Mainos:

I Can Jive Mörrumissa: Wells, Roadwork ja yhä elävä musiikkihistoria

Julkaistu eilen 13:36 – Kirjoittaja Toimitus
Robert Wells, Danny Handley, Maria Wells, Micke Finell ja Ingemar Rogefeldt lavalla Mörrumissa.

Havaitsen järjestäjän, Rock around the clock production AB:n, julisteen. Se on kiinnitetty ilmoitustaululle lähellä tapahtumapaikkaa, toivoen saavansa koko pienen Mörrumin kaupungin liikkeelle.

Juliste maalaa elävän kuvan I Can Jive -esityksestä, jossa esiintyvät yhtye Roadwork ja sen vetonaula Robert Wells. Sana kiiri hyvissä ajoin: bongasimme A4-kokoisen julisteen pienellä retkellä heinäkuussa, ja tapahtuma oli asetettu syyskuun 3. päivälle kello 19.00.

Niinpä Mikael Rasmussen alias Artist Razz tarttui tilaisuuteen ja lähetti viime hetkellä sähköpostitse pyynnön lehdistöakkreditoinnista sekä nöyrän vetoomuksen saada valokuvata näitä eläviä legendoja. Vastaus tuli nopeasti ja lämpimästi: pääsimme mukaan muuten täynnä olevalle listalle. Sydänjuuret värähtivät ja veri alkoi kiertää musiikillisissa suonissa. Artist Razzille oli uskottu tehtävä elää käyntikorttinsa sanojen mukaisesti: kulttuuritoimittajana.

Kauneutta pienellä paikkakunnalla

Pienessä elokuvateatterissa Mörrumin lohikaupungissa Roadworkin viileät veteraanit nousivat lavalle, mukaan lukien alkuperäisjäsenet Ingemar Rogefeldt kitarassa ja Peder Sundahl rummuissa. Heihin liittyivät Danny Handley laulussa ja vierilevassa kitarassa (yhtyeestä Animals and Friends); Robert Wells pianossa; hänen vaimonsa Maria Wells taustalaulussa, päälaulussa ja haitarissa; sekä Micke Finell bassossa, jonka muistamme The Refreshments -yhtyeen ajoilta.

Mainos:

Ilmassa on erehtymätön ruotsalaisen kansanpuistokeikan tuntu, aivan kuin olisimme kohtaamassa nuoren Jerry Williamsin. Todellisuus hiipii lempeästi lähemmäs: sen sijaan kohtaamme ikääntyviä veteraaneja ja täydellisiä muusikoita, jotka kerran säestivät rockin kuningasta, Erik Fernströmiä alias Jerry Williamsia.

Yleisön korkea keski-ikä kertoo myös siitä, että useimmat tuntevat ja rakastavat ohjelmistoa, vaikka he jammaavat mukana istuallaan. He antavat muusikoille täyden huomionsa, kuunnellen tarkasti ja taputtaen hillitysti. Heidän katseensa vaeltavat ikonisesta muusikosta toiseen. Joku hymyilee vaivihkaa; toinen paistattelee huoneen lumossa; joku sulkee silmänsä voimistaakseen kuuloaistiaan ja nautintoaan. Useimpia tämän yleisön jäseniä yhdistää se, että he rakastivat Jerry Williamsia.

Myös Jerry Williamsin elämäkerta tekee selväksi, että Erikin syntymästä 15. huhtikuuta 1942 aina hänen syövän aiheuttamaan kuolemaansa 25. maaliskuuta 2018 asti, hän keräsi poikkeuksellisen kokoelman voittoja. Voit tutustua Jerry Williamsin kulttimaineeseen täällä.

Tiukka rummun ja basson groove kaiken pohjana

Rummuin ja basson boogie- ja rock 'n' roll -rytmin voi tuntea syvällä kehossa ja sielussa. On kiehtovaa, kuinka ihana aloitus voi olla herkällä piano- tai lauluintrolla, ja kuinka se ensimmäisen säkeistön tai ehkä kahden tahdin lempeiden nuottien jälkeen voi yhtäkkiä pukeutua rummun ja basson grooveen, joka pyyhkäisee mukanaan. Se, että yleisö pystyy yhä istumaan paikallaan, tuntuu minusta pieneltä ihmeeltä. Joku kuitenkin pääsee nousemaan ylös dokumentoidakseen illan ja ottaakseen tärkeitä valokuvia… 😉 Ja näiden upeiden Jerry Williams -numeroiden aikana kameran pitäminen vakaana on melkein haaste.

Vaihdokset laulajien välillä ovat nautinto, kun Danny ja Maria vuorottelevat päälaulussa. Hetkittäin Maria, tämä countryn ja ruotsalaisen tanssilavamusiikin kuningatar, tuo elävästi mieleen Agnetha Fältskogin, eikä vähiten äänensä kauneuden vuoksi. Ehkä juuri tällaisen energian keskellä Robert ja Maria tapasivat ensimmäisen kerran kansanpuistojen vilinässä. On myös siistiä, että hän soittaa haitaria kuin aito rock-mimmi. Se antaa ohjelmistolle ylimääräistä kipinää.

Kyllä, bändillä oli valtava laulukirja, josta ammentaa. Yksi selkeä nostalginen numero, joka liikutti yleisöä, oli Did I Tell You. Voimakkain esitys oli epäilemättä Working Class Hero. Soundi, rummuniskut, volyymin vaihtelut, taustalaulu ja päälaulu nousivat tasolle, jonka tämä fantastinen sävellys ansaitsee. Kun siristi silmiään hieman, saattoi melkein nähdä Jerry ”Jerka” Williamsin nauttivan siitä, kumartaen ja kiittäen muusikoita, jotka kantavat hänen perintöään niin hyvin: Pederiä, Ingemaria, Dannya, Mickeä, Mariaa ja Robertia.

Esitys koostuu kahdesta 45 minuutin setistä, ja siitä tulee todellinen matka maestro Robert Wellsin ansiosta. Hän kertoo anekdootteja muovaten muistoista ja kokemuksista pieniä jalokiviä: Robert ja Jerry tapasivat yli 40 vuotta sitten ja päätyivät jakamaan kansanpuistojen lavoja ja suurempia areenoita, kuten Ullevin stadionin, Wellsin hyvin rasvatun Rhapsody in Rock -kiertueen myötä.

Harvinaisia ja ikimuistoisia kohtaamisia

Nuo koskettavat muistelmat tuovat mieleeni yhden omistani: erittäin varhaisen tapaamisen Robert Wellsin ja Charlie Normanin kanssa Ugglas Parkissa vuonna 1993, kun teimme radiota silloiseen Strängnäsin paikallisradioon taajuudella 91,2 MHz.

Tällaiset muistot tekevät kohtaamisista artistien ja muusikoiden kanssa entistä arvokkaampia, lisäten jotain uutta niin kuulijoille, katsojille kuin seuraajillekin.

Pari vuotta sitten tapasimme Robertin Sweden Rock Festivalilla, jossa hän esiintyi muun muassa Mikkey Deen (rummut) ja Nina Söderquistin (laulu) kanssa. Se tekee tästä nostalgisesta esityksestä vieläkin arvokkaamman: mahdollisuus kertoa Roadworkin tarina, bändin joka soitti Jerkan kanssa, ja kaikista niistä erillisistä palasista, jotka yhdessä tekevät illasta sellaisen, jonka yleisö täällä Mörrumissa voi muistaa ja jota se voi vaalia pitkään.

Kiitos erinomaiselle saksofonistille, basistille, bändinjohtajalle ja tuottajalle Micke Finellille, joka sai idean tämän show'n kiertueesta. Kiitos Roadworkille, Peder Sundahlille ja Ingemarille, hiljattain edesmenneen Pugh Rogefeldtin veljelle. Yksi kaunis osa tarinaa on se, että veljekset ehtivät tavata ja viettää aikaa yhdessä Gotlannissa kolme päivää ennen Pughin kuolemaa. Voimakas tarina, jonka täydentää Ingemarin lujuus kunnioittaa Pughia muistokonsertilla tuolla maagisella saarella vuonna 2023. Kaunis tarina!

Pieni loppuhuomautus

Miten siis päätämme tämän kulttuuriesseen? Well, Well, Wells… bändi lopetti kaksi 45 minuutin settiään vuoden 1979 jättihittiin I Can Jive, tarjoillen sen innolla ja täydellä vauhdilla kasvavassa loppuhuipentumassa.

Kiitos, kun olitte siellä – ääniteknikot, järjestäjät, välittävät lähimmäiset, artistit, muusikot, roudarit, mediatyöntekijät, valokuvaajat. Yhdessä me kaikki luomme sen, mitä tapahtuu huoneessa, jonka jaamme. Ja yleisö – toivon tuota kokemusta teille jokaiselle.

Kunnes kohtaamme jälleen, ja onnea matkaan, kun jatkatte kiertämistä ja musiikin tekemistä. Jaatte niin anteliaasti kanssamme. Ja jos Roadwork suuntaa jälleen tien päälle – he aloittivat tämän kiertueen vuonna 2025 – tarttukaa tilaisuuteen nauttia tästä musiikkihistoriasta, joka on yhä erittäin elävää, upean taitavien ja rakastettavien vanhojen rokkareiden, niin miesten kuin naistenkin, soittamana.

 

Mikael Rasmussen alias Artist Razz.

Mainos:
Seuraa keskustelua
Ilmoita minulle
guest

Kun lähetät kommentin, käsittelemme nimimerkkiäsi, sähköpostiosoitettasi (ei julkaista), teknisiä tietoja ja kommentin sisältöä. Kommentti tarkastetaan automaattisesti ja tarvittaessa toimituksellisesti. Lue tietosuojaseloste ja kommentointiperiaatteet.

0 Kommentit
Vanhimmat
Uusimmat Äänestetyimmät

Talkkuna: elävä perinne ja savolaisen talkkunan nimisuoja

Julkaistu 16.9.2026 – Kirjoittaja Toimitus
Hirvelän uunitalkkunaa kulhossa
Hirvelän uunitalkkuna — kauratalkkunaa kulhossa

Talkkuna ei ole kaupan hyllyn anonyymi jauhopussi. Se on keitettyjen, kuivattujen ja paahdettujen jyvien muisti: vilja, joka säilyy, kulkee mukana ja muuttuu puuroksi, pepuksi tai hyveeksi ilman että uunia tarvitsee joka ateriaan. Savossa sama jauho tunnetaan myös asussa talakkuna. Huhtikuussa 2026 Euroopan komissio rekisteröi nimet Savolainen talkkuna / Savolainen talakkuna suojatuksi maantieteelliseksi merkinnäksi. Suojaus ei tee kaikesta talkkunasta savolaista. Se sitoo tietyn tumman, karkean jauhon Pohjois- ja Etelä-Savon maineeseen ja valmistukseen.

Siksi on syytä erottaa kaksi asiaa: talkkuna elävänä perinteenä koko Suomessa, ja savolainen talkkuna nimenä, jota EU nyt valvoo.

Mikä talkkuna on

Talkkunalla tarkoitetaan talkkunajauhoja — joskus talkkunaksia — jotka valmistetaan viljan jyvistä, joskus myös herneistä tai härkäpavuista. Jauho jauhetaan tyypillisesti kokojyvästä. Valmis ruoka syntyy, kun jauhoa sekoitetaan nesteeseen, viiliin, rasvaan tai marjoihin, tai kun siitä keitetään puuro.

Elävän perinnön wikiluettelo jakaa Suomen karkeasti kahteen talkkuna-alueeseen Kai Linnilän (2015) linjaa seuraten. Lännessä jauhot jauhetaan hienoiksi; niitä kutsutaan myös piepoksi tai piapoksi, ja perinteinen tapa on sekoittaa jauhoa piimään, viiliin tai jogurttiin kylmänä, erityisesti kesällä. Idässä jauho on karkeampaa, ja siitä keitetään talkkunapuuroa, joka tarjotaan usein voisilmän tai tirripaistin kanssa.

Mainos:

Raaka-aine vaihtelee. Länsi-Suomi ja Kaakkois-Suomi painottavat kauraa. Itä-Suomi Pohjois-Pohjanmaata myöten on ohratalkkunan aluetta. Etelä- ja Keski-Suomessa seoksissa esiintyy kauraa, ohraa ja herneitä. Pohjoisimpaan Suomeen talkkuna ei aikanaan juurtunut, vaikka jauhoa saa nykyään kaupoista myös siellä.

Vilja, keitto ja paahto

Perinteinen valmistus ei ole “paahda jauhoa pannulla ja valmis”. Wikiluettelon kuvaus on monivaiheinen. Jyviä keitettiin suolalla maustetussa vedessä muuripadassa — usein karjakeittiössä tai saunassa — kunnes ohra alkoi halkeilla tai kauran kuoret irrota. Vesi valutettiin pois. Sitten jyvät kuivattiin uunissa tai saunan parvessa. Uunitalkkuna vaati tarkkaa lämpöä: palaneet jyvät maistuivat kitkeriltä, raa’at eivät maistuneet talkkunalle. Saunassa tai riihessä kuivattuihin jyviin tarttui savun aromia; niitä voitiin vielä paahtaa pellillä kiukaan lähellä. Vasta kuivumisen jälkeen jyvät seulottiin, tuuletettiin ja jauhettiin — kotona käsikivillä tai myllyssä.

Tämä ketju selittää säilyvyyden. Talkkuna syntyi kuivamuonaksi erä- ja työmatkoille: kevyt, kypsä vilja, joka ei vaatinut uunia joka aterialla. Savolaisen talkkunan nimisuojahakemus sitoo saman logiikan metsäiseen, runsasjärviseen Savoon. Savossa talkkunaa on perinteisesti tehty Mikon päivän jälkeen lokakuussa — kekrin ja uuden jauhon aikaan.

Nimi juontuu wikiluettelon ja hakemusasiakirjan mukaan venäjän tolokno-sanasta. Talkkuna kotiutui Suomeen wikiluettelon mukaan ilmeisesti 1700-luvulla; ensin Karjalaan, Etelä-Hämeeseen ja Varsinais-Suomeen, josta se levisi laajemmalle. Ennen talkkunaa syötiin raakojen jauhojen ja nesteen seosta, pepua — myös vesi- tai vilutalkkunaa, koska seosta ei keitetty. Paahdettu ja kuivattu jyvä teki ruoasta toisen.

Alueelliset muodot: Savo, Häme ja muut

Hämäläinen talkkuna on usein hienompaa ja kaurapohjaista; seokseen on voitu lisätä ohraa, herneitä tai härkäpapuja. Sitä syödään piimään tai viiliin sekoitettuna; Lounais-Hämeessä ja Varsinais-Suomessa esiintyvät nimet piepo, piapo ja piapojauho. Helvi Hämäläisen kyläromaaneissa piapo kuuluu somerolaiseen maisemaan; kotiseututyössä perinnettä on tehnyt tunnetuksi muun muassa Tapio Horila.

Savolainen talkkuna on toinen esine. Pohjois-Savossa se valmistettiin ohrasta; Etelä-Savossa kauran joukkoon saatettiin lisätä hernettä, ohraa, joskus tattariakin. Tavallisin tapa oli keittää ohratalkkunasta puuro “vispilöimällä kuumaan, hiukan suolalla maustettuun veteen”. Lisukkeena voi tai tirripaisti — pekonista rapeaksi paistetut siankylkisiivut, joihin lisätään tilkka vettä. Savossa tunnetaan myös kourakas, koprakaenen, nyrkkitalakkuna, pöppi tai kopratalkkuna: tiukka puuro, josta pyöritetään kourassa pallo, jonka painaumaan sipaistaan voita tai joka topataan tirripaistiin.

Karjalassa on syöty pääasiassa ohratalkkunaa. Etelä-Pohjanmaalla valmistustapa poikkeaa: talkkunaa tehdään paahtamalla kaura-, ohra- ja ruisjauhoa, ja sitä syödään viiliin tai piimään sekoitettuna vellinä tai marjatokerona. Kainuulla on oma kainuulainen talkkunansa.

Nämä erot eivät ole makuasioita “paremmasta” talkkunasta. Ne ovat alueiden kerrostumia. Herneen rooli hämäläisessä seoksessa ei kuitenkaan sekoitu savolaisen nimisuojan ohra–kaura-ytimeen.

Savolainen talkkuna ja SMM-nimisuoja

Ruokavirasto hyväksyi kansallisesti Savolainen talkkuna / Savolainen talakkuna -hakemuksen vuonna 2023. Hakija oli ProAgria Itä-Suomi ry. Euroopan komissio hyväksyi rekisteröinnin 15. huhtikuuta 2026. Tuote on Suomen kahdeksastoista nimisuojattu nimitys Ruokaviraston tiedotteen mukaan.

Luokka on suojattu maantieteellinen merkintä, SMM — ei aito perinteinen tuote. Ero on ratkaiseva. Kalakukon APT suojaa menetelmää ilman aluepakkoa. Savolaisen talkkunan SMM sitoo nimen maantieteeseen: Pohjois-Savon ja Etelä-Savon maakuntiin. Suojaus perustuu maineeseen perinteisenä savolaisena viljatuotteena, jonka tuntomerkkejä ovat tumma väri ja karkea rakenne.

Yhtenäisen asiakirjan mukaan savolainen talkkuna on keitetyistä ja uunissa paahdetuista jyvistä karkeahkoksi jauhettu viljatuote. Pääasiallinen raaka-aine on ohra tai ohra ja kaura sekoitettuna; suolaa voidaan lisätä. Tunnusomaista ovat karkeahko rakenne, paahdetun viljan tuoksu ja maku sekä ruskea väri. Tuote poikkeaa muista talkkunoista juuri tummuudellaan ja karkeudellaan. Hyvä säilyvyys kuuluu prosessiin, ei markkinointilauseeseen.

Nimisuoja ei väitä, että hämäläinen piepo olisi väärää talkkunaa. Se väittää, että savolainen talkkuna tarkoittaa tiettyä jauhoa tietyllä alueella. Muut talkkunat saavat olla muita talkkunoita — omilla nimillään.

Pöydässä: puuro, pepu, hyve

Savossa tyypillisin talkkunaruoka on puuro. Ruokaviraston tiedote toistaa saman: lisukkeena tirripaisti tai voisilmä; jauho sopii myös jälkiruokiin marjojen kanssa. Lännessä kylmä piimäseos on ollut peltotöiden helleruokaa, joskus jopa lounaan korvike.

Talkkunaa marjojen ja jogurtin kanssa
Talkkunaa, marjoja ja jogurttia. Kuva: Tappinen / Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

Pepu ja marjapöperö kuuluvat samaan sukuun: jauhoa marjoihin, rasvaan tai nesteeseen. Talkkunahyve on uudempi juhlamuoto — rahkaa, vaahtoutunutta kermaa, talkkunaa ja marja- tai omenahilloketta — mutta se nojaa samaan paahdettuun viljaan. Leivonnassa karkeaa talkkunaa on käytetty korppujauhon tapaan, esimerkiksi kalan leivitykseen; mieto paahteisuus siirtyy myös taikinoihin. Nämä ovat käyttötapoja, eivät “paras resepti 2026” -kortteja.

Helsingin yliopiston Savolainen osakunta viettää talakkunajuhlaa talkkunoineen ja tirripaisteineen; juomana piimä. Wikiluettelo sijoittaa juhlan juuret 1800-luvun lopulle, Wikipedia osakunnan jakautumiseen vuonna 1905. Tarkka alkuvuosi kannattaa tarkistaa osakunnan historiikista; itse tapa — opiskelijoiden vuosittainen talkkunapöytä — on dokumentoitu ja elävä. Suomalaisen Talkkunan perinneyhdistys ry perustettiin vuonna 2013; wikiluettelon mukaan toiminta on sittemmin uinunut.

Kotona talkkunajauhoa tekee enää harva. Kaupallinen jauho ja REKO-piirit pitävät raaka-aineen saatavilla. Kuluttajat, jotka yhä sekoittavat jauhoa viiliin tai keittävät puuroa, ovat perinteen nykyisiä harjoittajia yhtä lailla kuin harvat tilalliset, jotka yhä hallitsevat padan ja uunin.

Kulttuurissa ja kielessä

Talkkuna ei ole vain keittiön sana. Se on myös osakunnan, kotiseututyön ja satunnaisen populaarikulttuurin merkki. Martti “Huuhaa” Innasen vuoden 1968 kappaleessa Kumiteräsaappaat kajahtaa säe talkkunan loppumisesta; Helena Meripaasin nuortenromaani Pöllöhilloa (2007) lainaa hämäläisen mustikkapöperön rinnakkaisnimen. Nämä eivät tee talkkunasta “trendikästä”. Ne kertovat, että jauho on yhä tunnistettava kuva — samaan tapaan kuin tirripaisti savolaisessa puurokulhossa.

Kirjallisuudessa perinnettä ovat koonneet muun muassa Juri Nummelinin ja Elina Teerijoen Pieni talkkunakirja (2005) sekä Kai Linnilän Puuron ja talkkunan voimalla (2015). Bertta Räsäsen Savolainen keittokirja (1978) dokumentoi ohratalkkunan ja kouratalakkunan käytännön. Nämä ovat käsikirjoja ja muistitietoa, eivät EU-eritelmää. Ero kannattaa pitää kirkkaana: kirja opettaa käden ja maun, asetus suojaa nimen.

Kekri ja Mikon päivän jälkeinen lokakuu sitovat savolaisen talkkunan vuodenaikaan. Wikiluettelon mukaan talkkuna ei ollut minkään suuren kirkollisen juhlan pakollinen ruoka, mutta sitä syötiin myös kekrinä, kun uusi jauho oli juuri valmistunut. Itä-Savossa ja Pohjois-Karjalassa talkkunaa on tiedetty myös jouluruokana. Sesonki ei ole kalenteripakko. Se on uunin ja sadon rytmi.

Elävä jauho, ei superfood-kansio

Talkkunasta on 1900-luvulla tehty myös kansallista argumenttia. Pellervo-lehti kirjoitti vuonna 1914 — wikiluettelon siteeraamana — kahdesta talkkunaruuasta, savolaisesta lämpimästä ja hämäläisestä kylmästä, jotka uhkasivat unohtua “ulkomaalaisen syötävän” tieltä. Riisi oli kilpailija värinsä ja uutuutensa vuoksi. Puhe oli kulttuuripolitiikkaa, ei ravitsemusterapiaa.

Sama raja pätee nyt. Talkkuna on viljatuote ja ruokamuisto. Se ei tarvitse kuitulupauksia, “superfood”-leimaa eikä väitettä, että ruokalusikallinen korjaa ruokavalion. Katteettomat terveysväitteet eivät kuulu tähän perinteeseen. Riittää, että jauho tunnistetaan: mistä se tulee, miten se tehdään, millä nimellä sitä myydään.

Savolainen talkkuna sai SMM-suojan vuonna 2026, koska maine, tumma väri ja karkea jauhe oli dokumentoitavissa. Hämäläinen piepo ei kadonnut sillä. Kalakukon APT ja talkkunan SMM opettavat saman asian eri suunnista: nimi on tarkka työkalu. Kun talkkuna pidetään jauhon nimenä ja savolainen talkkuna alueen ja prosessin nimenä, perinne ei ole museoitu herkku. Se on edelleen sekoitettavissa piimään — tai haudutettavissa puuroksi — ilman että kenenkään tarvitsee väittää sen parantavan maailmaa.

Kalakukko: savolainen ruokamuisto kuoresta ja haudutuksesta

Julkaistu 16.9.2026 – Kirjoittaja Toimitus
Kokonainen kalakukko ruiskuorineen
Kokonainen kalakukko tiiviissä ruiskuorissa

Kalakukko ei ole torivaunun anonyymi lämpöpakkaus. Se on savolainen ruokamuisto, jossa pikkukala ja siankylki hautuvat tiiviissä ruiskuoressa niin kauan, että ruoto pehmenee ja kokonaisuudesta tulee ateria: leipä ja särvin samassa nyytissä. Nimi kalakukko on Euroopan unionissa rekisteröity aidoksi perinteiseksi tuotteeksi heinäkuussa 2002. Suojaus ei sido kukkoa Kuopion rajoihin. Se sitoo nimen valmistustapaan ja raaka-aineisiin.

Siksi kaupassa ja torilla seisovat rinnakkain kalakukko, muikkukukko ja ahvenkukko. Ero ei ole pelkkä makuasia. Se on myös juridinen.

Mikä kalakukko on

Elävän perinnön wikiluettelon mukaan kalakukko on pyöreä, soikio tai pitkulainen leivänomainen paistos. Siinä on tiivis, paksuhko ruisleipäkuori. Pintakerros kovetetaan ensin lyhyellä, korkealla paistolla. Vasta sen jälkeen täyte — kala ja sianlihan kylkisiivut — saa hautua matalassa lämmössä meheväksi.

Kuori ei ole koriste. Se on pakkaus, joka estää täytettä kuivumasta ja suojaa sitä matkalla. Ruokaviraston valvontaohje tiivistää saman: kalat asetetaan tiiviiksi keoksi taikinan keskelle, peitetään kylkisiivuilla ja ummistetaan kääntämällä reunat päälle. Nämä vaiheet ovat määrääviä perinteisen menetelmän kannalta.

Mainos:

Kalakukkoa syödään lämpimänä tai kylmänä. Perinteisesti kuoren päälle sipaistaan voita. Avaamistavoista elää kaksi koulukuntaa: toiset leikkaavat laelta pyöreän reiän ja siivuttavat kuorta sitä mukaa kuin syönti etenee, toiset leikkaavat kukosta siivuja, joissa on sekä kuorta että sisällystä. Wikiluettelo ja murreaineistot sijoittavat ensimmäisen tavan usein pohjoisempaan Savoon. Molemmat tavat kuuluvat perinteeseen, eivät kilpailuun “oikeasta” kukosta.

Avattu kalakukko, jossa näkyy täyte
Avattu kalakukko: kuori ja täyte. Kuva: Rst2000 / Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

Nimi, maantiede ja kieli

Sana kukko taikinakuorisen paistoksen nimenä on vanhastaan tunnettu suomen murteissa likipitäen Viipuri–Raahe-linjan pohjoispuolella. Etymologiasta on esitetty useita tulkintoja. Kotimaisten kielten keskuksen ja Kielikellon linjassa on vakiintunut selitys, jonka Mikko Bentlin tarkensi vuonna 2008: kalakukon kukko on eri alkuperää kuin kanalinnun kukko. Se on lainaa alasaksasta, samasta juuresta kuin saksan Kuchen, kakku tai piirakka. Elias Lönnrot oli kirjannut saman suunnan jo vuoden 1874 sanakirjassaan. Homonyymi on siis samaa lajia kuin kuusi puuna ja lukusanana: kaksi sanaa, yksi äänneasu.

Maantiede on savokarjalainen, mutta ei yksinomaan kuopiolainen. Wikiluettelon mukaan itäisen Suomen kalaisat järvet ja savutupien uunit selittävät, miksi pitkään haudutettu kukko juurtui juuri sinne. Lännessä tunnettiin kalaleipiä ja -kakkuja, joiden valmistustapa poikkesi itäisestä versiosta ja jäi usein arkikäytöstä pois. Suomen kansankulttuurin kartasto sijoittaa taikinakuoreen haudutetut kalaleivonnaiset laajalle, mutta savolainen umpinainen, pitkään hautuva kukko on se tyyppi, joka nousi valtakunnalliseksi tunnukseksi.

Perimätieto puhuu keskiajasta. Kirjallinen varhainen maininta on wikiluettelon mukaan vuodelta 1792: piirilääkäri Anders Ståhl kertoi kuninkaallisille lääkintäkollegoilleen savolaisesta Cala Cucu -pasteijasta, joka oli paloiteltua läskiä taikinakuoressa. Alkuperäisasiakirjaa ei ole tässä luettu; vuosiluku on vakiintunut toissijaisissa lähteissä ja kannattaa merkitä tiettävästi, kunnes arkisto osoittaa tekstin. Ensimmäinen keittokirjaohje wikiluettelon mukaan on Anna Olsonin Keittokirjassa vuodelta 1893: kukko on Savossa ja Karjalassa tavallista kansallisruokaa.

Täyte ja kuori: muikku, ahven ja siankylki

Peruskiista savolaisessa pöydässä on kalan laji. Toisen koulukunnan mukaan kalakukko tehdään muikusta, toisen mukaan ahvenesta. Kutsumanimet muikkukukko ja ahvenkukko elävät rinnakkain. EU:n tuote-eritelmä ei lukitse lajia yhteen kalaan: esimerkkeinä mainitaan muun muassa ahven, muikku, särki, kuore ja lohi. Suojaus koskee nimeä kalakukko, ei johdannaisia.

Ennen kukkoon käytettiin wikiluettelon mukaan pikkukaloja — muikkuja, norsseja, kuoreita, kiiskiä, silakoita. Suomut ja ruodot pehmenevät pitkän kypsennyksen aikana; sisukset poistetaan. Siankylki ei ole lisuke vaan maku ja rasva, jotka pitävät täytteen mehevänä. Juhlissa on voitu käyttää lohta. Kukkoja on leivottu myös muilla täytteillä: lantulla, perunalla, lihalla. Lanttukukko on sukua, ei sama tuote.

Kuori on ruispohjainen. Perinteisesti jauhot sekoitetaan veteen; hapan ruisleipätaikina on tullut mukaan leivän leipomisen yhteydessä. Taste Savon eritelmäkuvauksessa kuoritaikinaan kuuluu ruisjauhoa, mahdollisesti vehnää, kaurahiutaleita ja/tai ohraa, suolaa sekä voita tai margariinia. Vuonna 2021 Euroopan komissio hyväksyi vähäisen muutoksen: kuoreen, täytteeseen ja voiteluun sai laktoosittoman voin tai margariinin, ja kuoreen sai lisätä kaurahiutaleita. Muutos ei tee kukosta “modernia dieettituotetta”. Se päivittää eritelmän keittiön käytäntöön ilman että hautumisen idea katoaa.

Kuopio, leipomot ja kaupallinen muisti

Kalakukko yhdistetään Suomessa Kuopioon yhtä vahvasti kuin toriin ja kauppahalliin. Se ei ole sattuma. Kaupallinen leivonta teki paikallisesta eväästä tunnistettavan merkin.

Hanna Partanen (o.s. Kerman, 1891–1969) aloitti muikku- ja ahvenkukkojen leipomisen Lehtoniemessä ja myi niitä torilla. Virallinen elinkeinolupa myönnettiin vuonna 1931; sitä pidetään Kalakukkoleipomo Hanna Partasen perustamisvuotena. Leipomo toimii yhä Kuopion Kasarmikadulla, ja kukkoja paistetaan edelleen puu-uunissa. Elävän perinnön wikiluettelo nimeää sen ja Irene Partasen leipomon tunnetuiksi kuopiolaisiksi tekijöiksi. Irene Partasen leipomon liiketoiminta ajautui konkurssiin vuonna 2014; perinne ei silti ole yhden firman tavaramerkki.

Nämä nimet kuuluvat kulttuurihistoriaan, eivät mainokseen. Artikkelissa ei ole aukioloaikoja eikä “paras kukko Kuopiossa” -vertailua. Oleellista on, että torimyynti, puu-uuni ja sukupolvien jatkumo tekivät savolaisesta hautumistekniikasta julkisen ruokamuiston — samanlaisen, jonka Lentävä kalakukko -laulu ja Helsinki–Kuopio-pikajunan lempinimi toivat osaksi 1900-luvun populaarikulttuuria.

Kalakukko valittiin Kuopion perinneruuaksi vuonna 1985. Kuopion tammimarkkinoilla järjestetään kalakukon leivonnan SM-kilpailuja kotileipuri-, kaupallisessa ja innovaatiosarjassa. Martat ja kansalaisopistot pitävät kursseja. Perinne on listattu aineettoman kulttuuriperinnön kansalliseen wikiluetteloon.

APT-nimisuoja: mikä suojataan, mikä ei

Euroopan komissio rekisteröi nimen Kalakukko aidoksi perinteiseksi tuotteeksi 16. heinäkuuta 2002. Englanniksi luokka on Traditional Speciality Guaranteed, TSG; suomeksi APT. Samassa suomalaisessa APT-joukossa ovat sahti (2002) ja karjalanpiirakka (2003).

APT ei ole sama kuin suojattu alkuperänimitys (SAN) tai suojattu maantieteellinen merkintä (SMM). SAN ja SMM sitovat tuotteen alueeseen. APT suojaa perinteisen koostumuksen ja valmistusmenetelmän. Kalakukkoa saa valmistaa missä tahansa EU-maassa, kunhan eritelmää noudatetaan.

Ruokaviraston mukaan hakijataho varasi nimen kalakukko vain eritelmän mukaisille tuotteille. Suojaus ei koske nimiä muikkukukko, ahvenkukko tai lanttukukko. Käytännön seuraus on kaksiteräinen: eritelmä suojaa perinnettä väärinkäytöltä, mutta osa myyjistä on siirtynyt johdannaisnimiin, joita valvonta ei sido samaan paperiin. Ylen vuonna 2014 kuvaama jännite — “kuuluisin kalakukko ei ole kalakukko” — kuuluu tähän kerrokseen. Se ei ole folklorea vastaan byrokratiaa. Se on nimi vastaan eritelmä.

APT-logon käyttö kuuluu merkintöihin, kun elintarvike nimetään kalakukoksi. Pelkkä kuva pyöreästä paistoksesta ei riitä.

Miten kukko hautuu — ei resepti, vaan tekniikka

Tämä ei ole ohje kotiuuniin. Se on kuvaus taidosta, jonka EU kirjoitti eritelmäksi.

Taikinasta muotoillaan levy. Keskelle asetetaan kalat, päälle siankylkeä, reunat käännetään ja sauma tiivistetään. Ensin kuori kovetetaan korkeassa lämmössä — eritelmäkuvauksissa tyypillisesti noin 250–300 °C lyhyesti — niin ettei kuori halkea. Jos kuori “laulaa” tai “kiekuu”, neste valuu arinalle; murtuma paikataan ylijäämätaikinalla. Sitten lämpö lasketaan, ja hautuminen jatkuu tunteja. Perinteisesti kukko hyödynsi leivinuunin jälkilämpöä yön yli. Nykyeritelmä kuvaa matalan haudutusvaiheen noin 125–150 °C:ssa useaksi tunniksi ja jälkikypsytystä vielä sen jälkeen. Korkeassa lämmössä pitkään paistettu kukko kuivuu ja kovettuu: se voi olla paistos, mutta se ei ole sama esine kuin hautuva kukko.

Ripakukko on rautalampilainen erikoisuus: kuoreen leivotaan vitsaksista ripa kahvaksi kirkkomatkaa varten. Patakukko eli kuppikukko tekee saman idean padassa, kuori pohjana ja kantena. Nämä ovat sukua, eivät APT-kalakukon korvikkeita.

Elävä perinne, ei museovitsi

Kalakukko kestää, jos nimi pidetään täsmällisenä. APT ei väitä, että vain Kuopiossa osataan. Se väittää, että kalakukko tarkoittaa tiettyä kuorta, täytettä ja hautumista. Muikkukukko saa olla muikkukukko. Se ei ole epäonnistunut kalakukko. Se on toinen nimi, joka kertoo, kuinka laajalle savolainen eväs on levinnyt — ja missä kohtaa perinne vielä vaatii uunin jälkilämpöä, ei vain pussia torivaunusta.

Kotona kukkoja leipovat yhä sekä naiset että miehet. Talven pilkkiahvenet, kevään kutuahvenet ja kesän onkikalat kuuluvat samaan logiikkaan kuin ennen: pieni kala, joka ei muuten kelpaa juhlapöytään, kelpaa kuoren sisällä. Kaupallinen leipomo pitää tuotteen näkyvillä. Kurssi ja SM-kisa pitävät käden taidon hengissä. Nimisuoja pitää nimen kiinni eritelmässä.

Kalakukko on savolainen ruokamuisto juuri siksi, ettei se ole pelkkä maku. Se on tekniikka, jolla järvi ja uuni tekevät yhdessä aterian, joka säilyy matkalla. Kun kuori pidetään tiiviinä ja nimi täsmällisenä, muisto ei ole nostalgiaa. Se on edelleen syötävissä.

Virallisesti lisensoitu Tolkien-festivaali saapuu Englantiin

Julkaistu 11.9.2026 – Kirjoittaja Toimitus
Markkinakojuja, valkoinen telttaleiri ja pukeutuneita osallistujia auringonvaloisella niityllä, kurpitsoja ja liidulla kirjoitettu kyltti etualalla. Kohtaus on vuodelta 2025 Kentucky, festivaalin ensimmäinen vuosi amerikkalaisella maaperällä.

Weston Parkin tilalla Telfordin lähellä on käynnissä Brandywine Festival – virallisen lisenssin saanut Taru sormusten herrasta -festivaali, jossa jokainen osallistuja saapuu paikalle omana hobittinaan, jolla on nimi, taustatarina ja asu. Festivaali avautui keskiviikkona ja jatkuu sunnuntaihin 13. syyskuuta saakka.

Britannian ensimmäinen hobittifestivaali järjestetään 9.–13. syyskuuta Weston Parkissa Staffordshiressä, 1600-luvun kartanotilalla, jolla on reilut 400 hehtaaria puistoaluetta. Tapahtuman takana ovat saksalainen vaateyhtiö Burgschneider yhdessä Tolkienin maailman oikeuksia hallinnoivan Middle-earth Enterprisesin kanssa.

Heti saapumishetkestä lähtien nykyhetken on tarkoitus hälvetä. Jäljelle jäävät lyhdyin valaistut polut, puun savu, elävä musiikki ja seura, jossa kaikki kantavat samaa lämminhenkistä hobitti-identiteettiä.

Ohjelma rakentuu toveruuden ja kädentaitojen ympärille. Tarjolla on työpajoja kudonnasta, ruoanlaitosta, yrttitiedosta, tarinankerronnasta ja kansanmusiikista – kaikki roolissa pysyen.

Mainos:
Puinen kyltti, jossa käsinmaalatut sanat no admittance except on party business, lyhty ja lehvästöä teltan vieressä
Festivaalin telttaleirin kyltit ovat käsinmaalattuja. Tämä mukailtu lainaus Tolkienin kirjoista toivotti osallistujat tervetulleiksi teltoille viime vuoden tapahtumassa Kentuckyssa. Kuva: The Brandywine Festival

Kahdella lavalla soitetaan päivittäin akustista kansanmusiikkia, viulua ja huilua. Illat tarjoavat tanssia avoimen taivaan alla ja nuotioita, joiden annetaan sammua omaan tahtiinsa.

Koko festivaalin ajan käydään Neljän neljännyksen kisoja (Four Farthing Games) – kilpailua perinteisissä hobittipeleissä Konnun neljän neljännyksen välillä. Kilpailu ratkeaa soihtujen valaisemassa palkintoseremoniassa viimeisenä iltana.

Kotona Tolkienin luona

Paikan valinta ei ole sattumaa. Weston Park sijaitsee tunnin ajomatkan päässä Birminghamista, jossa J.R.R. Tolkien varttui, ja West Midlandsin maisemien uskotaan inspiroineen osia hänen maailmoistaan. Kartanon omistaa Weston Park Foundation, itsenäinen hyväntekeväisyyssäätiö.

– Olemme uskomattoman otettuja saadessamme tuoda Brandywine Festivalin takaisin maahan, josta tarina alkoi. Kentuckyn menestyksen jälkeen tuntui oikealta tuoda tämä kokemus kotiin, sanoo Burgschneiderin toimitusjohtaja Markus Böhm, joka kuvailee kartanoaluetta maisemaksi, joka on sopusoinnussa Tolkienin tuotannon kanssa.

Suuri joukko hobitti- ja keskiaikaisissa asuissa lavan edessä, jossa on kiinteä katto ja koristevalot
Illat ovat festivaalin sydän. Metsän reunassa sijaitseva koristevaloin valaistu lava keräsi satoja osallistujia viime vuoden tapahtumassa Kentuckyssa. Kuva: The Brandywine Festival

Tolkien-harrastaja Kyle Pedley Stourbridgestä, joka on matkustanut Uuteen-Seelantiin asti nähdäkseen elokuvien kuvauspaikat, tiivistää asian lyhyemmin.

– Tolkien-fanille tämä on kuin suoraan unesta, hän sanoo.

Sunnuntaina 13. syyskuuta lyhdyt sammuvat ja teltat puretaan. Jäljelle jää 1600-luvun englantilainen kartano West Midlandsin maisemissa, joiden uskotaan inspiroineen osia Tolkienin miljöistä – sekä muisto viikonlopusta, jolloin muutaman sadan aikuisen annettiin leikkiä, että Kontu sijaitsi juuri siellä.

Ne, joille iskee matkakuume, saavat odottaa lokakuun 1.–4. päivään, jolloin festivaali palaa Terrapin Hill Farmille Harrodsburgiin, Kentuckyyn, toiseksi vuodekseen Amerikan maaperällä.

Harrastaja löysi Suomen suurimman viikinkiaikaisen kolikkokätkön

Julkaistu 10.9.2026 – Kirjoittaja Toimitus
Tuhansia hopeakolikoita ja useita muita hopeaesineitä oli haudattu kahteen koivunmahlakonttiin Sysmän kylän lähellä. Kolikoita ei ole vielä laskettu tai päivitetty tarkemmin.

Metallinetsijä on löytänyt kohteen, jota museo kutsuu Suomen suurimmaksi tunnetuksi viikinkiaikaiseksi kolikkokätköksi. Aluksi löytäjä luuli ilmaisimen reagoivan vain malmiin ja lopetti kaivamisen.

Metallinetsijä Kalle Lappinen teki löydön 3. syyskuuta 2026 lähellä Sysmän kylää. Arkeologit saapuivat paikalle seuraavana päivänä ja ottivat kätkön talteen.

Kaikki esineet oli sijoitettu kahteen tuohirasiaan noin 45 senttimetrin syvyyteen maanpinnan alapuolelle. Kätköpaikkojen välinen etäisyys oli noin 12 metriä, Lahden museot raportoi.

Kolikoiden joukossa oli myös palahopeaa, hopeinen rannerengas, hopeinen hela ja hopeahelmi.

Mainos:

— On epätavallista, että tuohirasia on säilynyt. Esihistoriallinen orgaaninen materiaali säilyy Suomen olosuhteissa harvoin, museonjohtaja Tuulia Tuomi kertoo Ylelle.

Toinen rasioista kuitenkin rikkoutui kätkön ylöskaivamisen yhteydessä.

Kolikoita ei ole vielä puhdistettu, eroteltu tai laskettu. Niiden tarkka paino, lukumäärä ja täsmällisempi ajoitus selviävät myöhemmissä tutkimuksissa. On kuitenkin selvää, että kolikoita on tuhansia.

Signaali, joka vaikutti tulevan malmista

Lappinen on harrastanut metallinetsintää useita vuosia ja oli etsinyt tältä samalta paikalta aiemminkin ilman tulosta. Signaali tuli niin syvältä maan alta, että hän ensin sivuutti sen – kunnes hän sai samanlaisen signaalin lyhyen matkan päästä ja päätti kaivaa pohjaan asti.

— Aluksi oli vähän vaikea uskoa, sitten tuli adrenaliini ja onnistumisen tunne. Työ palkittiin jälleen kerran, hän kertoo Ylelle.

Tähän asti ennätystä oli pitänyt hallussaan Nousiaisista vuonna 1895 löytynyt kätkö. Se sisältää noin 1 700 kolikkoa sekä muita esineitä, painaen yhteensä noin 2,2 kilogrammaa, ja sitä on tähän saakka pidetty Suomen suurimpana tunnettuna viikinkiaikaisena kolikkokätkönä.

Sysmän löydössä pelkät kolikot painavat noin 4,5 kilogrammaa. Tämän lisäksi tulevat palahopeat, rannerengas, hela ja hopeahelmi, jotka makasivat tuohirasioissa kivien välissä.