Extremismiä vastaan vasemmalla ja oikealla – Lue Kristian Vidingin vastine ”Päämiehelle”

Päivitetty 19.11.2019, Julkaistu 30.10.2019 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia
Nykysuomeen kolumneja ja näkökulmia kirjoittava nimimerkki "Päämies" kirjoitti hiljattain julkaistavaksi näkemyksensä Suomen Sisun tulevasta puheenjohtajavaalista. Toinen ehdokkaista, Kristian Viding kirjoitti "Päämiehelle" vastineen, jonka Nykysuomi, hyvää journalistista tapaa noudattaen nyt julkaisee muokkaamattomana ja lyhentämättömänä. 

VASTINE: Puheet kansallismielisyyden määrän vähenemisestä ovat vahvasti liioiteltuja

Nykysuomessa julkaistiin 24.10.2019 kirjoitus otsikolla: ”Suomen Sisulla vaihtuu puheenjohtaja - Ehdokkaita toistaiseksi tasan kaksi”. Katson aiheelliseksi kommentoida allekirjoittaneesta kyseisessä tekstissä esitettyjä väitteitä.

Edustan Kokoomuksessa sitä siipeä, joka on johdonmukaisesti kritisoinut sekä Suomen että oman puolueensa harjoittamaa maahanmuuttopolitiikkaa. Siksi olen myös jo toistakymmentä vuotta toiminut kansanedustaja Wille Rydmanin tukijoukoissa. Tekstin kuvituskuvassa, jossa Ben Zyskowicz poseeraa kanssani, minulla on ylläni Rydmanin kampanjapaita ja kädessäni nimenomaan Rydmanin vaaliesitteet. Näen tärkeänä, että isänmaallisia päättäjiä tuetaan heidän puolue- ja järjestötaustastaan riippumatta, varsinkin jos he aktiivisesti pyrkivät muuttamaan oman puolueensa linjaa kansallismielisemmäksi.

Sen sijaan Ben Zyskowicziin minulla ei tämän henkilökohtaisempaa suhdetta ole, vaikka hänet toki politiikan kautta tunnenkin. Joukkuepelaajana tunnettu Ben tukee mielellään varsinkin nuoria kokoomuslaisia, kuten kuvituskuvakin osoittaa. Jutussa mainitaan Zyskowiczin taannoin kritisoineen Perussuomalaisten nuorten - tarkemmin ottaen heidän silloisen puheenjohtajansa Sebastian Tynkkysen - erästä varsin kärjekästä maahanmuuttopoliittista lausuntoa. Itse olen kuitenkin puolustanut Tynkkystä julkisesti useaan otteeseen ja moittinut oikeuslaitosta mielivaltaisista tuomioista sananvapausasioissa. Myös Zyskowicz on sittemmin terävöittänyt maahanmuuttokantojaan.

Tekstissä esitetään yhdessä virkkeessä oikeastaan kaksi tarkemmin perustelematonta väitettä, joiden mukaan olisin ”hyökännyt muita suorapuheisempia kansallismielisiä vastaan” - ja vieläpä ”nimenomaisena tarkoituksena[...] mielistellä äärivasemmistolaisia”. Keskityn ensin jälkimmäiseen.

Olen useaan otteeseen ottanut julkisesti kantaa laitavasemmiston harjoittamaan poliittisesti motivoituun väkivaltaan ja suoranaiseen terroriin, joka on manifestoitunut erityisesti isänmaallista 612-soihtukulkueita vastaan suunnattuna häiriköintinä. Sitä porukkaa minä en mielistele; joka muuta väittää, valehtelee tietoisesti. Mielestäni anarkistisen laitavasemmiston toiminta on heti radikaalin islamin jälkeen suurin uhka suomalaisten turvallisuudelle.

Erikseen on mainittava, että kun kaksi vuotta sitten, itsenäisyytemme 100-vuotisjulapäivänä, vasemmistoradikaalit yrittivät sabotoida Töölöntorin tapahtumaa tekaistulla lastentempauksellaan alpakoineen, niin se olin minä, joka aktiivisesti penkoi järjestäjien taustoja, otti yhteyttä eri tahoihin ja käytännössä esti vasemmistoradikaalien provokaation. Kiitos tästä ei tietenkään kuulu ainoastaan allekirjoittaneelle, mutta olin joka tapauksessa asian suhteen vahvasti aloitteellinen. Edellisenä vuonna olin marssinut kulkueen kärjessä kantaen Suomen lippua.

Ensimmäiseen väitteeseen: olen toki kommentoinut kriittisesti myös oman joukkoni räikeimpiä julkisia ylilyöntejä - mutta ketään vastaan en ole hyökännyt. En myöskään ole jäänyt sen enempää asioita vatvomaan, vaan aina ollaan jatkettu yhdessä eteenpäin. Tämä tulee olemaan toimintaohjeeni myös siinä tapauksessa että minut valitaan Suomen Sisun puheenjohtajaksi.

Tekstissä ei asiaa suoraan mainita, mutta rivien välistä on luettavissa (ja siihen linkitetyistä aiemmista jutuista pääteltävissä), että kirjoittajaa kismittää myös sekä minun että Suomen Sisun esittämä kritiikki avoimen kansallissosialistista Pohjoismaista Vastarintaliikettä (PVL) kohtaan. Se, että Suomen Sisu ei tee yhteistyötä PVL:n kanssa, ei kuitenkaan ole mikään ”irtisanoutuminen”, vaan olemassa olevan asiaintilan toteaminen ääneen. Nähdäkseni selkeä erottautuminen ekstremisteistä ja profiloituminen maltilliseksi toimijaksi on se tie, jolla Sisu myös tulee voittamaan suurempien kansanjoukkojen sielut ja sydämet.

Kristian Viding

Aiheeseen liittyvää:

https://www.nykysuomi.com/2019/10/24/suomen-sisulla-vaihtuu-puheenjohtaja-ehdokkaita-toistaiseksi-tasan-kaksi/

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/