Näkökulma: Kulttuurinen omiminen – Kielletäänkö lapsilta inkkarileikit?

Julkaistu 11.10.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Kun naisen asema Suomessa ja sivistyneissä länsimaissa on niin korkealla tasolla, että oikeita ongelmia sen suhteen ei enää ole, ovat feministiset naiset ja naisenmieliset miehet keksineet muutaman kestoaiheen, joista he nostavat jatkuvasti älämölöä, vaikka aihetta ei oikeasti edes olisi. Näitä aiheita ovat muiden muassa vihapuhe, rasismi, naisviha ja kulttuurinen omiminen.

Mikään näistä ei ole merkittävä ongelma, mutta niistä tehdään ongelmia käsitteen kriteerejä sopivasti laventamalla. Nykyään kaikki maahanmuuttopolitiikan tai rikollisten maahanmuuttajien tai terroristien arvostelu katsotaan vihapuheeksi ja rasismiksi. Erään ministerin mukaan jopa turvapaikanhakijoiden motiivien epäily on rasismia.

Puhumattakaan siitä, että joidenkin poliisien tulkinnan mukaan some-tykkäykset ja -jaotkin ovat kiihottamista kansanryhmään vastaan, vaikka et olisi sanonut tai kirjoittanut sanaakaan. Uskomatonta, mutta todellisuutta Suomessa vuonna 2017.

Käsi ylös, kuka on nähnyt tai kuullut jossain avointa naisvihaa? Niinpä niin. Feministit puolestaan yleisesti viljelevät avointa miesvihaa, mutta siihen ei puututa. Ilmeisesti se on sitä parempaa vihaa.

Viimeisin ulkomailta Suomeen rantautunut valituksen aihe ammatikseen mielensä toisten puolesta pahoittavilla on kulttuurinen omiminen. Tämä jo käsitteenä järjetön asia tarkoittaa sitä, että jotkut kansanryhmät ovat alkaneet loukkaantua siitä, että toiseen kansanryhmään kuuluvat yksilöt ovat ottaneet vaikutteita heidän kulttuuristaan.

Kulttuurisesta omimisesta syyttely on levinnyt muoti-ilmiön lailla vähemmistöjen ja eri kansanryhmien parista valtavirtaan. Sijaisloukkaantujat ovat innoissaan, kun saivat taas uuden valittamisen aiheen.

Mikä tässä on kaikkein naurettavinta, niin juuri ne samat henkilöt, jotka kannattavat maahanmuuttoa, monikulttuurisuutta ja kulttuurien sekoittumista, ovat kaikkein äänekkäimpinä syyttelemässä muita kultturisesta omimisesta.

Usein syytöksiin kulttuurisesta omimisesta liitetään myös rasismi. Vaikka toisen kulttuurin piirteitä lainattaisiin pelkästään kunnianosoituksena, eikä lainkaan pilkkaavassa mielessä, puritaanit syyttävät sinua kulttuurisesta omimisesta ja rasismista.

Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että esimerkiksi intiaanien sulkapäähineen käyttö on erittäin tuomittavaa muilta kuin intiaaneilta. YouTuben kautta maailmanmaineeseen ponnahtaneen suomalaisen Steve 'n' Seagulls -yhtyeen eräs jäsen joutui tämän vuoksi luopumaan sulkapäähineestään, ja laittamaan ketunraadon päähänsä.

Moni suomalainen loukkaantui verisesti intiaanien puolesta hiljattain, kun Miss Helsinki -finalistit esiintyivät kuvauksissa sulkapäähineissä.

Suomessa saamelaiset aktivistit ovat myös ottaneet asiakseen kulttuurisesta omimisesta narisemisen. Aina, kun jossain vilahtaa neljän tuulen hattu tai saamelaisvärissä oleva takki tavallisen suomalaisen päällä, joku saamelaisaktiivi itkee twitterissä. Ja muidenkin sijaisloukkaantujien mieli pahoittuu. Kaukana takana ovat ne ajat, jolloin Pulttiboisin nunnuka-hahmot hoilottivat televisiossa, ja kaikki osasivat ottaa sen huumorilla.

Nyt tämä vouhotus on johtanut jo siihen, että esimerkiksi tummaihoiset ihmiset ovat alkaneet syyttelemään rastatukkaisia vaaleaihoisia aiheesta. Jutun lopussa olevalla videolla rastatukkainen nuori mies joutuu tummaihoisen naisen hyökkäyksen kohteeksi asian tiimoilta.

Nykyään jo kasvomaalaukset antavat aiheen loukkaantua alkuperäiskansojen puolesta. Esimerkin tarjoilee "Päivystävä anarkisti" Suvi Auvinen.

Toimittaja Sanna Ukkola kirjoitti marraskuussa 2016 julkaistussa blogissaan, että "elämme loukkaantumisen, pöyristymisen ja kaikenlaisen pahastumisen aikakautta, jossa mikään asia ei ole liian pieni pahantahtoiselle väärintulkinnalle tai uhriutumiselle." Oli harvinaisen oikeassa.

Tämä vouhotus saa koko ajan hullumpia piirteitä. Mihin tämä kaikki vielä johtaa? Kielletäänkö meikkaaminen kokonaan? Onko pizzansyönti italialaisen kulttuurin omimista? Kielletäänkö cowboy-hatut amerikkalaisia halventavina? Lopetetaanko lasten intiaanileikit tykkänään? Kielletäänkö ruotsalaisilta saunat suomalaisten kansallisomaisuutena?

Pitäisikö suomalaisten pukeutua jatkossa säkkiin, jotta emme vahingossakaan omisi minkään toisen kansan pukeutumiskulttuuria? Ulkomaiset elokuvat, tv-sarjat ja musiikki on myös kiellettävä, sillä nehän ovat kulttuuria puhtaimmillaan. Ja Suomi-rap on kiellettävä lailla, koska mokomat ovat omineet itselleen mustien kulttuurin. Puhumattakaan twerkkauksesta, jonka harjoittamisesta sietäisi joutua telkien taakse.

Olisi syytä harkita myös rajojen sulkemista, jotta maahamme ei pääsisi virtaamaan ulkomaista kulttuuria, tai ettei kallisarvoinen suomalainen kulttuuri pääse valumaan rajojen ulkopuolelle vieraille kansoille, jotka sitä niin ahnaasti itselleen omivat.

Kyllä, tehdään Suomesta uusi Pohjois-Korea. Eletään jatkossa tynnyrissä, jonne ei muun maailman hapatus tai haitallinen kulttuuri pääse, niin mielensäpahoittajat ovat tyytyväisiä.

Vai saako heitä mitenkään tyytyväisiksi?

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/