Näkökulma: Näin kansalle valehdellaan – Tervetuloa 70-luvun Neuvostoliittoon

Julkaistu 7.12.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 4 minuuttia

Verovaroin rahoitettava Yle on luultavasti antanut oman sisäisen ohjeistuksensa toimittajilleen siitä, että isänmaallisen, maamme itsenäisyyttä ja sotiemme veteraaneja kunnioittavan 612-soihtukulkueen uutisoinnin yhteydessä pitää leimata kulkue fasistiseksi.

Tai sitten kaikki Ylen toimittajat ovat vain niin tehokkaasti aivopestyjä julistamaan vasemmistolaista propagandaa. Nimittäin sekä Ylen eilisillan pääuutislähetyksessä televisiossa että Ylen verkkosivuilla jokaisessa kulkuetta koskevassa uutisessa kulkueen kerrottiin olevan "äärikansallismielinen".

Kulkue on kuitenkin puolueeton ja tunnukseton tapahtuma, jonne poliittisten tunnusten tuominen oli jopa kielletty. Muu valtamedia sentään pääsääntöisesti uutisoi kulkueen olevan kansallismielinen, jättäen Ylen ahkerasti käyttämän ääri-etuliitteen pois.

Itse soihtukulkuettahan heiteltiin kananmunilla, ja kulkueen reitillä oli monenlaisia plakaatteja ja huutelijoita. Kulkueelle huudeltiin muun muassa "buu" ja "hävetkää". Onko sotiemme veteraanien ja maamme itsenäisyyden kunnioittaminen itsenäisyytemme satavuotisjuhlapäivänä hävettävä ja halveksuttava asia? Vasemmiston mielestä on.

Media keskittyi uutisoimaan alpakkatapahtumasta ja muista hömpötyksistä, 612-kulkueen jäädessä uutisoinnissa pimentoon. Kulkueesta oli pieniä mainintoja, joiden yhteydessä käytettiin kuvia, joissa oli muutamia ihmisiä. Kulkueen todellinen laajuus jäi ihmisille arvoitukseksi.

Oikeasti kulkue oli niin mittava ja osallistujamäärältään runsas, että se olisi ansainnut näkyvämpää uutisointia. Poliisin ensimmäisen arvion mukaan kulkueeseen olisi osallistunut "reilusti yli tuhat" henkilöä.

Loppuillasta poliisi tarkensi arvionsa soihtukulkueen osallistujamäärästä lukuun 2800. Paikalla olijoiden arvion mukaan todellinen osallistujamäärä olisi ollut jopa 4000 henkilöä. Marssiin osallistuneiden lukumäärä tulee hyvin esiin seuraavasta, sosiaalisesta mediasta löytyneestä kuvasta, jossa kulkuetta riittää silmänkantamattomiin asti.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että vasemmistolaiset voimat yrittivät parhaansa mukaan estää, siirtää ja mustamaalata tapahtumaa ja leimata siihen osallistujia etukäteen muun muassa alpakkatapahtumansa avulla.

Niin, se paljon julkisuutta saanut alpakkatapahtuma. Joku vasemmistolainen oli saanut kivan idean, että sabotoidaan ja aiheutetaan jo perinteeksi muodostuneelle 612-soihtukulkueelle huonoa mainetta yrittämällä muka järjestää kulkueen lähtöpaikalle lastentapahtuma alpakoineen ja pupuineen.

Kun poliisi arvattavasti ilmoitti, ettei päällekkäinen tapahtuma jo vuosi sitten ilmoitetun kulkueen kanssa olisi mahdollinen samalla paikalla, uhriutui tilaisuuden "järjestäjä" Töölön lapselliset, ja ilmoitti kaikille medioille, että kiva lastentapahtuma joutuu väistymään natsien tieltä.

Media tarttui syöttiin, ja otsikot kirkuivat. Myös monet bolsevistiset poliitikot ja viihdetaiteilijat ottivat asiaan kantaa. Vihreiden Ville Niinistö luonnehti parissa päivässä kyhättyä tapahtumaa "lasten itsenäisyyspäivän päätapahtumaksi", ikään kuin kyseessä olisi isompikin ja virallinen tapahtuma. Maija Vilkkumaa raakkui somessa asiasta rikosilmoitusten arvoisesti.

Alkuviikon kovin uutinen oli alpakka-gate, eikä ketään kiinnostanut maassamme päätään nostava vasemmistolainen poliittinen väkivalta. Anarkistit ilmoittivat ottavansa kunnian tapauksesta, jossa Vantaalla poltettiin erään baariyrittäjän kolme autoa. Tämä ei kiinnostanut ketään, mutta miettikääpä, millainen haloo siitä olisi noussut, jos esimerkiksi joku PVL tai Suomen Sisu olisi polttanut jonkun vasemmistolaisen autot?

Alpakkatapahtuman järjestäjä luonnollisesti ilmoitti tapahtuman peruuntuneen, mutta joutuikin hankalaan tilanteeseen, kun HJK tarjosi veloituksetta tapahtumapaikaksi Telia 5G Areenaa. Tähän järjestäjä vastasi: "Mietimme asiaa".

Lopulta Töölön lapselliset ei kehdannut kasvojensa menettämisen pelossa olla tarttumatta tarjoukseen, ja joutui sittenkin hoitamaan jostain paikalle pari alpakkaa. Yle luonnollisesti kertoi tapahtuman olleen menestys, ja television illan pääuutislähetyksessä tässäkin yhteydessä surkuteltiin, kuinka tapahtuma jouduttiin siirtämään "ääriaineksen" takia.

Järjestäjä ilmoitti lastentapahtuman viralliseksi kävijämääräksi 5000 henkilöä. Todellinen lukema lienee tuota huomattavasti pienempi, sillä paikan päällä näytti tältä.

Ylelle mielipidevaikuttaminen ja harhaanjohtava uutisointi on tuttua kauraa. Tässä hyvä esimerkki asiasta viime toukokuulta, miten kuvan sopivalla rajauksella saadaan sen välittämä informaatio aivan toisenlaiseksi:

Verovaroista palkkansa nostava Ylen toimittaja Eero Mäntymaa kulutti eilen illalla aikaansa laskemalla 612-soihtukulkueen ihmispaljouden seasta PVL:n kaulaliinoja. Luvuksi tutkiva journalisti oli saanut 30.

Mäntymaalle tiedoksi, että myös PVL:n jäsenillä on oikeus kunnioittaa maamme sotaveteraaneja. Jos 4000:n ihmisen joukossa on 30 vastarintaliikkeen edustajaa, tekeekö se koko kulkueesta vastarintaliikkeen aatteita edustavan? Eihän kaikkia turvapaikanhakijoitakaan saa leimata muutaman rikollisen yksilön perusteella.

Suomessa todellakin eletään totuudenjälkeisessä ajassa, mutta ei siinä mielessä, kuin itsensä jalustalle nostanut ja itseään totuuden torvena pitävä valtamedia tarkoittaa. Valtamedia julistaa pienempien vaihtoehtoisten medioiden olevan valemedioita, vaikka itse suoltaa jatkuvasti yhä törkeämmällä tavalla ulos harhaanjohtavaa ja totuudenvastaista uutisointia.

Totuudella ei todellakaan ole väliä, kun Yle, Helsingin Sanomat, Iltalehti, Aamulehti ja muut aviisit pyrkivät muokkaamaan ihmisten mielipiteitä julkaisemalla oman vihervasemmistolaisen maailmankatsomuksensa mukaisia juttuja. Pari esimerkkiä Hesarin viime aikojen muunnellusta totuudesta tässä ja tässä.

Jopa Pohjois-Korean viranomaiset voisivat olla kateellisia suomalaisille medioille siitä, miten rauhassa ne saavat levittää totuudenvastaista propagandaansa. Toimintarauha on taattu, sillä medioita valvova Julkisen sanan neuvosto JSN edustaa samaa poliittista aatetta, eikä puutu toverien rikkeisiin.

Huomenaamulla selatessasi aamukahvipöydässäsi Hesaria tai Aamulehteä, tai seuratessasi Ylen uutisointia, älä ihmettele, jos jostain esiin hyppää henkilö, joka huutaa: Hymyile, sinut on aivopesty!

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/