Terveyspolitiikassa kansalliset hallitukset ovat säilyttäneet oikeuden toimia monessa suhteessa itsenäisesti. Tästä tuli erityisen merkityksellistä koronakriisin aikana, joka koetteli lähes jokaista EU:n jäsenvaltiota, ja jossa EU:lla oli silti – tai sille annettiin – tärkeitä tehtäviä. Tämän seurauksena EU toimi myös aloilla, joilla sillä ei ollut virallista toimivaltaa.
Tämä on Dan Ahlmarkin EU-aiheisen sarjan 3. osa. Lue edellinen osa.
Yksi alue, jolla EU:lla oli selkeä johtava rooli, oli rokotteiden hyväksymisen ja käytön koordinointi. Tämä tehtävä lankesi Euroopan lääkevirastolle eli EMA:lle. Se kattoi lääkkeiden myyntiluvat, käyttöohjeet, turvallisuusvaatimukset ja paljon muuta. Hallitukset noudattivat pitkälti sen päätöksiä.
Sen jälkeen erityisesti tietyt lääkeyhtiöt ovat kohdanneet kritiikkiä tuotteistaan ja niiden terveysvaikutuksista. Suuri yleisö kyseenalaistaa kyseisten tuotteiden hyväksynnän. On edelleen epäselvää, mitä oikeudellisia seurauksia, jos mitään, yritykset kohtaavat. Ne näyttävät hakeneen hallituksilta alusta alkaen hyväksyntöjä, jotka suojaavat niitä sellaisten tuotteiden markkinoinnin seurauksilta, joita ei ehkä ole testattu perinteisellä tavalla ja joihin siksi liittyy tietty riski.
Pandemian alkuvaiheessa monet EU-maat antoivat unionille tehtäväksi rokotteiden ostamisen ja niiden jakelun koordinoinnin, ja nämä päätökset pantiin täytäntöön. Jotkut maat tekivät omia hankintojaan ja saivat toimituksia ennen yhteisesti sovittuja hankintoja muun muassa julkisten elinten viivästysten ja kokemattomuuden vuoksi. Euroopan komission puheenjohtaja on kohdannut kritiikkiä tietyistä hankinnoista, mutta selvisi toimiaan koskevasta luottamusäänestyksestä Euroopan parlamentissa.
Sulkutilat ja puuttuminen jokapäiväiseen elämään
Jokapäiväiseen elämään suoraan vaikuttavia toimenpiteitä olivat erilaiset sulkutilat, ulkonaliikkumiskiellot, turvavälisäännöt, maskivaatimukset ja niin edelleen. Henkilökohtaiseen itsemääräämisoikeuteen puuttuvien toimenpiteiden joukossa oli vaatimus, että kansalaisten on otettava tietty määrä rokotuksia. Onneksi päätökset näistä toimenpiteistä jätettiin yksittäisille valtioille, ei EU-elimelle. Ruotsi oli tässä suhteessa yksi onnekkaammista maista: vastaava kansanterveysviranomainen kehitti nopeasti jokseenkin realistisen kuvan taudista ja vältti siten joitakin pakollisia toimenpiteitä, joita muiden maiden ihmisten oli siedettävä.
Melko nopeasti kävi selväksi, että iäkkäät olivat tärkein riskiryhmä, kun taas nuorilla vakavan sairauden riski oli paljon pienempi. Lopulta oli selvää, että korkeimman riskin ryhmää lukuun ottamatta kyseessä oli tauti, joka oli jossain määrin tai huomattavasti vakavampi kuin vaikea kausi-influenssa, mutta jonka kuolleisuutta oli suuresti liioiteltu. Nuorten pienemmästä riskistä huolimatta koulut jouduttiin monissa maissa, myös Ruotsissa, pitämään suljettuina pitkiä aikoja. Ottaen huomioon muun muassa monien nuorten voimakkaan sosiaalisen kontaktin ja lähiopetuksen tarpeen, tämä oli todennäköisesti väärä päätös. Yhteiskunnan osien sulkemisia ja pieniin ja keskisuuriin yrityksiin kovasti osuneita interventioita voidaan nyt pitää kyseenalaisina. Laajimmat koronatoiimenpiteet voidaan siten haastaa. Protestoineet lääketieteen asiantuntijat kärsivät toisinaan vakavia henkilökohtaisia seurauksia tavoilla, jotka toivat mieleen autoritaariset yhteiskunnat.
EU:n digitaalisen koronatodistuksen kehittäminen todennäköisesti mahdollisti ihmisten sallitun matkustamisen jatkumisen Euroopassa aikaisemmin kuin ilman tällaista dokumentaation koordinointia olisi ollut mahdollista. Samaan aikaan se antoi EU:lle roolin rajatarkastuksissa, ehdoissa, joilla EU-kansalaiset voivat matkustaa, sekä digitaalisissa identiteettijärjestelmissä. EU:n kautta käynnistetyt suuret taloudelliset tukiohjelmat antoivat keskusviranomaisille vaikutusvaltaa ja valvontaa jäsenvaltioiden avustustoimenpiteisiin. Se vahvisti keskushallinnon roolia.
Euroopan valtioiden välinen yhteistyö vahvisti taipumusta sivuuttaa kotimaiset protestit. Päätöksistä, jotka kuuluivat oikeutetusti maan omalle vastuulle, keskusteltiin ensin erilaisilla EU-foorumeilla, ja näistä keskusteluista tuli tärkeä perusta myöhemmille kotimaan politiikan päätöksille. Luonnollisesti tämä teki maiden vastauksista epidemiaan tai pandemiaan samankaltaisempia. Se varmasti vahvisti taipumusta pyyhkiä syrjään kotimainen kritiikki ja protestit koronapolitiikan eri näkökohtia vastaan. Hallitusten näkökulmasta kotimaista poliittista keskustelua muokkasi todennäköisesti hyvinkin vahvasti EU:n eri tasojen keskusteluissa saavutettu konsensus. Vastalauseita esittäneitä kotimaisia demokraattisia ääniä ei siksi kohdeltu tai otettu huomioon samalla tavalla kuin ilman EU:ta olisi tehty.
Yksi epämiellyttävä kokemus oli nähdä pienen osan Ruotsin väestöstä reagoivan aggressiivisesti ihmisiin, jotka protestoivat erilaisia toimenpiteitä vastaan, ja kieltäytyvän sallimasta heille sellaista toiminnan ja ilmaisun vapautta, joka kansalaisilla kuuluisi olla. Uhka heidän terveydelleen näytti tuovan esiin syvästi huolestuttavia autoritaarisia taipumuksia monissa ihmisissä. Samaan aikaan ruotsalaiset poliitikot vastasivat tällaiseen käytökseen vain passiivisuudella eivätkä osoittaneet moraalista rohkeutta.
EU:n sensuuri koronaepidemian aikana
EU valvoo sosiaalisen median alustojen omaa yleisön julkaiseman sisällön tarkastusta. Kuten Yhdysvaltain kongressin tutkinta on osoittanut, EU asettaa kuitenkin yleensä sensuuria, joka menee pidemmälle kuin mitä alustat itse haluavat tai tekevät (1). Tämä koski myös hallitusten koronapolitiikasta käytävää keskustelua, jossa EU esti kyseistä politiikkaa koskevien kriittisten näkemysten julkaisemisen tai pääsyn yleisön tietoon.
Oli luonnollista, että Euroopan koronapolitiikasta esitettiin tänä aikana monia erilaisia näkemyksiä, koska hallitukset vaativat ja toteuttivat kansalaisten elämään vaikuttavia rajuja toimenpiteitä. Vilkas keskustelu oli luonnollista, ja tietysti se saattoi joskus mennä liian pitkälle. Alustat estivät valheita ja villejä teorioita, joita voitiin pitää joko "harhaanjohtavana tietona" tai "disinformaationa". Sekä alustojen sisällöntarkastukset että EU:n valvonta kattavat nämä kaksi kategoriaa. Harhaanjohtava tieto (misinformaatio) on väärää tai harhaanjohtavaa tietoa, jota levitetään ilman tarkoitusta erehdyttää. Disinformaatio on vakavampaa. EU määrittelee sen seuraavasti: "Disinformaatiolla... tarkoitetaan väärää tai harhaanjohtavaa tietoa (oma korostukseni), jota levitetään tarkoituksellisesti yleisen mielipiteen pettämiseksi ja manipuloimiseksi, erityisesti verkkoviestinnän yhteydessä" (2).
Ongelmana on, että EU, luultavasti siksi, että se on poliittinen organisaatio, joka on syvästi osallisena monissa jäsenvaltioiden koronapolitiikan vaiheissa, oli erittäin herkkä kyseiseen politiikkaan kohdistuvalle kritiikille. Se näyttää harjoittaneen tiivistä, yksityiskohtaista ja tiukkaa sensuuria, joka selvästi ylitti sen, mitä alustat halusivat tehdä. Mutta koska EU saattoi vaatia noudattamista, alustat seurasivat keskussensuurielimen ohjeita.
Tässä tapauksessa, kun otetaan huomioon tiedon puute koronan todellisesta alkuperästä ja vaikutuksista, viranomaisten olisi pitänyt sallia laaja keskustelu kaikista epidemian tai pandemian näkökohdista. Tähän oli painavia syitä. Kukaan ei todellisuudessa tiennyt totuutta millään varmuudella, ja kansalaisen oikeus ilmaista mielipiteensä on perustavanlaatuinen. Silti tuota oikeutta ei usein kunnioitettu. Yksi esimerkki: se, minkä Yhdysvaltain viranomaiset nyt hyväksyvät totuudeksi – eli että virus levisi Yhdysvaltain rahoittamasta laboratoriosta Kiinassa (3) – sensuroitiin vähintäänkin harhaanjohtavana tietona. Lääketieteen asiantuntijat, joilla oli erilaisia, tosiasioihin perustuvia näkemyksiä jyrkistä toimenpiteistä, kuten maskipakosta ja jonojen turvaväleistä, vaiennettiin. Sensuuri tylsytti taloudellisesti tuhoisiin yhteisöjen ja koulujen sulkemisiin kohdistuvan kritiikin.
Verkkosensuurilla on käytössään monia työkaluja. Asiantuntijoiden kriittisiä näkemyksiä rokotteiden vaikutuksista tai ihmisten oikeudesta kieltäytyä rokotuksesta ei välttämättä tarvinnut poistaa kokonaan. Sen sijaan niiden näkyvyyttä verkossa voitiin rajoittaa, mikä vähensi huomattavasti tiedon vaikutusta, tai sisältö voitiin merkitä. Kirjoittajat, jotka saivat maksua alustalta, saattoivat menettää kyseisen tulon tietyn sisällön vuoksi.
Näyttää aivan selvältä, että EU:n sensuurityksikön tulkinta harhaanjohtavasta tiedosta ja siihen liittyvistä kategorioista oli toisinaan ristiriidassa asianomaisten maiden sananvapauslakien kanssa. Käsiteltiinpä sitten lääketieteen asiantuntijoita, jotka olivat vähintään yhtä asiantuntevia kuin hallituksen asiantuntijat, tai suurta yleisöä, joka vain käytti oikeuttaan kritisoida hallituksen politiikkaa, EU meni liian pitkälle vaimentaessaan eriävät äänet. Useat EU:n ja jäsenvaltioiden hallitusten puolustamat kannat ovat myös osoittautuneet vääriksi tai liioitelluiksi. Väitetyt salaliittoteoriat osoittautuvat nykyään usein paikkansapitäväksi tiedoksi. Mutta sensuuripyrkimyksissään EU:lta puuttui arvostelukykyä ottaa huomioon epävarmuus siinä, mitä tiedettiin, sekä ihmisten yleinen oikeus ilmaista näkemyksensä.
Dan Ahlmark
Lähteet ja jatkolukemista
3. CIA:n ilmiantaja – hahmottelee COVID-19-peittelyä – The Conservative Treehouse
