Keuruulla 10 kertaa enemmän rahaa maahanmuuttoon kuin keuruulaisiin

Päivitetty 5.5.2017, Julkaistu 30.4.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Joonas Röppänen kertoo blogissaan, kuinka keuruulaiset saivat vuonna 2016 toimeentulotukea 890 000 euroa. Samaan aikaan vuonna 2016 Keuruulla maahanmuuton kustannuksiin laitettiin rahaa 9 708 181 euroa. 

Joonas tuo blogissaan esiin sen kuinka vääristyneet ovat mittasuhteet, kun puhutaan maahanmuutosta verrattuna kantasuomalaisten tukiin. Joonas nostaa pinnalle myös esimerkin vene- ja moottoripyöräverosta, jolla oli tarkoitus kerätä kasaan 50 miljoonaa euroa. Jokainen voi miettiä tämän veron tarpeellisuutta, jos pelkän Keuruun maahanmuutosta syntyvien kustannusten yhteenlaskettu summa oli jo lähes 10 miljoonaa.

Joonas miettii myös kirjoituksessaan kuinka asiat olisivat, jos koko kymmenkertainen euromäärä olisi käytetty keuruulaisten hyväksi?

Huomionarvoista on, että Keuruun kaupunginhallitus äänesti äänin 7-1 siitä, ettei Keuruulle vastaanottokeskuksia oteta. Tästä huolimatta Keuruulle perustettiin Suomen suurin (500 hengen) vokki vanhaan kasarmirakennukseen. Vastaanottokeskus on nyt mietitty lopetettavaksi vuoden 2017 aikana.

Keuruun kustannukset vuodelta 2016.

Joonaksen blogiteksti:

Kun puhutaan turvapaikanhakijoista, turvapaikanhakijoina Suomeen elätettäväsi tulleita usein puolustellaan usein argumentilla ”valtio maksaa kustannukset”. Mutta mistä ne rahat valtion pohjattomaan kassaan tulevat? Rahat kertyvät meiltä työtä tekeviltä veronmaksajilta ja lainaa jakavilta keskuspankeilta.

Tarkoituksenani on avata humanitääriseen maahanmuuttoon uppoavan rahan määrää Keuruun osalta. Hallitus yritti juntata veneitä ja moottoripyöriä verolle yhtä innokkaasti kuin kepulainen LVM Anne Berner koitti juntata pikaisesti lävitse LiVeään. Vene- ja moottoripyöräveroilla oli tarkoitus saada vuosittain kerätyksi 50 miljoonaa euroa.

Keuruun vastaanottokeskuksen kulut vuonna 2016 olivat 9,7 miljoona euroa! Vene- ja moottoripyörä verolla oli tarkoitus kerätä vuosittain 50 miljoonaa euroa. Kepun Kaikkonen totesi että he eivät jää em. veroja kaipaamaan kunhan rahat saadaan jostain muualta.

Kuluerittely Keuruun vastaanottokeskuksen menoista vuodelta 2016:

Henkilöstökulut: 1 361 730 euroa
Kiinteistökulut: 3 636 096 euroa
Tarvikkeet: 384 066 euroa
Palvelut: 214 250 euroa
Terveydenhoito: 611 980 euroa
Muut kulut: 772 674 euroa
Toimeentuloturva: 820 336 euroa

Kulut yhteensä: 9 708 181 euroa

Viranomasitehtävät; Pelastus, Poliisi ja ensihoito yms. jne. Eritasojen työntekijöiden turvapaikanhakijoihin käyttämä työaika, Maahanmuuttovirasto ym. P.s Keuruun VOK:in kiinteistönomistaja maksoi ostaessaan rakennukset yhteensä 900 000€.

Keuruulaisille asukkaille maksettiin toimeentulotukena vuonna 2016 noin 890 000 euroa!!! Voi vain kauhulla arvailla paljonko koko Suomen turvapaikanhakijaralliin uppoaa meidän työssäkäyvien veronmaksajien rahaa. Todellisuudessa puhutaan varmastikin miljardeista kun otetaan kaikki välittömät ja välilliset kulut huomioon.

Kermana kakun päälle päälle Suomessa seksuaalirikollisista joka toiseen on syyllistynyt turvapaikanhakija tai ulkomaalaistaustainen henkilö. Pahoinpitelyistä joka seitsemäs on ulkomaalaisen tekemä. Eikö Suomessa ole nyt jotain pahasti vinksallaan?

Mitä jos tämä 9,7 miljoonaa euroa olisi käytetty keuruulaisten lapsiperheiden tukemiseen ja syntyvyyden lisääntymiseen? Tai vaikka sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämiseen?

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Venäjä-propagandisti Bäckmanin salainen sopimus HS-toimittajan kanssa: Raportoi USA:stä Bäckmanille, 2000e/kuussa

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 16.1.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Netissä leviävä salainen sopimus Venäjä-yhteyksistään tunnetun dosentti Johan Bäckmanin ja HS:n Moskovan kirjeenvaihtajan Maarit Uberin (entinen Roiha) kanssa herättää paljon ihmetystä.

Bäckman ja Uber laativat muutama vuosi sitten sopimuksen, jonka perusteella Bäckman "lähetti" Uberin USA:han raportoimaan hänelle.

Sopimuksen mukaan Uber (silloinen Roiha) oli Bäckmanin "kirjeenvaihtaja". Sopimuksen mukaan Bäckman maksoi raportoinnista Uberille vähintään 2000e / kk.

Maarit Uber asuu nykyisin Moskovassa ja on HS:n Venäjän kirjeenvaihtaja. Myös Bäckman asuu lehtitietojen mukaan nykyisin Venäjällä.

Herää kysymys, onko HS:n Venäjä-uutisointi nyt myös Bäckmanin ohjauksessa. Maarit Uber tunnetaan Venäjää "ymmärtävänä" toimittajana.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.