Julia James Davis: Kiki Smithin näyttely on taiteellista terrorismia

The War on Beauty -sivuston Julia James Davis kutsuu Kiki Smithin uutta näyttelyä Los Angelesissa ”taiteelliseksi terrorismiksi”. Näyttelyn takana on kaksi taidemaailman vaikutusvaltaisinta galleriaa: Jeffrey Deitch ja Pace Gallery.

Näyttely Untethered Journey on esillä 30. lokakuuta 2026 – 23. tammikuuta 2027 Jeffrey Deitchin galleriassa osoitteessa 925 N Orange Drive, Los Angeles. Julia James Davis vieraili siellä äitinsä kanssa ja kuvailee ovella vastassa ollutta näkyä kymmenminuuttisella videolla, joka julkaistiin 5. marraskuuta.

— Avasin oven, ja ensimmäinen asia, joka vastassa on, on levitetyt pakarat, jotka syöksevät viisi metriä paskaa lattialla olevasta, nelinkontin olevasta ihmisen kaltaisesta vahahahmosta, alastomasta naisesta, hän sanoo.

Hän kääntyi pois ja käveli toiseen huoneeseen.

— Siellä vastassa oli jotakin, joka näytti verisiltä seiniltä, joista roikkui ruumiita katosta.

Kun hän lähestyi vahahahmoa uudelleen, hän näki, että se, mikä näytti sen takapuoleen voidellulta ulosteelta, olikin mustelmia, ikään kuin vartalo vuotaisi verta ihon läpi. Samaan aikaan seinän läpi kuului lasten ääniä.

— Aivan päiväkodin vieressä, huomattakoon, joten seinien läpi kuuluu huutoja, lasten leikin ääniä, mikä on todella karmiva kontrasti, sanoo Julia James Davis.

”Tarkoitettu tappamaan sieluja”

Davisille näyttely ei ole yksittäinen mauttomuuden tapaus, vaan ilmaisu siitä, mitä hän kutsuu sodaksi kauneutta vastaan.

— Tämä on kauneutta vastaan käytävän sodan perikuva. Mutta mitä sota kauneutta vastaan tarkoittaa, ellei sitä, että tällä kaikella on tarkoitus tappaa sieluja?

Hänen lähtökohtansa on, että taide on todellisempaa kuin melkein mikään muu, tiivistetty kuva todellisuudesta. Siksi kauneus voi sanoa niin paljon.

— Ne kertovat totuuden Jumalasta tai siitä, millainen maailma on, ja me tunnemme elämän kauniissa taideteoksissa. Ja niissä ne herättävät meidät takaisin eloon, hän sanoo.

Kiki Smithin kaltaiset teokset tekevät Davisin mukaan päinvastoin. Hän väittää, että terrorismissa ei ole kyse vain fyysisestä väkivallasta.

— Terrorismi ei ole vain avoimia väkivallantekoja, kuten itsemurhapommittajana oleminen tai autolla ajaminen joulutorin läpi. Se on myös tällaisten asioiden luomista, jotka ideologisesti ja psyykkisesti pakottavat ihmiset kohti pahaa lopputulosta, ajaakseen läpi agendaa.

— Tämä on taiteellista terrorismia, ja Jeffrey Deitchin galleria altistaa yleisön sille.

Posthumanistinen tulevaisuus kadulla

Davis vetää linjan gallerian seiniltä ulkopuoliselle jalkakäytävälle. Smithin mätäneviä ruumiita on pitkään esitelty heijastuksena ihmiskunnan tulevaisuudesta, ja Davisin mukaan tuo tulevaisuus on jo saapunut, tosin ei niin kuin taidemaailma kuvitteli.

— Kun lähtee Kiki Smithin näyttelystä Jeffrey Deitchiltä ja kävelee ulos kadulle, siellä on oikeita ihmisiä paskomassa kadulle, elämässä omassa saastassaan ja kuolemassa. Posthumanistinen tulevaisuus, jonka he sanoivat olevan tulossa, tapahtuu todellisuudessa, mutta eri tavalla, hän sanoo.

— Ihmisiä kuolee, ja taide on osa prosessia. Se näyttää meille, mihin olemme menossa. Taiteen on tarkoitus tappaa sielusi.

Kaksi megagalleriaa näyttelyn takana

Davis nostaa esiin erityisesti rahan ja verkoston. Teokset on pakattu ja lähetetty Los Angelesiin, ja näyttely esitetään yhteistyössä Arne Glimcherin kanssa, joka on perustaja Pace Galleryssa, jota hän kutsuu ”yhdeksi niistä megagallerioista”, jotka edistävät ”iljettävää, pahaa, turmeltunutta” taidetta.

Siteet taiteilijan ja näiden kahden gallerian välillä ovat läheiset ja pitkäaikaiset. Gallerioiden itsensä mukaan Jeffrey Deitch tapasi Kiki Smithin jo vuonna 1975. Myöhemmin hän tuki taiteilijavetoista A. More Store -kauppaa, joka avautui vuonna 1981 Smithin johdolla, ja otti hänen veistoksensa Mother/Child (1993) mukaan Aperto '93 -näyttelyyn 45. Venetsian biennaalissa. Sama teos on nyt esillä Los Angelesissa.

Pace on edustanut Smithiä vuodesta 1994, ja Untethered Journey on hänen kuudestoista yksityisnäyttelynsä galleriassa. Glimcher on tuntenut hänet siitä asti, kun hän oli nuori assistentti isälleen, minimalistiselle kuvanveistäjälle Tony Smithille, jota Pace myös edusti. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Pace ja Deitch pystyttävät kokonaisen näyttelyn yhdessä, ja Glimcher kutsuu yhteistyötä ”puhtaaksi iloksi”.

Kyseessä on myös Smithin ensimmäinen yksityisnäyttely Los Angelesissa kolmeenkymmeneen vuoteen. Galleriat kuvailevat teoksia ”järkähtämättömän transgressiivisiksi” ja sanovat niiden haastavan perinteisiä käsityksiä siitä, miten ihmiskehoa kuvataan paljastamalla sen sisus.

Verta, ruumiita ja ulosteita

Teoksiin kuuluvat pronssiveistos Blood Pool (1992), Virgin Mary (1994) ja valualumiinista tehty diptyykki Untitled (Skin) (1992). Esillä on myös Untitled vuodelta 1989, niin kutsuttu punainen huone, jossa aavemaiset paperihahmot roikkuvat katosta suurten paperiarkkien välissä, joihin on piirretty verenpunaisella. Lattialla makaa Stars and Scat (1996), sininen paperiarkki, jossa on kristallitähtiä ja pronssisia jätöksiä.

Davisin kuvailema vahanainen muistuttaa Smithin mehiläisvahaveistosta Tale, jossa nainen ryömii lattialla perässään ulosteesta koostuva häntä. 1990-luvun kulttuurisotien aikana juuri tuota teosta kutsui ”iljettäväksi” Metropolitan Museum of Artin johtaja, vuoden 2006 NPR-profiilin mukaan. Smith sanoi tuolloin, että teos käsitteli häpeää ja nöyryytystä.

Hänellä on pitkään ollut yleisöä korkeimmissa piireissä. Pop-tähti Madonna kerää hänen teoksiaan, ja hän oli yksi ensimmäisistä naisista, jotka senaikainen Pace Wildenstein otti listoilleen.

Siveettömyystesti

Davis väittää, ettei veistos nauti edes perustuslain ensimmäisen lisäyksen (First Amendment) sananvapaus-takuita. Hän viittaa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden vuoden 1973 päätökseen tapauksessa Miller v. California.

Päätöksen mukaan siveettömältä materiaalilta puuttuu perustuslaillinen suoja, jos kolme ehtoa täyttyy samanaikaisesti: että tavallinen ihminen, soveltaen nykyisiä yhteisön standardeja, katsoo teoksen kokonaisuutena vetoavan säädyttömään kiinnostukseen (prurient interest); että se kuvaa osavaltion laissa määriteltyä seksuaalista käyttäytymistä ilmeisen loukkaavalla tavalla; ja että siltä kokonaisuutena katsottuna puuttuu vakava kirjallinen, taiteellinen, poliittinen tai tieteellinen arvo. Esimerkkeinä siitä, mitä osavaltio voi säädellä, oikeus mainitsee loukkaavat kuvaukset ”eritystoiminnoista” (excretory functions), kehon erittämisprosesseista.

Davisin arvio on, että veistos epäonnistuu jokaisessa kohdassa. Hän kieltäytyy antamasta gallerioiden tekstien ratkaista asiaa.

— Se ei ole taidetta, älkääkä koskaan antako heidän hämätä teitä luulemaan niin, riippumatta siitä, kuinka monta filosofista, typerää esseetä he kirjoittavat oikeuttaakseen sen. Se ei ole. Se on terroriteko. Joten älkää antako tappaa itseänne.

Hän hylkää myös ajatuksen siitä, että tämä suuntaus olisi väistämätön.

— Mikään tästä ei ole väistämätöntä. Ei ole väistämätöntä, että elämme posthumanistisessa tai post-taiteellisessa yhteiskunnassa. Se on väistämätöntä vain, jos katsomme sitä ja jatkamme vain eteenpäin, sanoo Julia James Davis.

— Tätä taidetta ei pitäisi olla olemassa lainkaan. Ja antakaa minun lopettaa sen kutsuminen taiteeksi, koska sitä se ei ole. Se on terroriteko.

Watch the video on X