Näkökulma: Kun homot syrjivät homoja

Julkaistu 21.7.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Kun siirtolaisnuoret pahoinpitelivät homopariskunnan, Nina Queer kommentoi sitä vastaan ja sai kuulla olevansa natsi ja joutui tämän vuoksi vetämään pois ulostulonsa, jossa hän toivotti seksuaalivähemmistön edustajien pahoinpitelijät takaisin sinne, mistä sitten tulivatkin.

Miksi Nina perui ulostulonsa? Oliko se viisasta?

On ensin ymmärrettävä, että Saksa on maa, jossa vallitsee pelon ja kansallisen itsevihan ilmapiiri. Maassa ei voi ottaa kantaa maahanmuuttoon juuri ollenkaan tulematta natsileimatuksi ja Saksassa tuo leima sattuu, koska maan kansallisen kulttuurin keskipiste on isovanhempien vihaaminen.

On siis ymmärrettävää jo tästä käsin miksi Ninalla oli varmasti valtava paine irtisanoutua ulostulostaan, kun häntä sanottiin natsiksi. On sitten toinen asia, että muuttuiko hänen mielipiteensä väkivaltarikollisista tämän takia.

Asiaan kuitenkin liittyy muutakin. Kuten monet vähemmistöpiirit, myös homopiirit ovat pieniä, sisäänpäin lämpeäviä ja siten niissä vallitsee tiukka sosiaalinen kuri sen suhteen mitä mistäkin saa sanoa ja mitä mieltä mistäkin asiasta tulee olla.

HLBTI-vähemmistöissä siis vallitsee ilmapiiri, jossa sananvapaus jatkuu tasan siihen asti, kun olet samaa mieltä vasemmistolais-suvaitsevaisen maailmankuvan kanssa.

Sananvapaudesta tai mielipiteenvapaudesta ei voida juuri puhua, koska pieniin vähemmistöihin kuuluvat ihmiset harvoin uskaltavat ottaa sitä riskiä, että heidät suljetaan näistä pienistä alakulttuurin ryhmistä ulos.

Niinpä Nina Queer, kuten muutkin vähemmistöläiset saavat olla ihan mitä mieltä haluavat, kunhan eivät sano sitä ääneen, elleivät ole valmiita maksamaan siitä sitä hintaa, että heidät suljetaan ulos heidän omista vähemmistöistään.

Paine kuitenkin kasvaa eikä HLBTI-vähemmistöläisten voida sanoa seisovan asiassa yhdessä rintamassa. Vaikka perinteisesti HLBTI-ihmisiä on käytetty moraalisäteilyyn suvaitsevaiston parissa, heitä on nähty viime vuosina yhä enemmän maahanmuuttoon nuivasti suhtautuvien parissa.

Avoimesti ja vähemmän avoimesti homoseksuaaleja kriitikkoja kun löytyy kaikista maista. Suomessa esimerkkinä meillä on tietenkin ainakin Sebastian Tynkkynen, jonka esikuva lienee Milo Yiannopoulos. Front National on nimittänyt homoja korkeillekin paikoille, kuten Florian Philippotin puolueen yhdeksi varapuheenjohtajaksi.

On kieltämättä totta, että monet konservatiiviset liikkeet, kuten Front National, haluaisivat ottaa homojen vapauksissa askeleen taaksepäin, esimerkiksi Ranskassa muuttamalla homoavioliiton takaisin rekisteröidyksi parisuhteeksi.

HLBTI-väki on kuitenkin puun ja kuoren välissä, koska sen on joko annettava joitakin tällaisia myönnytyksiä konservatiiveille tai sitten sen on jatkettava suvaitsevaiston tukemista, joka on vastuussa kaikesta siitä väkivallasta ja suvaitsemattomuudesta, jota HLBTI-väkeen kohdistuu kehitysmaista saapuvien keskiaikaisia asenteita omaavien siirtolaisväestöjen toimesta.

Ja onpa asia sitten vielä niinkin, että myös vähemmistöläiset ovat vain yksi osa meidän kansaamme. Vasemmistolaisten ajatus siitä, että marxilaisuus on homojen isänmaa ei taida sitten kuitenkaan kantaa aivan loppuun asti, kun Pirkko Saisiokin on jo tullut ulos tällaisella loppukaneetilla:

Ja suomalaista perimää, historiaa ja kulttuuria me kannamme sisällämme vaikka kuinka yrittäisimme sitä kieltää.

Mutta oliko Nina Queer oikeassa, kun lähti peruuttelemaan lausunnossaan? Kyllä ja ei. Se oli varmasti helpointa hänen itsensä kannalta, mutta samaan aikaan raukkamaista hänen viiteryhmäänsä kohtaan, koska juuri tätä suvaitsevaisto tahtoo.

He haluavat, että homot kääntyvät homoja vastaan ja tukevat massamaahanmuuttoa, vaikka tämä hanke niittää jo synkkää satoaan heidänkin parissaan.

http://www.nykysuomi.com/index.php/2017/07/21/dragqueen-otti-saksassa-kantaa-hyokkayksiin-bridea-vastaan-tuomittiin-valittomasti-natsiksi/

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/