Eurooppa voimaton terrorismin edessä

Päivitetty 28.5.2017, Julkaistu 23.5.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Jälleen saatiin yksi kauhistuttava tapaus lisää Eurooppaa ravistelevien terrori-iskujen sarjaan, kun parisenkymmentä ihmistä kuoli ja ainakin 50 loukkaantui Manchester Arenalla tapahtuneessa räjähdyksessä. Tapausta tutkitaan terrori-iskuna ja asialla epäillään olleen itsemurhapommittajan.

Konsertin yleisönä oli pääasiassa nuoria. Suomen ulkoministeri Timo Soini tviittasi, että Manchesterin isku oli raukkamainen hyökkäys viattomia lapsia ja kaikkia meitä vastaan. Tähän tviittiin kiteytyykin eurooppalaisten poliitikkojen ongelma: he eivät kykene tekemään ongelman suhteen mitään muuta kuin esittämään pahoitteluita ja muita latteuksia.

Luultavasti kaikkien edellisten iskujen tapaan Stubb tulee valistamaan meitä, että pelolle ei saa antaa valtaa, ja Orpon ajatukset ovat Manchesterissa. Mitä tällainen hyödyttää, kun vaaditaan oikeita toimia?

Mikää ryhmittymä ei toistaiseksi ole ottanut kunniaa iskun tekemisestä, mutta Reutersin mukaan Isiksen kannattajat ovat riemuinneet iskun jälkeen. Kannattajat ovat viesteillään rohkaisseet toisiaan ns. yksinäinen susi -tyyppisten iskujen toteuttamisessa.

Ei voi kuin ihmetellä tätä äärimmäistä pahuutta. Ketä palvelee viattomien ihmisten, tässä Manchesterin tapauksessa lasten ja nuorten, silmitön tappaminen? Riittääkö syyksi siviilien teurastamiselle pelkkä kansallisuus tai uskonto? Silloinhan kyse on eurooppalaisiin kohdistuvasta rasismista.

Tällainen toiminta on saatava lopetettua saman tien. Mutta vallitsevan poliittisen korrektiuden takia poliitikot eivät uskalla tehdä mitään käytännön toimia jatkuvien verilöylyjen estämiseksi. Pelkkä voivottelu sosiaalisessa mediassa ei riitä.

Yllä oleva kuva paljastaa karulla tavalla sen, kuinka pääministerimme Juha Sipilä hokee jokaisen terrori-iskun jälkeen samaa mantraa, kuitenkaan tekemättä mitään sen eteen, etteivät teot toistuisi tai tapahtuisi Suomessa. Korulauseilla ei pärjätä terroristeja vastaan, vaaditaan konkreettisia tekoja.

Poliitikkojen, kuten muidenkin ihmisten, on viimeistään nyt syytä herätä ruususen unestaan ja mietittävä esimerkiksi hallitsemattoman maahanmuuton yhteyttä näihin iskuihin. Ai niin, mutta sitähän ei saanut ääneen lausua, kuten ei myöskään erään tietyn rauhanuskontona markkinoidun kultin mahdollista yhteyttä näihin iskuihin.

Sehän olisikin karmaisevaa vihapuhetta. Suomessakin poliisit ovat tuntuneet keskittyneen vainoamaan oman maansa kansalaisia sosiaalisessa mediassa sen sijaan, että keskittyisivät hoitamaan kuntoon epäkohtia, jotka saavat kansalaiset kirjoittelemaan kiukkuisia viestejä.

Mediassa esillä olleet koulukiusaamistapaukset sekä kauppakeskusten ja yleisötapahtumien vessoissa tapahtuneet alaikäisten raiskaukset ynnä muut ovat hyvä esimerkki pienemmän mittakaavan terrorismista, jota tapahtuu Suomessa koko ajan.

Poliisi ja poliitikot eivät tunnu olevan kiinnostuneita ennaltaehkäisemään näitä tapauksia. Sen sijaan he ovat huolissaan siitä, mitä maamme turvallisuuden romahtamisesta tuohtuneet ihmiset kirjoittelevat internetissä asiasta. Naurettavaa.

Kuinka paljon pitää vielä valua viattomien verta, ennen kuin uskalletaan oikeasti puuttua asioihin, joiden ansiosta Eurooppa on näiden karmaisevien iskujen kohteena?

Nykymenon jatkuessa yhä tihenevään tahtiin tapahtuvat iskut tuomitaan poliitikkojen puheissa, mutta siihen se sitten jääkin. Korkeintaan kiristetään aselakeja entisestään, millä pelkästään vaikeutetaan metsästys- ja aseharrastuksia. Näihin iskuihin sillä ei ole mitään vaikutusta, mutta silmänlumeeksi poliitikot ovat sentään tekevinään jotain.

Käytännössä tämä näpertely on vain toisen posken kääntämistä terroristeille, ja sitten keskitytäänkin odottamaan, missä pamahtaa seuraavaksi.

Joko olisi aika tunnustaa, että Eurooppa on aseeton ja polvillaan terrorismin edessä?

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/