Lehdistön sananvapautta poljetaan Kokemäellä (video)

Julkaistu 22.5.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Suomen lait ja määräykset eivät koske maahanmuuttajia tai heidän parissaan puuhastelevia suomalaisia aktiiveja. Tähän päätelmään voi tulla, kun katsoo YouTubesta Kokemäkeläinen-lehden julkaiseman videon.

https://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=Eu38JbU1ft0

Jakamisen Paikka ry:lle on myönnetty 40 000 euroa Leader-tukea toimintaan, jonka puitteissa Kokemäelle on perustettu etnisiä ruokia tarjoava ruokala Bazaari. Tilossa tarjotaan myös parturipalveluita. Erittäin edulliset hinnat ovat hyväksi kuluttajille, mutta eivät paikallisille yrittäjille. Joidenkin tulkintojen mukaan alhainen hinnoittelu jopa vääristää kilpailua alueella.

Videolla Kokemäkeläinen-lehden toimittaja haastattelee turvapaikanhakijoiden ohjaajaa hieman kireissä tunnelmissa. Ohjaaja kieltäytyy vastaamasta moneen kysymykseen mm. työsuhteisiin ja rahoitukseen liittyen, ja kieltää toimittajaa menemästä keittiöön kuvaamaan.

Kun toimittaja pyytää malliruoka-annosta, taustalla näkyy, kuinka ruokaa otetaan astiasta paljain käsin. Siis ilman mitään ottimia. Myös asianmukainen keittiövaatetus, esimerkiksi esiliina, päähine tms. loistavat poissaolollaan.

Suomalainen ei pääse mihinkään vastaaviin töihin edes lyhytaikaisesti ilman hygieniapassia tai alan koulutusta. Lisäksi terveystarkastajat pitävät huolen siitä, että ohjeistus ja hygienia ovat ruokapaikoissa riittävällä tasolla. Näiden etnisten ravintoloiden kohdalla ilmeisesti eivät ole samat määräykset ja vaatimukset käytössä, sen verran hurjalta touhu näyttää.

Varsinainen yllätys tulee videon loppupuolella, kun ohjaaja alkaa rakennuksen ulkopuolella toimittajan tehdessä lähtöä vaatia toimittajan kuvaamaa materiaalia etukäteen katsottavaksi, jotta sieltä voidaan sensuroida pois kohdat, joita he eivät halua julkaistavaksi.

Keskustelun yhteydessä myös keittiöhommissa olevat turvapaikanhakijat tulevat ulos tupakalle ja kuvaavat lehden toimittajaa. Keskustelun taustalla koko ajan huutelevan, ja jossain vaiheessa kuvissakin vilahtavan nähtävästi suomalaisen henkilön asema yhdistyksen toiminnassa jää arvoitukseksi.

Toimittaja luonnollisesti kieltäytyy ennakkosensuurista ja julkaisee videotallenteen sellaisenaan. Myöhemmin lehti julkaisee asiaan liittyen myös toisen videon, jossa toimittaja soittaa Jakamisen Paikka ry:n toiminnanjohtaja Terhi Vainionperälle kysyäkseen häneltä kahvilassa ilmenneistä hygienia-asioista sekä rahoituksesta. Toiminnanjohtaja ei halua vastata kysymyksiin, vaan lyö toimittajalle luurin korvaan.

https://www.youtube.com/watch?v=xxYZcrj0t_Q

Näin puuhastellaan julkisen rahoituksen turvin Suomessa. Toiminnan taustoista ei kerrota, muihinkaan kiusallisiin kysymyksiin ei vastata, hygienia näyttäisi olevan vähän niin ja näin, ja yhtään poikkipuolista sanaa ei saisi touhusta kirjoittaa. Onko toimijoiden vara olla yhtä ylimielisiä vielä senkin jälkeen, kun tukirahahanat menevät kiinni?

Lähde: Kokemäkeläinen-lehti 1, 2

 

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Venäjä-propagandisti Bäckmanin salainen sopimus HS-toimittajan kanssa: Raportoi USA:stä Bäckmanille, 2000e/kuussa

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 16.1.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Netissä leviävä salainen sopimus Venäjä-yhteyksistään tunnetun dosentti Johan Bäckmanin ja HS:n Moskovan kirjeenvaihtajan Maarit Uberin (entinen Roiha) kanssa herättää paljon ihmetystä.

Bäckman ja Uber laativat muutama vuosi sitten sopimuksen, jonka perusteella Bäckman "lähetti" Uberin USA:han raportoimaan hänelle.

Sopimuksen mukaan Uber (silloinen Roiha) oli Bäckmanin "kirjeenvaihtaja". Sopimuksen mukaan Bäckman maksoi raportoinnista Uberille vähintään 2000e / kk.

Maarit Uber asuu nykyisin Moskovassa ja on HS:n Venäjän kirjeenvaihtaja. Myös Bäckman asuu lehtitietojen mukaan nykyisin Venäjällä.

Herää kysymys, onko HS:n Venäjä-uutisointi nyt myös Bäckmanin ohjauksessa. Maarit Uber tunnetaan Venäjää "ymmärtävänä" toimittajana.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.