https://nykysuomi.com/kehitysehdotuksia-kelalle-sopeutumisrahaa-myos-suomalaisille/
Henkilö kirjoittaa VK.com-palvelussa:
- Välilä palautetta Kelaankin.Siis jos ne nyt enää ymmärtää suomea.
Lähde: VK.com
https://nykysuomi.com/janne-rysky-riihelainen-menetti-kaikki-tyot-uskottavuus-propagandistina-meni/
On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.
Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.
Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.
Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?
Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.
Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.
Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.
Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.
Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.
https://nykysuomi.com/lukijan-kynasta-riihelaiset-ja-muut-maalittajat-ovat-joko-ex-narkkareita-tai-sarjaepaonnistujia/
Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.
Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.
Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.
Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.
On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.
https://nykysuomi.com/kirja-arvostelu-jessikka-aro-putinin-usa/
Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.
Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.
Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.
Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.
Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.
Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.
https://nykysuomi.com/maalittaminen-ja-vaaran-tiedon-agitaattorit-uhkaavat-ihmisten-turvallisuutta/
Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.
Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.
Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.
Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.
Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.
Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.
Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?
Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.
Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.
Neuvostoliittolainen huumori kukkii Suomessa. Kelan tätien suut ovat nyt mutrussa. Niin mutrussa, että tuo viesti menee ”Fazerin sininisiin”.
On päivänselvää, että nyt suomalaisilla on todellakin ”sopeutumista” jatkuvaan kuoleman pelkoon ja naispuolisten raiskauksiin, (joita ei itse asiassa ole) että siitä pitää maksaa syystä, että koska on olemassa palkkamurhaajia niin miksei sitten ”palkkauhreja”.
Itse olen – sanoisinko – jo varsin sisäänajettu arabi, vain ”kieltä” vailla oleva, sillä halveksin jo varsin auttavasti naisia ja tunteeni on kylmentynyt jo ”nollan vaiheille” ja tuulikin on kääntynyt pohjoisen kantille” suomalaista yhteiskuntaa kohtaan sekä erityisesti tunnen vastenmielisyyttä Suomen luterilaista kirkkoa kohtaan, sillä en tunnusta tunnustavani heidän ”uskontoaan”, vaikka perinteisesti katsottuna Raamatussa ovat äänessä enimmäkseen miehet, mutta kuitenkin heidän ”ääntelynsä” sisälsi Jumalan Sanomaa ja syntien anteeksiannon evankeliumia eikä menty – sanoisinko – perse edeltä puuhun.
Lisäksi inhoan yli kaiken Suomen hallitusta ja presidenttiä sekä EU:ta ja sen umpityhmää maolaista poliittista korretiutta, sillä itse pidän parempana tarttua miekkaan kun oikein ”pahan paikan” näkee. Enkä tunnusta tunnistavani ”vihapuhetta”, koska olen aina puhunut niin kun puhun nytkin ja on muitten asia hyväksyä se mitä sanon. Ja jos ei hyväksy, silloin otetaan kovemmat keinot käyttöön… ja kas, sanomani upposi ”kuin kuuma veitsi voihin”.
Tästä karkeasta ja varsin epähienosta käytöksestä – selvällä järjellä asioita ajatellen syystä – naisia riittää vaikka millä mitalla mitattuna, mutta ”mittaa” en tässä kerro, koska sitä pidetään epähienona – koska feminiinit, jotka ovat silminnähden olleet ruoka-aikana kotona jakavat kaiken olemiseni tuskan ja vielä senkin tuskan, jonka jaan heille ja heidän hengenheimolaisilleen. Allani on kuin ponteva ja sinivalaankin kestävä turvaverkko, joka kestää kaikki ne haavat, jota muille aiheutan aina kuolemaan (heidän) saakka. Kun nyt olen tunnustanut olevani se samanlainen sosiopaatti joita tänne ovat paikalliset suvakkinaiset huhuilleen kuin entisaikaan karjakot lehmiään lypsylle lepikoista ruuan ja yltäkyltäisyyden keskeltä (niin kuin ”esikuvansakin”) katson olevani oikeutettu, eikä pelkästään oikeutettu vaan itseoikeutettu saamaan kaiken sen rahallisen ja henkisen tuen, jonka muutkin piraijat saavat päätyen aina poliisikunnan ja demlan hellään ja ymmärtäväiseen huomaan, sillä olenhan ”erilainen” ja aivan mahdoton ihminen.
Hienosti vittuiltu. Orwelilainen uusiokieli tekee tulemistaan.
Niin Suomen kyky hallitus ei ole korjannut sosiaaliturvan puutteita ihmisoikeusneuvoston useista kehoituksista huolimatta. Ihmisoikeudet evät siis koske kantasuomalaisia omassa kotimaassaan.
Mamut saavat kuitenkin 4.4 kertaa suurempaa sosiaaliturvaa kuin kantasuomalaiset. Syy on se kuuluisa kotouttamisbisness, johon osallisten nimilistan julkisesti kertomisesta saa vankeustuomion ja roppakaupalla maksettavaa totuudesta pöyristyneille ihmisille.
Kela on valtio valtiossa. Etuuskäsittelijöillä on valtaa kuin diktaattorilla päättää kuka jää ilman apua tukalassa tilanteessa ja kuka saa armon elellä kitkutella seuraavaan kuukauteen saakka, kunnes on taas aika madella apua anomaan. No ohjeet tulevat ylempää, mutta kyllä tantat voisivat päättää suomalaista suosien jos olisi yhtään isänmaallisuutta veressä. Samalla saataisiin tulija virta kääntymään kun luxusasunto, uudet huonekalut, kodinkoneet, ajokortti, auto, automaattinen laskujen maksu ja discorahat ynnä muut jäisivät saamatta.
Vaikea ymmärtää tuo 4,4. Huvittavaa kun monet eivät ymmärrä tuota tilastollisen taas. En minäkään, mutta sen tiedän, .ettei mamunaiset. Lapsilisä kuussa ole esim 400 euroa.
Tuttavani teki erikoisen kokeen, havaittuaan että tässä maassa saavat silmittömällä väkivallalla uhkailevat kaikkea mitä pyytävät. Hän meni sosiaalitoimistoon raivohulluna, hilliten itseään juuri sen verran ettei mitään fyysistä kontaktia ottanut henkilöstöön, koska häneltä oli evätty sosiaaliturvatukea joka hänelle lain mukaan kuuluu.
Välikohtauksen jälkeen alkoi asiat luistamaan jo paljon paremmin.
”Kiitos maahantunkeutujat, opetitte meille miten ajaa asioitamme tässä moraalisäteilevien kommaridiktaattoreiden luvatussa maassa”.
Vitsikäs juttujaan tuo on. Jos taas en tietäisi eduskunnan säätäneen virastoasioissa ulkomaalaisille tulkin käyttämistä, tirskuisin minäkin.
Arabia ei ole sen kummempia kuin Venäjä ja venäjänkielisiä Suomessa on enemmän.
Ruotsissa suomalaiset saavat myös asiointi tulkin . Monelta vanhemmalta on kielitaito jäänyt heikoksi. 17 kuntaa muistaakseni tarjoaa suomenkielistä opetusta ja vanhainkotien. Ruotsissa ilmestyy suomenkielisiä lehtiä.
Halvempaa on puhelin työkalut kuin tulkin fyysinen matkustaminen. Valtio maksaa myös sen virastoasioissa.