Näkökulma – Onko medioiden sota alkanut?

Päivitetty 21.8.2017, Julkaistu 21.8.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia
Suomessa tapahtui historian ensimmäinen terrori isku. Jokainen media suomessa teki uutisen asiasta saatavilla olevilla faktoilla. Kukaan ei retostellut, kukaan ei kirjoittanut mielipidettä, paitsi yle panttasi ja vältteli sanaa terroristi isku viimeiseen saakka.

Kun alkoivat jälkipyykit, nosti valtamedia kun yhteen ääneen paikalla olleet turvapaikanhakijat ja ulkomaalaiset sankareiksi. Eihän tässä mitään, sankareita olivatkin, mutta miksi vaan ulkomaalaiset? Iltalehti taisi olla ainoa joukossa, joka mainitsi kantasuomalaisen torimyyjä Vesan yhdessä uutisessa.

Tämähän tottakai ärsytti monia suomalaisia ja asiaa alkoi tutkimaan monikin taho. MV-Lehti julkaisi sitten kuvasarjan koostuen kuvista ja videoista. Tässä rytäkässä ammuttiin alas Turun Sanomien sankaritarina ulkomaalaisesta auttajasta. Turun Sanomat kirjoittivat tarinan ulkomaalaisen itse antamasta lausunnosta, kuinka hän oli auttanut viillettyjä ihmisiä. No jokaisessa kuvassa torilla tämä ulkomaalainen patsasteli vieressä, kun kantaväestöön kuuluvat auttoivat maassamakaavia ja vuotavia uhreja. Tämä näkyy myös videoilla.

MV uutinen levisikin kulovalkean tavoin ja se täytti varmasti monienkin seinän Facebookissa. Uutisen jakoi jopa perussuomalaisten Jussi Halla-Aho seinällään. Tästä päästäänkin itse kohuun. Kukaan, ei MV, eikä Halla-Aho maininnut kirjoituksissaan Turun Sanomien sankaritarinan kirjoittajaa. Kuitenkin seuraavana päivänä seinän täytti uutinen jossa kirjoittaja Härkönen syyttää Halla-Ahoa jonkun käsittämättömän vainon idean isäksi. Tätä nyyhkysyytöstä jonka Härkönen latasi sosiaaliseen mediaan aluksi oli samantien twitterissä tukemassa parikymmentä mediapersoonaa ja jopa anarkisti Suvi Auvinen.

Härkönen siis toi itse itsensä julkisuuteen. Härkönen ei syyttänyt MV Lehteä, luultavasti sen takia että tietää, ettei tällä olisi ollut mitään vaikutusta. Mutta Halla-Ahoa syyttämällä media-arvo olisi korvaamaton.

Tähän yllätys yllätys tarttui myös Helsingin Sanomat ja Yle välittömästi. Molemmissa aviiseissa muistetaan mainita Halla-Aho isoon ääneen ja poliisitutkinta.

Valtamedia pitää aina puoliaan ja pelaa samaan pussiin. Yksikään valtamediaan kuuluvista ei ollut kiinnostunut MV:n paljastamasta selkeästä valeuutisesta, vaan tarttui vain sen yhtä valheelliseen jälkipyykkiin ja tällä saatiin jälleen Perussuomalaiset huonoon valoon.

Mikä erottaa valtamedian ja vaihtoehtomedia?

Valtamedian taustalla toimii isot konsernit ja julkisen sanan neuvosto. Tyhmempikin huomaa samojen uutisten kiertävän jokaista valtamedian lehteä. Juttuja lainataan sulassa sovussa ja toisen toimiin ei puututa millään tavalla. Vai oletteko joskus nähneet Ylen moittivan Helsingin Sanomia? Ei näin ei tapahdu.

Vaihtoehtomedian takana ei taasen ole konsernia, ei yhteistä yritystä, ei mitään yhteistä, tai oikeastaan ainoa yhdistävä tekijä on valtamedian ikuinen vaino. Vainon tottakai ymmärtää koska vaihtoehtoiset syövät jatkuvasti lukijoita pörssiyhtiöltä. Vaihtoehtoisella puolella jokainen lehti kulkee omaa polkuaan, juttuja ei paljoakaan lainailla, toisia ei mainita, eikä myöskään haukuta. Paitsi tänään PT-Media hyökkäsi MV-Lehden valeenpaljastus artikkelin kimppuun ja väitti sitä taasen valheeksi. Oman mielipiteeni mukaan Pt-Media ei onnistunut artikkelissaan koska sillä puuttuivat selvät todisteet.

Tapaus vaan osoittaa sen, että kilpailu kovenee. Ei ole enää valtamedia vastaan vaihtoehtoiset. Nähtävästi vaihtoehtoiset ovat alkaneet kilpailla keskenään lukijoista. Mielenkiintoista seurata milloin lukijakilpailu yltää valtamedian leiriin. Siinä vaiheessa viimeistään loppuu Ylen ja Johanna Vehkoon "valhemedia uutiset", jotka perustuvat vain mielipiteeseen, ei todelliseen uutisointiin, silloin alkaa uutisointi kautta kentän olla sillä saralla millä se pitäisikin olla.

Uutiset uutisena ja mielipiteet ja aatteet mielipiteenä. Ikävä kyllä mielipiteitä on tuputettu uutisina jo niin kauan, ettei monet lukijat enää erota näitä kahta toisistaan. Vaihtoehtomedia ei suurennuslasin alla ole näitä kahta asiaa pystynyt sotkemaan keskenään, mutta valtamedia vanhoihin tapoihin kangistuneena ei näe näillä kahdella enää mitään eroa. Nyt siihen eroon on pakko puuttua, koska aina on joku media joka valvoo ja oikaisee.

Tämän takia olen iloinen uusista tulokkaista.

-Samppa Granlund

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/