kbit/s datasiirto.

Ajattelin, että jos siitä datasiirrosta on kerran pakko maksaa, niin voisihan sitä nettiä sitten joskus puhelimella käyttääkin, mutta liittymän nopeus on käyttökelvottoman hidas. Vaikka nettiä tarvitsisi harvoin, olisi se vähäinenkin surffailu paljon mukavampaa tehdä kunnon nopeudella, vaikka sitten rajoitetulla datakäytön määrällä eli datakatolla varustettuna.

Niinpä aloin tähytä muiden operaattoreiden suuntaan. Koska Elisan/Saunalahden liittymät eivät kotonani kunnolla kuulu, oli Sonera (nykyinen Telia) ainoa vaihtoehto. Sekin oli jo poistanut halvat perusliittymät valikoimistaan, mutta tarjosi kuitenkin kohtuuhintaista Simppeli-nimistä liittymää, jossa liittymän käytöstä veloitetaan käytön mukaan ilman mitään naurettavia paketteja, ja joka viiden euron kuukausihintaan tarjoaa 2 gigaa 20 megan nopeudella toimivaa tiedonsiirtoa.

Vaikka hyppäys 67 sentin kuukausimaksusta viiteen euroon onkin prosentuaalisesti iso hyppäys, valitsin kyseisen liittymän, koska parempaakaan ei ollut tarjolla. Olen nyt vajaan vuoden käyttänyt kyseistä liittymää, ja useina kuukausina en ole käyttänyt puhelimella nettiä ollenkaan, joinain kuukausina olen käyttänyt tiedonsiirtoa vain muutaman hassun megatavun verran. Olen siis koko ajan maksanut käytännössä turhasta, sillä ilman noita muutamaa megaakin olisi vallan hyvin pärjännyt, käytin ne vain sen takia, että saisin maksamalleni rahalle edes jotain vastinetta.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Nyt tämäkin leikki loppuu, sillä Telia lähestyi minua tänään kirjeellä, jossa kerrotaan, että "liittymätyyppejä yhdenmukaistetaan". Käytännössä tämä on kiertoilmaus sille, että liittymäni lakkautetaan ja tilalle vaihdetaan lähes vastaava eri nimellä markkinoitava liittymä, jonka kuukausihinta on kaksinkertainen nykyiseen verrattuna.

Kymmenen euron kuukausihintaan ei kuitenkaan sisälly yhtään puhelimen käyttöä eli puheluita ja tekstareita, vaan se kymppi maksetaan käytännössä siitä datasiirrosta eli netin käytöstä, sekä mahdollisuudesta puhua Euroopassa samaan hintaan kuin Suomessa. Tätä roaming-mahdollisuuttakaan en tarvitse, mutta se on nyt pakkonaitettu jokaiseen liittymään, tarvitsi sitä tai ei. Tämän perusteella voidaankin sitten veloittaa asiakkaalta muutama euro enemmän kuukausimaksua.

Tuo roaming-korotus muuten tuli myös kotimme kiinteänä nettiyhteytenä toimivaan 4G-liittymään, joka oli pakko ottaa sen takia, kun Sonera purki seudultamme kupariset lankapuhelinlinjat ilman ennakkoilmoitusta pois pari vuotta sitten, eikä rakentanutkaan tilalle valokuituyhteyttä, vaikka niin oli alunperin tarkoitus. 4G-modeemimme on kiinteästi kytketty kiinni katollamme olevaan ulkoantenniin, eikä se todellakaan liiku kotoamme mihinkään, varsinkaan ulkomaille. Ei sillä edes soiteta yhtään puhelua, mutta silti roaming-korotus koski sitäkin liittymää.

Joka tapauksessa maksan jatkossa matkapuhelinliittymäni kuukausimaksuina 120 euroa vuodessa pelkästään mahdollisuudesta soittaa ja vastaanottaa puheluita. Kaikki käyttö tietysti veloitetaan vielä erikseen siihen päälle. Yksikään teleoperaattori ei tarjoa enää liittymää, jossa olisi kohtuullinen kuukausimaksu ilman liittymään pakkokytkettyä kallista datasiirtoa. Operaattorit ilmeisesti olettavat, että kaikki Pihtiputaan vanhainkodissa asuvat mummotkin selaavat kihtiset sormet hikisenä Tinderiä minkä ehtivät.

Suomessa myydään vielä paljon puhelimia, jotka eivät ole älypuhelimia. Puhelinvalmistajat sen tajuavat, että kaikki eivät tarvitse tiedonsiirtoa puhelimeensa. Teleoperaattorit eivät sen sijaan halua tarjota liittymiä, jotka soveltuisivat pelkkään puhumiseen (peruspuhelimet ja pöytä-GSM-puhelimet), tai pelkkään nettikäyttöön (kodin kiinteät 4G-modeemit). Asiakkaita on helppo rahastaa turhilla ominaisuuksilla, joita he eivät tarvitse, kun ne pakkoliitetään liittymiin ja nostetaan hintaa.

Vielä reilu kymmen vuotta sitten teleoperaattorit kilpailivat hinnoilla, ja liittymän kylkiäisenä tarjottiin mittavia määriä ilmaista puheaikaa. Nyt ilmaiset puheajat ovat muisto vain, ja tilalle on tullut törkeä rahastus. Nykyään tilanne on se, että sadattuhannet suomalaiset maksavat turhasta. Kaikki eivät tarvitse datasiirtoa tai roaming-mahdollisuutta.

Kysykää vaikka siltä Pihtiputaan mummolta.

 

 

 

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/