Pääkirjoitus: Nykysuomi vihapuheen kohteena

Päivitetty 29.1.2018, Julkaistu 27.1.2018 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Markkinointi&Mainonta-lehden verkkosivuilla julkaistiin eilen Ilkka Jauhiaisen kirjoittama juttu, jossa Jauhiainen on huolissaan verkossa esiintyvästä vihapuheesta. Hän haluaa Suomeenkin käyttöön Saksassa vuoden alusta asti voimassa olleen ylikireän lainsäädännön, jossa ns. vihapuhe pitää poistaa verkosta pikavauhtia mittavien rahallisten sanktioiden uhalla.

Saksan malli on saanut osakseen paljon vastustusta, sillä sen kerrotaan tukahduttavan sananvapauden ja olevan puolueellinen. Toisin sanoen vain valtaa pitäviä arvostelevien ja vallalla olevaa politiikkaa vastustavien puheet luokitellaan vihapuheeksi. Muut saavat mellastaa rauhassa. Syystäkin Saksan lakia on verrattu entiseen DDR:ään ja Stasiin.

Kirjoituksessaan Jauhiainen kertoo Nykysuomen olevan "mukamasuutissivusto". Lisäksi hänen mielestään Nykysuomessa on esitetty törkeä valhe ja kunnianloukkaus liittyen verkossa liikkuviin huhuihin siitä, että Sauli Niinistö olisi vaimonsa Jenni Haukion kummi.

Jauhiaisen kirjoituksesta saa sellaisen kuvan, että Nykysuomi levittäisi tällaisia valheita. Jauhiainen jättää kirjoituksessaan selkeästi mainitsematta, että hänen lainaamansa virke on lukijan kommentti Nykysuomen julkaisemaan uutiseen.

Tuossa kyseisessä uutisessa Nykysuomi päin vastoin kumoaa nämä verkossa liikkuneet huhut, ainoana mediana Suomessa. Kysyimme asiaa suoraan presidentin kansliasta. Joku lukija on kuitenkin edelleen eri mieltä asiasta, ja kommentoinut uutisen alle oman näkemyksensä asiaan.

On luokatonta leimata Nykysuomi valeuutissivustoksi sen perusteella, mitä joku lukija jonkun uutisen kommenttiosioon kirjoittaa. Se ei ole Nykysuomen kanta, vaan kommentin kirjoittajan mielipide. Nykysuomen uutisten kommenttiosion alussa lukee, että jokainen kirjoittaja vastaa itse omista kommenteistaan.

Nykysuomi on sensuroimaton media, ja Nykysuomi kannattaa sananvapautta. Törkeimmät, lainvastaiset ylilyönnit toki poistamme kommenteista, mutta yleisesti ottaen arvostamme kommentoijien mielipiteitä. Olemme puolueeton media, ja mielestämme on hyvä, jos asioista keskustellaan. Annamme tilaa myös vastakkaisille mielipiteille, sillä yhden virallisen totuuden julistaminen ja toisinajattelijoiden äänen vaientaminen on vaarallinen tie.

Jauhiainen, perustele väitteesi

Ilkka Jauhiainen haluaa vihapuheen ja sanojensa mukaan "muun paskan" pois verkosta, mutta samalla kuitenkin itse leimaa luotettavan uutissivuston "mukamasuutissivustoksi". Koska Nykysuomi ei ole yksityinen henkilö, ei tässä tapauksessa voida puhua kunnianloukkauksesta, mutta kyllä tuollaisen voi vihapuheeksi laskea. Perusteetonta leimaamista ja liiketoiminnan haittaamista.

Nykysuomi haastaakin Ilkka Jauhiaisen perustelemaan väitteensä "mukamasuutissivustosta". Esitä yksikin Nykysuomen sivuilta löytyvä artikkeli, joka on mielestäsi "mukamasuutinen", eli joka ei pidä paikkaansa. Mutta huomaa, että mielipidekirjoitukset, näkökulmat, kolumnit ja lukijoiden kommentit eivät ole uutisia.

Nykysuomi uutisoi asioista todenmukaisesti, emmekä levitä esimerkiksi netissä leviäviä huhuja totena, vaan otamme aina selvää asioista ottamalla yhteyttä asianosaisiin henkilöihin tai muihin instansseihin asioiden todellisen laidan selvittämiseksi.

Usein nimenomaan katkaisemme siivet epätosilta huhuilta. Niinistön kummijutun lisäksi esimerkkinä voidaan mainita vaikka tapaus, jossa netissä liikkui huhu maahanmuuttajille jaettavista ilmaisista läppäreistä palkintona lyhyen kurssin suorittamisesta. Otimme selvää asiasta ja kumosimme huhun.

Joskus on käynyt niin, että olemme johonkin ulkomaalaiseen lähteeseen perustuen julkaisseet uutisen, joka onkin faktantarkistuksessa osoittautunut paikkaansapitämättömäksi. Tällöin olemme poistaneet virheellisen uutisen pikavauhtia ja julkaisseet viipymättä oikaisun asiaan.

Tässä toimimme esimerkillisemmin kuin moni valtamedian edustaja, jotka eivät poista tai korjaa virheellisiä kirjoituksiaan tai toimittajien mielipiteisiin tai ennakkoasenteisiin perustuvia "uutisiaan" edes pyydettäessä.

Esimerkiksi Yle on kunnostautunut tuossa poliittisesti tarkoitushakuisessa uutisoinnissa. Muun muassa "faktantarkistaja" Johanna Vehkoo on leimannut eräässä Ylen jutussa Nykysuomen vale- ja vihamediaksi, johon ei tule uskoa. Mitään perusteluja Vehkoo ei ole esittänyt, ja kirjoitus onkin täysin hänen henkilökohtainen mielipiteensä, jonka Yle esittää uutisena ja totuutena.

Yle ei ole suostunut poistamaan tai korjaamaan tätä leimaavaa "uutistaan" pyynnöistä huolimatta. Sekin on Nykysuomen kannalta haitallinen artikkeli, sillä monet Nykysuomea valemediaksi somessa haukkuvat vetoavat siihen kirjoitukseen, vaikka kyseessä onkin uutiseksi naamioitu ja perusteeton mielipidekirjoitus.

Naurettavaksi Ylen tekee se, että se säännöllisesti pari kertaa vuodessa julkaisee yleensä itse teettämiään tutkimuksia, joissa Yle todetaan kaikkein luotettavimmaksi mediaksi. Tuorein tällainen tutkimus julkaistiin tänään. Tällä kertaa tutkimuksen teettäjä tosin ei ollut Yle, vaan Kunnallisalan Kehittämissäätiö.

Tällaisten tutkimusten kuuluisi aina olla täysin puolueettomien tahojen tilaamia ja toteuttamia tutkimuksia. On selvää, että kun tutkimuksen tilaaja ja maksaja on Yle, on lopputulos Ylen kannalta mieluinen. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Yleisesti ottaen sananvapaus on Suomessa vakavasti uhattuna. Valtamedia vaatii ennätystiukkoja lakeja "vihapuheen" kitkemiseksi. Toisinajattelijat ja vaietun totuuden kertojat leimataan valemedioiksi ja pyritään hiljentämään lainsäädännön avulla ja vihapuheen varjolla, kun se ei muuten onnistu. Vihapuhetta on luonnollisesti kaikki se, joka vastustaa punavihreää, maailmoja halailevaa ja feminististä monikulttuurista politiikkaa. Valtamedian itsensä harjoittama panettelu sen sijaan on sallittua parempaa kivapuhetta.

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/