Näkökulma: Poliittinen puskafarssi

Julkaistu 13.6.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Jussi Halla-aho valittiin Perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Siitä alkoi Suomen kaikkien aikojen naurettavin poliittinen näytelmä, jonka pääosassa on demokratian halventaminen.

Luulisi, että rekisteröidyn puolueen äänivaltaisilla jäsenillä on oikeus ja vapaus valita oma puheenjohtajansa demokraattisella äänestyksellä ihan rauhassa muiden siihen puuttumatta. Yhden virallisen totuuden Suomessa näin ei kuitenkaan ole. Ainakin Perussuomalaisten kohdalla puheenjohtajan naaman pitää miellyttää myös muiden puolueiden johtoa.

Halla-ahon valintaa kommentoi tuoreeltaan myös kokoomustaustainen tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja niin ikään kokoomuslainen Helsingin pormestari Jan Vapaavuori. Henkilöt, joille Perussuomalaisten puheenjohtajavalinta ei kuulu tasan millään muotoa.

Yleisesti ottaen kauhisteltiin Halla-ahon edustamia arvoja, ja kaiveltiin hänen vanhoja blogikirjoituksiaan yli kymmenen vuoden takaa ajalta, jolloin mies ei ollut vielä politiikassa mukana millään tavalla. Kauhisteltiin Halla-ahon saamaa tuomiota kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tuota monen kyseenalaisena poliitisena tuomiona pitämää, nettikirjoitukseen perustuvaa sakkotuomiota. Korostettiin, että tuomion on antanut korkein oikeus, ikään kuin se jotenkin lisäisi tuomion tai rikoksen vakavuutta.

Yhtenä äänekkäimmistä jeesustelijoista toimi siis Jan Vapaavuori, joka ilmoitti ykskantaan, ettei Kokoomus voi tehdä hallitusyhteistyötä Jussi Halla-ahon johtaman Perussuomalaisten kanssa. Jan Vapaavuori itse on tullut tuomituksi useista eri rikoksista, esimerkiksi humalapäissään tehty pahoinpitely toi Vapaavuorelle vankeustuomion. Tämän lisäksi Vapaavuori on tuomittu oikeudessa varkaudesta ja rattijuopumuksesta.

Nämä seikat eivät ole estäneet Vapaavuorta toimimasta mm. ministerinä ja patsastelemasta tällä hetkellä Helsingin pormestarina. Mutta kun Perussuomalaisten johtoon valitaan mies, jolla on taustallaan yksi sakkotuomio nettikirjoittelusta, niin kummasti Vapaavuori on ensimmäisenä moralisoimassa arvopohjasta. Pata kattilaa soimaa, vai miten se meni.

Lehdistö sortui Halla-ahon valinnan jälkeen todellisiin rimanalituksiin. Ilta-Sanomien Timo Haapala julkaisi parikin ala-arvoista kolumnia aiheesta. Halla-ahoa verrattiin natseihin ja Helsingin Sanomien verkkosivuilla julkaistiin eilen mauton kuva, jossa Halla-ahoa verrattiin Tähtien Sota -elokuvasarjan pahikseen. Vastaavat meemit kuuluvat ehkä jonnekin Ylilaudalle, mutta eivät Hesarin sivuille. Tosin kaikki näyttää olevan mahdollista, kun vihervasemmistolainen media pääsee ruoskimaan yhteistä vihollistaan.

Yhden ihmisen demonisointi sai naurettavat mittasuhteet. Kummallista, että Jussi Halla-ahon paheksuttu arvomaailma ei ole häirinnyt ketään kun hän on toiminut yhtenä Suomen edustajana Euroopan parlamentissa. Mutta kun hänet nyt valittiin erään suomalaisen puolueen puheenjohtajaksi, onkin tuo arvomaailma yhtäkkiä niin paha juttu, että se estää kaikenlaisen yhteistyön asiakysymyksistä välittämättä.

Perussuomalaisten varapuheenjohtajaksi valittu Laura Huhtasaari kommentoi eilen, että aamupäivän neuvottelut Jussi Halla-ahon, Petteri Orpon ja Juha Sipilän välillä olivat vain pelkkä kulissi. Siltä tilanne kieltämättä näyttää. Halla-ahon valinta Perussuomalaisten puheenjohtajaksi oli Orpon Kokoomukselle ja Sipilän Keskustalle vain veruke päästä eroon kiusallisesta hallituskumppanista.

Eilisessä tiedotustilaisuudessa sekä Sipilä että Orpo toistelivat kyllästymiseen asti samaa mantraa arvoista. Jussi Halla-ahon arvopohja on kuulemma niin poikkeava hallituksen arvojen kanssa, että yhteistyö ei ole mahdollista. Tekosyy kai tuokin. Halla-aho oli valmis noudattamaan hallitusohjelmaa, eikä vaatinut siihen mitään muutoksia. Halla-aho ainoastaan vaati hallitusta noudattamaan omaa, yhteisesti sovittua ohjelmaansa, ja se ei Sipilälle ja Orpolle kelvannut.

Media jatkoi Halla-ahon lyömistä. Helsingin Sanomat jopa julkesi väittää luokattomassa analyysissään, että Halla-aho pakotti Sipilän ja Orpon heittämään Perussuomalaiset ulos hallituksesta, jotta saisi marttyyriviitan päälleen. Halla-aho kommentoikin asiaa Facebookissa osuvasti:

Uskomatonta, että hallituksesta savustetaan ulos puolue, joka on sitoutunut hallitusohjelmaan. Ja hallitukseen jäävät puolueet, joilla ei ole aikomustakaan noudattaa omaa ohjelmaansa, ainakaan maahanmuuttoasioiden osalta.

Kaikesta näkee, että kabineteissa on jo valmiiksi päätetty Perussuomalaisten savustamisesta pois hallituksesta. Niinpä eiliset neuvottelut ja tyhjänpäiväinen tiedotustilaisuus olivat vain pakollista teatteria, joka on näyteltävä kansan ja lehdistön sumuttamiseksi. Valitettavasti herrojen Orpo ja Sipilä näyttelijäntaidot ovat sellaista luokkaa, että vedätys paistoi läpi kauas.

Perussuomalaisten Olli Immonen kommentoi asiaa eilen seuraavasti:

Tällä hetkellä olemme tämän naurettavan näytelmän väliajalla. Harrastelijateatteriesityksen seuraavat kohtaukset näytellään tänään, ja farssi jatkuu ties kuinka pitkään. Valitettavasti anti on vain kovin vaatimatonta hallituksen ja median osalta sekä poliittisesti että dramaturgisesti.

 

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/