Euroopan rooli Ukrainan sodan rauhanneuvotteluissa on ollut kaikkea muuta kuin aktiivinen. Todellisuudessa Eurooppa ei ole missään vaiheessa pyrkinyt rakentamaan rauhaa omin ehdoin, vaan on joutunut liikkeelle vasta sen jälkeen, kun Donald Trump alkoi puskea rauhaa väkisin pöydälle. Kun ulkopuolelta tulee painetta, Eurooppa hämmentyneenä seuraa perässä, mutta omaa aloitteellisuutta ei ole näkynyt.
Euroopan johtajat ovat antaneet sodan vuosien ajan jatkua, samalla kun he ovat toistelleet mantranomaisesti Zelenskyin kanssa, ettei mistään alueluovutuksista voida keskustella. Kaikki kompromissin mahdollisuus torjuttiin kategorisesti. Nyt nuo jyrkät ehdottomuudet on käytännössä unohdettu – mutta hintana on se, että konflikti on syöpynyt Euroopan ytimeen syvemmälle kuin kukaan olisi uskonut.
Rauhan sijasta Eurooppa on asettanut itsensä jälleen maksajan rooliin. Zelenskyi on luvannut ostaa 100 miljardilla dollarilla aseita Yhdysvalloilta, ja tämänkin jättimäisen asekaupan rahoittajaksi kelpaa tuttu hyväuskoinen Eurooppa. Ongelmana on vain se, että Euroopalla ei ole rahaa – joten aseet ostetaan velaksi, joka jää eurooppalaisten veronmaksajien maksettavaksi vielä sukupolvien päähän.
Kauppaa perustellaan "turvatakuilla", joita Yhdysvallat muka antaisi vastineeksi. Todellisuudessa Eurooppa maksaa amerikkalaisille asefirmoille jättipotin, eikä saa itse muuta kuin lisää riippuvuutta ulkopuolisesta suurvallasta. Euroopan turvallisuus ei rakennu asekauppojen kautta, vaan todellisen, vaikean ja kompromisseihin perustuvan rauhanneuvottelun kautta – sellaisten neuvotteluiden, joita Eurooppa ei ole itse uskaltanut edes yrittää aloittaa.
Kysymys kuuluu: kuinka monta sataa miljardia euroa Euroopan on vielä poltettava, ennen kuin se tajuaa, että ilman omaa tahtoa se jää aina maksajaksi ja toisten päätösten sivustakatsojaksi?
