Näkökulma: Sisällissodan uhka USA:ssa (Pamela Geller)

Päivitetty 24.7.2017, Julkaistu 19.7.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Tunnettu amerikkalainen blogisti ja mielipidekirjoittaja Pamela Geller on American Freedom Defence Initiativin (AFDI) puheenjohtaja. Tässä hänen kirjoituksensa USA:ta uhkaavasta sisällissodasta. Hänen tekstinsä, USA:n kokemuksiin perustuvanakin, sopii hämmästyttävän hyvin suomalaisen vasemmiston tarkasteluun samoina vuosikymmeninä, 1960-luvulta 2000-luvulle.

”Vasemmisto on ollut sodassa Amerikkaa vastaan vuosikymmenien ajan. Oikeisto edustaa niitä meistä, jotka arvostavat yksilön vapautta ja yritteliäisyyttä – ja vasemmalla on niitä, jotka haluavat hallituksen holhoavan meitä, ja sosialismia.

Poliittinen väkivalta muuttui vasemmiston keskeiseksi ja onnistuneeksi taistelukeinoksi jo 60-luvulla, tuhon vuosikymmenellä. Väkivaltaisen ” opiskelijakapinan” menestys vuonna 1964, ja niin sanottu Free Speech Movement, avasivat pelikentän vasemmiston sodanlietsonnalle ja maanpetokselle.  Alusta lähtien oli selvää, että ”opiskelijavallankumous” Berkeleyn campuksella 60-luvun puolivälissä ennakoi sitä mitä oli tulossa.

Vasemmisto on paha: Se aikoo tuhota elämäntapaamme, vapautemme ja meidät. Heiltä kului vuosikymmeniä saada heidän antiamerikkalaisuutensa normiksi,  ja nostaa vihaansa vapautta ja yksilön oikeuksia vastaan, mutta he ovat saavuttaneet tavoitteensa.

Ayn Rand selitti, miksi vasemmisto ei halua mitään muuta kuin amerikkalaisen yhteiskunnan hajoamista:

Yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen käyttämällä fyysistä voimaa on se, mitä sivistynyt yhteiskunta on perustettu ehkäisemään. #Kansalaistottelemattomuuden kannattajat myöntävät, että heidän keinonsa on pelottelu. Yhteiskunta, joka sietää pelottelun käytön poliittisten kiistojen ratkaisemisen keinona – nimenomaan fyysinen pelottelun joidenkin miesten tai ryhmien taholta muita kohtaan- menettää moraalisen oikeutensa olemassaoloon yhteiskunnallisena järjestelmänä. Sellaisen yhteiskunnan romahtaminen ei kestä kauan.

Poliittisesti kansalaistottelemattomuus sopii kansalaissodan alkusoitoksi, -kuten myös julistukset täydellisestä välirikosta maan poliittisten instituutioiden kanssa.

Vasemmisto kohdistaa iskunsa maailman tehokkainta instituutiota vastaan: USA:n presidenttiä. Mutta kuten repuplikaani Steve Scalise ja monet muutkin kongressissa oivaltavat, vasemmisto kohdistaa iskunsa koko oikeistoon.

Amerikkalaiset jotka vastustavat vasemmiston vallankaappausta, ja ovat tyytymättömiä elämään vasemmiston painostuksen alaisina, valitsivat presidentiksi Donald Trumpin. Trump on meidän edustajamme. Me iskemme takaisin väkivallattomalla tavalla – vaaliuurnien kautta.

Siitä hetkestä alkaen, kun hänet valittiin, vasemmisto kieltäytyi kunnioittamasta kansan tahtoa.

Nyt on nähty ”venäläinen noitavaino” on David P. Goldmanin (kolumnistina ”Spengler”) mukaan ”laiton ja perustuslain vastainen kapina”. Spengler toteaa myös, että ”yksi republikaanisen puolueen arvostetuimmista valtiomiehistä”, jota hän ei nimeä, ”äskettäin kertoi suljetuista kokouksista, joissa on käynnissä  ikäänkuin kylmä vallankaappaus presidenttiä vastaan.

Ja tämä on vain yksi monista iskuista,  -oikeudellisista, kulttuurisista, poliittisista ja väkivaltaisista, presidenttiä vastaan. David P. Goldman (”Spengler”) selventää :

Trump-Venäjä -tarina on hölynpölyä. Sen levittäjät tietävät tämän paremmin kuin kukaan muu. Sen tarkoituksena on käynnistää tutkimus, joka provosoisi  White Housea tekemään jotakin,  mitä voitaisiin pitää laittomana. Tiedusteluvuotot, jotka ovat tarinalle tarpeen, ovat todennäköisesti riittävät perusteet toimittaa useita tusinoita vanhempia virkamiehiä liittovaltion vankilaan istumaan kaksinumeroisia tuomioita.

Tämä huomio mittaa ongelman laajuutta: Jotkut virkailijat ovat syyllistyneet raskaisiin rikoksiin, ja jos kapina menee pieleen, se ei johda eläkkeelle pääsyyn, vaan seurauksena on kovat ajat Leavenworthissä.

Juuri nyt kapinoitsijoilla on hetkensä. Trumpin hallinto jatkaa vajaalla joukkueella: Valtaosa avainasemista on yhä miehittämättä.  Jos käsitykseni on oikea, Trumpin joukkueen ei onnistunut  suostutella FBI: n johtajaa, kansakunnan vahtikoiraa, ryhtymään voimakkaisiin vastatoimiin kapinaa vastaan, esimerkiksi niiden toimittajien sähköisen viestinnän kattavaan seulontaan, jotka ovat saaneet vuotoina salaisiksi  luokiteltua materiaalia.

Oikeisto on leikkinyt kilttiä liian kauan. Viime perjantai-iltana Laura Loomer saapui Central Parkin lavalle ja keskeytti Julius Caesar Broadway-tuotannon William Shakespearen näytelmästä, joka oli poliittisesti muunnettu Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin murhaan viittaavaksi.

The Rebel kertoi: ”Kun Trump oli näytelmässä surullisesti murhattu – Amerikan vasemmistolaisen kulttuurieliitin osoittaessa suosiotaan- Laura hyppäsi lavalle ja tuomitsi poliittisen väkivallan normalisoinnin. Laura pidätettiin poliisin toimesta. Teatteriryhmä sitä vastoin edelleen tuottaa snuf-näytelmäänsä, glorifioiden ja normalisoiden väkivaltaista terrorismia Amerikkaan. ”

Laura pidätettiin ”hyökkäyksestä”, mutta vasemmistolaiset itse rynnäköivät oikeiston mielenosoituksiin Trumpin ja Israelin tukemiseksi. Vapauden ystäviä lyödään heidän vastustaessaan jihadia ja shariaa. Tämän tekevät vasemmistolaiset fasistit, jotka röyhkeästi kutsuvat itseään antifaksi (antifasisteiksi).movie Despicable Me 3 2017 trailer

Meidän on nyt vihdoinkin luovuttava iskujen vastaanottajan surullisesta roolista.”

Julkaistu: Breitbart.

Pamela Gellerin haastattelu:

 

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/