Näkökulma: Husun puukotus & kyllähän suomalaisetkin!

Päivitetty 22.8.2017, Julkaistu 22.8.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Nyt kun sitten odotellaan totuutta siitä perkasiko kantikset uussuomalaisia Pähkinärinteessä, on aika muistuttaa etupainoisesti, että jos näin on, niin suvakit huutaa kohta helvetinmoisessa kuorossa, että kyllähän suomalaisetkin.

Isontalon Antti ja Rannanjärvikin kaivetaan haudastaan, Mannerheim leimataan teurastajaksi ja Risto Ryti maanpetturiksi. Me kaikki saamme kuulla olevamme vähintään natseja ja syyllisiä kaikkien sotien kaikkiin uhreihin ja jokaisen kansamurhan jokaiseen yksityiskohtaan.


Paskaa kaadettaessa kaikkien kantasuomalaisten ja meidän sankareidemme niskaan unohtuu se, että sikäli kun puukkohippailijat oikeasti lähtivät laskemaan ilmoja uussuomalaisista, mistä tähän on tultu.

Puolustelematta väitettyä tekoa tietenkään lainkaan, on selvää, että jossain kohtaa se raja aina kulkee. Jos rajoja ei saada kiinni ja kantaväestöä raiskataan, seksuaaliahdistellaan ja lopulta joukkopuukotellaan isänmaan multiin, jossain vaiheessa mitta tulee täyteen, kun poliisi ei suojele eikä poliitikko kuuntele.

Kaikki puheet dialogista, ei-vihasta ja ei-pelosta kaikuu kuuroille korville, kun suomalaisnaiset makaa verilätäköissä Turun toreilla ja Sipiläkin ylimielisesti sanoo poliitikon taitavin sanankääntein, jotka kuulostavat siltä, että jotain tehtäisiin, mutta tarkoittavat sitä, että tasan tarkaan yhtään mitään ei aiota tehdä kantaväestön ahdingon helpottamiseksi.

Samalla varmuudella kuin päivä seuraa iltaa, jokaiseen voimaan on vastavoima. Jos valtio jättää kansan heitteille ja muukalaisten teurastettavaksi asettumatta sitä suojelemaan, on vain ajan kysymys milloin se alkaa jakaa korpilakia eliiteiltään kyselemättä ja silloin on herran kädessä kenen kohdalle se sattuu osumaan.

Näin ei saisi tapahtua, toivottavasti niin ei ole tapahtunut, mutta jos niin jo kävi, tilanne ei sillä parane, että poliittinen eliitti ja paperimedia karkaa suunnattomaan raivoon kantaväestöä kohtaan ja heittää lietettä ja lantaa kaiken sen niskaan, mikä on Suomen kansalle pyhää.


Mitään hyvää ei siitäkään seuraa, jos eliitti ja sen media lähtee järjettömiin mielipidevainoihin ja raivopäissään DDR-sensuurin tielle, kun kansa ei tottele parempiensa auktoriteettia omissa hautajaisissaan. Se vain ajaa yksittäistapauksia harkitsevat syvemmälle maan alle ja vastalauseet purkautuu sieltä sitten suorana toimintana.

Me voimme vain toivoa, että väitetty teko on vain väitetty. Sikäli kun se ei sitä ole, pelkäänpä, että maamme eliitti ja paperimedia kostaa sen täysimittaisesti syyttömille suomalaisille, joilla ei ole asiaan osaa eikä arpaa.

En tiedä onko se vihaa vain rahvasta kohtaan vai sekoittuuko joukkoon luokkavihaa, vai onko kyse etnisestä vihasta eli rasismista, kun paperimedia ja poliittinen eliitti riepottelee kansaansa omista virheistään. Vai onko se vain pohjimmiltaan huonoa omaatuntoa, jota ei voida myöntää ja se verhotaan raivoon, jonka varassa tehdään kantasuomalaisista syntipukkia ylemmän roskaväen raskaisiin virheisiin?

Tai ehkä eliittiä ja paperimedian vaikuttajia vain raivostuttaa, kun Isontalon Antti ei tottele omistajaansa ja Rannanjärvikin vain vittuilee.

Jos nyt ei käynyt jo huonosti, niin se on vain ajan kysymys, ellei tähän maan saada jotain tolkkua, rotia ja järjestystä. Koko maahan on tuuliajolla ja selvitystilassa - ja siitä on turha syyttää kansaa, joka on jo todettu muukalaisvihamieliseksi, rasistiseksi ja muutenkin kelvottomaksi - eikä sitä sen takia ole kuunneltu tähän mennessäkään eikä ilmeisesti aiota kuunnella vastakaan.

Paskaako suomalainen nyt suomalaisten asioista ymmärtäisi, mutta se on liiallinen toive, etteikö yksittäistapauksia syntyisi toisella puolella, miten huonosti se sitten on määriteltykään, jos niitä syntyy jatkuvasti toisella puolella ja jos viranomaiset ja poliitikot eivät tee yhtään mitään muuta kuin jeesustelevat.

Oli väitetty tapaus väitetty tai ei, se taho, jonka olisi aika mennä itseensä ja syvälle ei ole kansa, vaan Suomen mediaeliitti ja politiikan ylin taso, jonka viesti Suomen kansalle on tähän asti ollut vain ja ainoastaan se, että ottakaa siirtolaisten tuoma väkivalta mukisematta vastaan ja pitäkää turpanne kiinni.

Kansaa on ihan turha syyttää. Ettehän te sitä ole missään vaiheessa kuunnelleet.


Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/