Maanviljely alkoi Suomessa aiemmin kuin Ruotsissa.

Kouluhistoriasta tutulle mielikuvalle, että viljelyelinkeino olisi omaksuttu meille Ruotsista, ei  missään tapauksessa löydy asiapohjaa, sillä maan muokkaaminen hyötykasvien kasvattamiseksi omaksuttiin Ruotsin nykyisellä alueella suhteellisen myöhään..

"Culture" -sanalla vanhat roomalaiset viittasivat maanviljelyyn. Koska Suomessa maan puskeminen viljan tuottamiseksi on vanhempaa kuin monessa muussa paikassa tässä lähellä, olemme siis vanha kulttuurikansa. Vanhimmat todetut merkit maan muokkauksesta viljakasvien kasvattamiseksi Suomen alueella tai suomalaisiin yhdistettävän väestön toimesta, ovat itärajan takaa, mistä viljely-innovaatio meille tulikin. Viljely voidaan todeta vesistöjen pohjasedimentteihin jääneistä merkeistä, ja ne voidaan luotettavasti ajoittaa radiohiili-analyysilla. Eksaktia tietoa on siis saatavilla.

Miten viljelyn merkit havaitaan:

Viljely näkyy kerrostumissa mm:

1. Viljakasvien siitepölyjäämistä voidaan tunnistaa viljelty kasvi. Heinäkasvien ryhmään kuuluvista siitepölyistä voi päätellä metsien raivaamisen avoimeksi maaksi, -joko viljelyä tai laiduntamista varten
2. Kaskeaminen aiheuttaa noki- ja hiilijälkiä kerrostumiin.
3. Peltojen raivaaminen tuottaa poikkeuksellisen paljon maa-aineksen kulkeutumista vesistöön.

Muinoin vesistöön kertyvä aines löytyy nykyisten järvien ja soiden pohjakerrostumista siististi aikajärjestyksessä. Ei tarvitse kuin porata näyte ja analysoida. Kun järvisedimenttitutkimus ja siihen liittyvä radiohiiliajoitus tulivat tavaksi muualla maailmassa, menetelmää alettiin käyttää myös Suomessa. Se aiheutti heti kiusallisia tilanteita varhaisen viljelyn painottuessa itäiseen Suomeen, ja alkamis-ajankohdan varhentuessa niin, että varhaisimmat ajoitukset joutuivat heti julkaisukieltoon.

Pikkukartassa oikealla on BP-ajoituksia, siis *ennen nykyaikaa*. Kartta on laadittu ennen Kouvolan ja Hämeenkosken löytöjä.

Esihistoriallisella ajalla suomensukuisen asutuksen painopisteet ja vaikuttavat keskukset olivat Suomen nykyisten rajojen ulkopuolella: Virossa, Laatokan-Äänisen -Karjalassa ja Keski-Volgalla. Paikannimi-tutkimus on löytänyt mm. pronssikaudelta vahvan painannimi-vaikutteen viimeksimainitusta suunnasta. Viljely oli täällä kuitenkin omaksuttu tuhansia vuosia aikaisemmin.

Varhaiset viljelytodisteet Suomesta ja lähialueilta:

• Pegrema, Äänisjärvellä: 6600 calBC, 3800 calBC, radiohiiliajoituksia.
• Huhdasjärvi, Kouvola: 5200-4200 calBC, merkkejä maanmuokkauksesta.
• Huhdasjärvi, Kouvola: 5400-5050 calBC, hiiltä => kaskeamisen merkkejä.
• Lehmilammi, Nurmes: 3000 calBC, viljan siitepölyä, ajoitus puu-aineksen vuosilustoista.
• Ahvenainen (järvi), Hämeenkoski: 4000 calBC.
• Akali. Itä-Viro: 5600 calBC, viljan siitepölyä.
• Mälarin ja Bergslagenin tutkimuskohteet, Ruotsit: 3800 calBC.

Viljely alkoi Tanskassa ja Etelä-Ruotsin rannikon vaikutuspiirissä 4000-luvulla BC. "BC" tarkoittaa "ennen Kristusta", calBC tarkoittaa kalibroitua radiohiiliajoitusta, nollavuoden ollessa Kristuksen syntymä. Merkintä calBP asettaa nollavuoden v.1950, tarkoittaen samaa kuin "ennen nykyaikaa".

1. eKr, ennen Kristusta, nollavuosi Jeshua Nasaretilaisen raamatullinen syntymävuosi.
2. eaa, nollavuosi sama, mutta ilman Jeesusta.
3. BC, Before Christ, kuten kohdassa 1.
4. calBC, calibroitu radiohiiliajoitus jossa on otettu huomioon ilmakehän radioaktiivisen hiilen määrän vaihtelut.
5. BP, before common era, ennen nykyaikaa. Nollavuosi 1950, johtuen radiohiiliajoituksiin liittyvistä seikoista.

Ovatko menetelmät varhaisen viljelyn toteamiseksi luotettavia?

Kun ensimmäiset järvisedimenteistä havaitut viljan kasvatukseen viittaavat löydöt Suomen alueelta tulivat tunnetuiksi, kuulimme ihmeellisen selityksen: Havaittu siitepöly vanhoissa kerrostumissa on kaukokulkeutumaa Virosta tai Ruotsista tuulen mukana. Motiivi tälle hypoteesille on helpompi löytää, kuin minkäänlaisia perusteita, ja se kertoo enemmän suomalaisesta tiedeyhteisöstä kuin tutkittavasta asiasta.  Heinäkasvien siitepölyn kulkeutuminen tuulen mukana satoja kilometrejä, niin että se olisi tuhansia vuosia myöhemmin havaittavissa sedimenteistä, on ajatuksena hyvin epätavallinen, ja tälläistä on tieteen historiassa väitetty vain yhden kerran.

• Sedimenttien ajoitus perustuu yleensä radiohiilimenetelmään, l. hiilen isotoopin C14 määrän vähenemiseen suhteessa vakaampaan isotooppiin. Menetelmää pidetään yleisesti luotettavana.
• Yhdessä mainituista tapauksista ajoitus on laskettu puiden vuosilustoista. Tieteen käyttämät vuosilusto-sarjat ulottuvat Suomessa 10 tuhannen vuoden taakse. Menetelmä antaa eksaktia tietoa.
• Siitepöly-jäämien suhteen on aina otettava huomioon ei-viljeltyjen heinäkasvien mahdollinen väärintulkinta. Heinäkasvien osuuden äkillinen kasvu kertoo sekin maan raivauksesta ja avoimen maiseman lisääntymisestä.
• Eroosio voimistuu yleensä ihmisen toiminnan seurauksena, ja tuo semidentteihin omat merkkinsä.
• Kaskeamisen ja pellonraivauksen tuloksena vesistöihin päätyy nokea ja hiiltä, jotka ovat helposti havaittavissa sedimenteistä.

Ihmisen toiminta maan muokkaamiseksi ja viljelyyn ottamiseksi voidaan siis todeta:

1. Ihmisen suosimien kasvien siitepöly-jäämien ilmaantumisena tai määrällisenä kasvuna.
2. Hiilen ja noen määrän lisääntymisenä kerrostumissa.
3. Maa-aineksen määrän kasvuna.
4. Havaitsemalla em. asioissa poikkeamia oletettua viljelystä edeltäneeseen tai myöhempään aikaan verrattuna.

Näin saadusta datasta tehtyjä johtopäätöksiä voidaan pitää riittävän luotettavina.

Keramiikan leviäminen Pohjois-Eurooppaan.

Keramiikkaa on totuttu pitämään maanviljelyn kanssa korreloivana innovaationa, sillä tunnetaan vain yksi esimerkki keramiikattomasta kivikautisesta viljelykulttuurista: Kyproksen varhaisin maanviljely.

Viime vuosiin asti on tieteellisessä ajattelussa nähty vain yksi tapaus, jossa keramiikan käyttö on levinnyt kivikautiselle väestölle ilman maanviljelyä: Suomi ja suomalaisten sukulaiskansat nykyisen Pohjois-Venäjän alueella. Tämän virheen korjaaminen on ollut hyvin vitkaista.

Oheinen kartta esittää venäläisten tutkijoiden tiedoilla keramiikan leviämisen Itäisessä Euroopassa. Kartasta puuttuu nykytietojen mukainen itä-Euroopan ja Suomen varhainen maanviljelys.

Keramiikkalöydöt ovat hyvin eksaktia tietoa, todisteet ovat konkreettisia savenpalasia, eikä tulkinnan mahdollisuutta ole. Siispä itäisen Euroopan ja Suomen Skandinaviaa varhaisempi keramiikan-tuntemus on ollut tiedossa jo pidemmän ajan. Siitä ei vain ole osattu tehdä johtopäätöksiä. Keramiikan-tuntemuksen rajoja:

• 6000 BC: Adrianmeri - Slovakia - Keski-Ural.
• 5500 BC: Baieri/Böömi - Slovakia - Pohjois-Ural.
• 5000 BC:  Hollanti - Itä-Preussi - Länsi-Suomi -Vienanmeri.
• 4500 BC: Skagerrak - Skoone - Tornio/Haparanta - Murmask.
• 4000 BC: Oslo - Tukholma - Tornio/Haaparanta - Murmansk.
• 2000 BC: Norjan rannikko - Keski-Ruotsi / Hälsinginland - Tornio/Haaparanta - Murmansk.

Keski-Skandinavian keramiikattomuus liittyy saamelaiseen etniteettiin, ja Norbottenin ym. siirtyminen keraamiseen aikaan on seurausta keski-volgalaisen tekstiilikeraamisen kulttuurin invaasiosta Volgalta Pohjois-Ruotsiin asti. Suomen puolella saamelaiset olivat käyttäneet jo mm. asbestikeramiikkaa.

Maanviljely on tunnettu 4000 BC, siis 6000 vuotta sitten, suuressa osassa Suomea, ja Ruotsissa Suomen leveysasteita eteläisemmässä osassa maata. M.O.T.

Mannerilmastoon ja pohjoiseen sopiva viljelymetodi kehitettiin Keski-Volgalla.

Tanskan ja Ruotsin ensimmäiset viljelijät tulivat Saksasta, mahdollisesti myös Puolasta, ja olivat viljelyn Keski-Eurooppaan tuoneen *nauhakeraamisen kulttuurin* LBK:n seuraajia *suppilopikarikulttuurin* TRB :n edustajia.  Paikalliset omaksuivat heiltä valmiin teknologian, ja levittivät sitä hitaasti pohjoiseen.

Suomeen viljelytieto saatiin Keski- ja Pohjois-Venäjän suomensukuisilta kansoilta, ja se poikkesi oleellisesti läntisestä, atlanttisen ilmaston viljelytavasta: Suomalaiset ja  sukukansamme joutuivat tottumaan mannerilmaston ja pohjoisempien leveysasteiden oloihin.

Tässä yhteydessä on tarkasteltava arkeologian tuloksia itäisen Euroopan kulttuureista, ja varsinkin niissä tapahtuneista muutoksista. Tuon aikakauden dominoivin ilmiö Keski-Venäjällä ja Fennoskandiassa on Ljalovon kulttuurin ekspansio, joka lähti suomalaisille hyvin tutusta "Volgan mutkasta".

Ljalovo- l. kuoppakampakeramiikka ei ollut keraamisen innovaation pioneeri Suomen ja Karjalan alueella, mutta levitti vaikutustaan hyvin voimakkaasti Djeprin alajuoksun ja Kantalahden välisellä alueella. Ilmiön syitä voidaan pohtia:

• Jokin uusi innovaatio, joka tehosti luonnon resurssien hyödyntämistä.
• Väestönkasvu lähtöalueella.
• Hyvin runsasväkisen lähtöalueen so. "Volgan mutkan" elinolojen heikkeneminen, mikä aiheutti muuttoliikkeen eri suuntiin.

Oli syy mikä tahansa noista, tai kaikki yhdessä, ljalovolaisten saapuminen itäiseen Suomeen ja Karjalaan on täytynyt vaikuttaa merkittävästi paikalliseen elämäntapaan, -mm. puhuttuun kieleen. Eräs innovaatio, jonka he ovat tunteneet ja saattaneet tuoda tullessaan, esitellään seuraavassa. Ljalovoa on muuten ehdotettu suomensukuisen kielimuodon tuojaksi Fennoskandiaan.

Vilja jouduttiin täällä toistuvasti korjaamaan aiemmin kuin suotuisemmissa oloissa toisaalla, ja vastauksemme tähän haasteeseen oli jossain Volgan yläjuoksulla keksitty *riihi*. Riihi ei ollut alussa rakennus, vaan maakuoppa jossa palavan tulen tuottamat savukaasut ja lämpö ohjattiin kartiomaiseen harvarakenteiseen "kotaan", jonka ulkoseinää vasten viljalyhteet oli kasattu. Kuvauksenmukaista riiheä käytettiin nykyaikaan asti (1800-luvulle) sukukansojemme syrjäkylillä Venäjällä.

Ohessa Olaus Magnuksen kuva puinnista. Tuli on kuvattu korostetusti erikseen, koska hänen ruotsalaisille ja keskieurooppalaisille lukijoilleen asia oli hyvin outo ja eksoottinen.

Riihi-keksintö oli meidän ensimmäinen "Nokiamme": Se mahdollisti viljelyn lyhyemmän kasvukauden oloissa -viljan korjaamisen aiemmin-, ja "suomalais-ugrilainen" maanviljelyteknologia levisi keskiseltä Volgalta Äänisjärvelle, Baltiaan, ja Suomeen Oulujoen vesistöä myöten. Suomalaisperäinen kylä-asutus Norjan Ruijassa omaa edeltäjiä po. viljelyn pohjoiseen-ryntäyksessä.

Riihi tuotti Virossa "riihitupa"-nimisen innovaation asuinrakennukseksi, mutta pohjoisempana hirsisalvos-taloon asettunut riihi-puiminen loi kivikiukaan, josta muodostui *saunan* peruselementti.

Kuvassa vasemmalla olevan kiukaan tyypistä on vaikea äkkiseltään päätellä, onko se riihessä, saunassa vai savupirtissä. Parvi-rakennelma paljastaa sijaintipaikaksi riihen.

Pohjoinen, läntistä atlanttista viljelytapaa ilmastoon paremmin sopeutunut, maanviljelys-innovaatio on 7000 vuotta muotoillut kulttuuriamme ja elämäntapaamme, ja silloin kehitetyt asiat ovat yhä läsnä arjessamme. On hyvin vakavastiotettava mahdollisuus, että saamme kiittää koko suomalaisen etniteetin olemassaolosta varhain omaksuttua maanviljelyä. Onkin syytä tarkastella, miltä varhaissuomalainen kylä-asutus on 7000 vuotta sitten voinut näyttää.

Kylä ja kaskimaa, kaksi ympäristöä.

Esihistoriallisessa maanviljelyssä on ollut kaksi tapaa:

1. Kollektiivisesti viljelevä kyläasutus, jossa asuinpaikka on pysyvämpi ja pellot raivataan eri talouksien yhteistyönä.
2. Liikkuvampi kaskiviljelys, joka voi olla myös perhekohtaista.

Kaskeamisen merkitystä ehkä liioitellaan Suomessa, kun tuijotetaan liikaa 1600-luvun jälkeiseen "kaskisavolaisuuteen" itäisessä Suomessa. Että viljely on jäänyt kaskeamiseksi, eikä raivattua aukeaa ole viljelty pysyvästi, on enemmän maaperän ominaisuus kuin viljelijän. Kaskeamisen etu oli uusien alueiden nopea käyttöönotto: Kaski poltettiin ja sitä viljeltiin maanpintaa puhdistamatta. Maassa lojuvat puoleksipalaneet rangat ja maaston kivisyys ei haitannut kaskiviljelyä.

Kaskiviljelyyn liitty toisenlainen *maanomistuksen* muoto, kuin kylä-asutukseen: Kasken raivaajan "omistusoikeus" maa-alaan alkoi myöhemmin poltettavien puiden *kaulaamisesta*. So. niiden kuori viilleltiin että ne kuivuisivat pystyyn. Seuraavassa metodin kuvaus:

1. Ensimmäinen vuosi: Valitun palstan puut kaulataan ja jätetään kuivumaan vähintään yhdeksi vuodeksi. Kaskeaja merkitsee palstan *puumerkeillä* so. henkilö-, perhe- tai suku-kohtaisilla merkeillä. Hänen omistusoikeutensa tms. katsotaan tästä alkaneeksi.
2. Toinen vuosi: Kaski poltetaan ja kylvetään. Ensimmäisen syksyn sato on suurin.
3. Kolmas ja neljäs vuosi: Kaski tuottaa enintään kolme satoa.
4. Kaski hylätään, jätetään metsittymään. Omistusoikeus päättyy.

Joskus kuulee yhä puhuttavan "kaskiraunioista", tarkoittaen Sisä-Suomen muinaisia kiviröykkiöitä.  Termi on harhaanjohtava ja vähättelevä: Kaskeaja ei kerää kiviä palstaltaan, koska hän hyötyisi tästä työstä vain yhden kaskeamisjakson ajan. Todellisuudessa poltetun kasken *karheaminen*, so. ajaminen hevosen vetämällä risukarhella maanpinnan rikkomiseksi, on hajoittanut mahdollisia kivilatomuksia. Kaskiraunioista puhuminen on osa suomalaisten esihistorian vähättekyä: Mitä ei voida selittää ns. viikinkien tekosiksi, selitetään olemattomiin.

Kaskeaminen ja siihen liittyvä puoliliikkuva elämäntapa on vahvistanut sukujen roolia itäsuomalaisessa elämäntavassa, kun identiteetti ja sosiaalinen koheesio kohdistuivat asuinpaikkaa vaihtavaan ihmisryhmään, ei kylään kuten mm. läntisessä Suomessa.

Peltoviljely on ollut hyvin suuritöistä siihenastiseen metsästys ja keräily-elinkeinoon verrattuna. Siksi maanviljelys-kivikaudella peltoja raivaava ja viljelevä yksikkö ei ollut perhe tai suku, vaan *kyläyhteisö*. Että näin on ollut Suomessakin, siitä on todisteena vasta historiallisella ajalla purettu *sarkajako*.

Kartan selitystä:

Kunkin talon omistama sarka on merkitty numerolla ko, maanmittarin tekemään karttaan. Jokainen talo omisti viipaleen jokaisesta peltoaukeasta kartan osoittamalla tavalla. Kun peltoalaa on lisätty raivaamalla, se on jaettu raivaajien kesken samalla tavalla, kuten kuvasta näkyy.

Sarkajako oli siis seurausta tavasta raivata maata pelloiksi kylän yhteisenä toimenpiteenä. Myös veden johtamiseksi haluttuun suuntaan tehdyt ojat olivat kylän yhteisiä projekteja. Nykyisiä "luonnonkansoja" tarkkailtaessa on voitu seurata po. projekteja:

• Kylällä on tarve raivat uusi alue viljelykseen, tai esim. rakentaa kanava kastelua t. kuivaamista varten.
• Kylän shamaani t. tietäjä kiertelee vähän juttelemassa, kuullostelee mitä väki on mieltä.
• Shamaani ilmoittaa: Henget on nyt sitä mieltä että 10.09. on hyvä päivä.
• Kyläläiset tulevat kaikki paikalle, kun kerran hengetkin on sitä mieltä, ja työ tehdään takoilla.
• Sen jälkeen juhlitaan.

Tässä esihistoriallinen päätöksenteko-apparaatti. Jos on raivattu peltoa, kukin ruokakunta saa siitä viipaleen, joka on perhekohtaisessa "omistuksessa".  Työt tehdään kylvöstä korjuuseen kollektiivisesti, mutta kukin ruokakunta ottaa "oman" sarkansa tuotteet.

Sarkajaon ulkopuolella olivat mm. kylien yhteiset metsästä, joista osa onnistuttiin pitämään myöhemminkin kylien *yhteismetsinä*, suurimman osan varasti valtio.  Kun sarkajako purettiin esivallan toimesta *isojakona*, pyrittiin keskittämään kunkin talouden omistukset yksille peltoaukeille. "Uudistusta" perusteltiin sillä, että sarkajaetuilla pelloilla kaikki taloudet joutuvat sovittamaan työnsä samanaikaisiksi. Todellinen huoli oli, että kollektiivinen työrytmi vahvisti kylien yhteishenkeä, -ja suomalaisuutta.

Että viljelytyöt on tehty joskus kollektiivisesti, siitä on jäljellä suomalaisella maaseudulla yhä vahvana säilynyt *talkooperinne*.

Jossakin vaiheessa pohdittiin sitäkin mahdollisuutta, että suomenkieli on saapunut näille kulmille juuri elinkeinomurroksen, metsästys-keräily => maanviljely, yhteydessä. Tämä hypoteesi on vaikeasti sovitettavissa nykyisin kielitieteilijöiden keskuudessa vallitseviin käsityksiin, ja on vaikeasti todettavissa, sillä viljely-innovaation meille välittäneet naapurikansat ovat 7000 vuotta sitten puhuneet meille läheistä kieltä, -jos kielieroa on ollut olemassakaan. 

Ensimmäinen viljelykasvi oli tattari.

http://www.nykysuomi.com/index.php/2016/09/17/suomen-muinaiset-kuninkaat-saagojen-mukaan/