Lännessä on totuttu osoittamaan sormella Venäjän propagandaa. Mutta mitä tapahtuu, kun samat keinot alkavat levitä meidän omaan mediaympäristöömme?
Äskettäin sosiaalisessa mediassa levisi julkaisu, jossa väitettiin Venäjän iskeneen harkovalaiseen sairaalaan. Viestin jakoi eteenpäin suomalainen turvallisuus- ja viestintäaiheista kirjoittava vaikuttaja, ja alkuperäinen julkaisu oli toisen, Ukrainaa aktiivisesti tukevan kommentoijan tekemä. Pian kuitenkin huomattiin, ettei viestissä mainittua kuvaa tai todisteita ollut enää saatavilla – “lainattu julkaisu ei ole saatavilla”. Jäljelle jäi vain tunne ja vahva väite.
Tunnetut propagandistit Marko Enqvist ja Janne Riiheläinen jakavat kuvaa mitä ei ole. 
Tämä on tyypillinen esimerkki länsimaisen propagandan muodosta: tunnepohjainen tarina, jonka faktapohja katoaa nopeasti, mutta vaikutus yleisöön jää. Ihmisiä ei ohjata pohtimaan, mitä on todella tapahtunut, vaan reagoimaan moraalisella raivolla – ja jakamaan tarina eteenpäin.
Ironista kyllä, juuri tällainen toiminta on sitä, mistä Venäjää jatkuvasti syytetään. Samalla kriittinen keskustelu länsimaisesta mediasta ja sen yksipuolisuudesta on lähes kadonnut. Kun kaikki “hyvän puolen” julkaisut hyväksytään automaattisesti, syntyy illuusio, jossa totuus korvataan tunnepitoisella narratiivilla.
Todellisuudessa ongelma ei enää ole vain Venäjän propaganda. Ongelma on se, että länsi on alkanut käyttää samoja keinoja – eikä kukaan uskalla sanoa sitä ääneen.
