Näkökulma: Kampanja ”valhemedioista” kääntyi valtamediaa itseään vastaan

Päivitetty 15.11.2017, Julkaistu 15.11.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Nykysuomen toimitus joutuu antamaan osan kunniasta  Nykysuomen nopeasta nousemisesta suosituimpien verkkojulkaisujen listalle "vastuulliselle" medialle, sen hullunkurisille oman hännän nosto-kampanjoille, kilpailevan vaihtoehtomedian läpinäkyville mustamaalausyrityksille ja ennen kaikkea sen harrastamalle yksisilmäiselle ja avoimen puolueelliselle uutisointipolitiikalle:

Perustaessamme Nykysuomea, pohdimme, että tästä taitaa mulla melkoisen pitkä taistelu, ennen kuin pääsemme edes siihen, että meidän lehteämme ylipäätään joku lukee. Itse kuvittelin sen vievän jotain kahden ja viiden vuoden väliltä, vaikeaahan sellaista oli ennakolta arvioida.

Valtamedia oli jo aloittanut kampanjansa levittämällä valheellista mielikuvaa, käyttäen nimitystä valhemedia. Ironista tässä on se, että juuri tämä mustamaalauskampanja vaikutti osaltaan suuresti päätökseen perustaa tämä verkkojulkaisumme.

Nämä vanhat mediat avasivat vaihtoehtomedialle täysin avoimet markkinat, jäämällä kiinni mielipideuutisoinnista kerta toisensa jälkeen: Tämän päälle he nyt erehtyivät  itse teettämään  tutkimuksen, josta käy ilmi, että noin puolet vastanneista uskoo valtamedian julkaisevan vähintäänkin jossain määrin valheellisia uutisia.

Meiltäkin on kyselty näkemystä siihen, miksi valtamedia aloitti "valhemedia"-kampanjansa. Nähdäkseni syy on hyvin yksinkertainen:  Mediakentälle ei haluttu uusia toimijoita ja suurin syy on tietenkin raha. Vanha media yksinkertasesti pelkää menettävänsä mainostajat, ja niin tuleekin käymään ja on jo osittain käynytkin.

Esimerkiksi meillä  mainospaikat ovat 70% halvempia kuin näillä isoimmilla medioilla. Kuitenkin meidänkin kauttamme pystyy tavoittamaan  satojatuhansia ihmisiä viikoittain. Voimme siis rakentaa isojakin kampanioita mainostajille, mikä aikaisemmin  oli mahdollista vain valtamedian kautta. Tämän mainoseurojen valumisen muualle he yrittivät estää.

Sitten on tämä suurin ja vahvasti epäluotettavimman tittelistä kilpaileva media, jonka ei tarvitse huolehtia mainostuloista, tai tilaajakadosta, vaan se voi rauhassa toteuttaa ohjelmapolitiikkaansa kansalla pakkomaksatetuilla "tilausmaksuilla". Kansalaiset eivät siis voi edes äänestää jaloillaan, jos ja kun tuote ei miellytä.

Tämän poliitikkojen sille takaaman tuottajan suojan turvissa Yle on luonut yhden totuuden kulttuurin. Mikäpä siinä, jos kysymys olisikin totuudesta tai edes sen tavoittelusta, eikä ylen toimittajien mielipiteistä ja niiden pakkosyöttämisestä kansalle. Mihin on sitten lisättävissä myös suoranaiset valheet, tahallinen harhaanjohtaminen ja vastuun pakoilu.

Tästä mainion esimerkin antoi Ylen toimittaja Eero Mäntymaa eilen pyrkiessään sabotoimaan yhden presidenttiehdokkaan kampanjaa häikäilemättömällä tosiasoiden vääristelyllä, jota kansanomaisesti myös valehteluksi kutsutaan. Tähän Mäntymaa tosin syyllistyi "vain" twitter viesteissä, mutta vastaavaa on saatu jo pitkään todistaa myös tämän, kansalaisten ylläpitämän, median omilla areenoilla.
Suomen uutisten artikkeli Ylen toiminnasta

Valtamedia ei ole ottanut opikseen edes aikaisemmin tekemistään virheistä, kun sen luoman "vaihtoehtoisen todellisuuden" mahdollistamat väärät ratkaisut valtakunnan päätöksenteossa ovat aiheuttaneet kansallemme suunnattomat vahingot, sekä rahalliset, että vaikeammin korvattavissa olevat. Ihmishengille tai itsemääräämisoikeuden menetykselle kun esimerkiksi mahdotonta määritellä hintaa, eikä niitä  voi rahalla korvata.

Jää murtuu tai oikeastaan on murtunut jo.

Sijoittajat ovat löytäneet meidät, samoin  niin kutsutut vapaat toimittajat ovat alkaneet hakea meille töihin. Nämä ovat kannaltamme hyviä merkkejä siitä, että olemme menneet uskomatonta vauhtia kohti päämääräämme. En olisi koskaan kuvitellut, että tämä tapahtuisi näin nopeasti. Ja se tuskin olisi, ilman valtamedian näkyvää kompurointia ollutkaan mahdollista.

Emme ole luopuneet kaavailemastamme  2-5 vuoden rakennusjaksosta , tavoitteita vain on jouduttu hilaamaan paljon korkeammalle. Luulimme että keskeinen  haaste olisi ollut saada lukijat sivuille, mutta nyt onkin suurimpana haasteena pysyä lukijamäärien kasvun aiheuttamien haasteiden tahdissa. Niitä haasteita tosiaan riittää.

Meillä on uskomaton tiimi tekemässä tätä hommaa ja olen ihan pirun ylpeä heistä kaikista, jotka ovat mukana , he todella antavat kaikkensa tällä projektille.

Juha Korhonen
Julkaisun vastaava

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/