Espoon pysäköintihelvetti -Kim Pihl

Julkaistu 1.10.2016 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia
Espoon kaupungille.
Voidaan sanoa että Espoon kaupungin liikenne- ja pysäköintitoteutukset ovat suorastaan Espoon pyslöintihelvetti
Espoon kaupungin veronmaksajan ominaisuudessa vaadin että Espoon kaupunki antaa selvitykset seuraaviin asettamiini kysymyksiini:
– Espoon kaupungilla on useita alueita jotka ovat merkittyjä ”Yksityinen alue”
  merkein. Näiden alueiden pysäköintiä ”valvoo” Espoon toimeksiannosta
  mutta lainvastaisesti yksityiset Pysäköinnin”valvonta”yritykset ansaitsemis-
  tarkoituksessa ?
Kysymys:
Kuinka monta tällaista aluetta ja/tai  tonttia on Espoossa joilla toimitaan näin vaikka alueet ja/tai tontit todellisuudessa ovat Espoon kapungin eli julkiset eivätkä yksityiset ?
– Espoon kaupungilla on käytössä kymmeniä jos ei satoja pysäköintikielto-
  merkkejä joiden lisäkilvet viittaavat ”Järjestyssääntöjen” eri pykäliin.
  Koko maata koskevat Järjestyssäänöt säädettiin asetuksella vuonna 1928.
  1.10 2003 voimaan astunut Järjestyslaki kumosi kokonaan ensin mainitun
  Järjestyssääntöasetuksen. Siis tänään tasan 13 vuotta sitten. Asetuksen
  tarkoituksena alunperin oli säätää järjestykseen liittyvää ohjeistusta myös
  maaseudulla. Toki Espoo oli maaseutua vuonna 1928 mutta ei enää
  2016 kun Espoon kaupunki edelleen käyttää liikennemerkkejä joiden
  voimassaolo ja valtuutus päättyivät 1.10.2003 !
Kysymyksiä:
Kuinka monta edellä mainittua liikennemerkkiä Espoon kaupunki  käyttää edelleen ja kuinka monta pysäköintivirhemaksua Espoon kaupunki on näiden merkkien perusteella määrännyt ja perinnyt autoilijoilta, 1.10 2003 jälkeen ?
– Espoon kaupunki perii Pysäköintivirhenaksua koko alueellaan 60€ vaikka
  laki säätää että Pysäköintivirhemaksu on ”aina” 20€ (3§ Laki pysäköinnin-
  valvonnasta),
– Onko  lakienmukaista se että Espoon kaupunki perii pysäköintivirhe-
  maksuja omilta työntekijöiltään jotka virkojaan haoitaessaan liikennöivät
  Espoon kaupungin autoilla joissa on näkyvästi Espoon kaupungin vaakuna.
  Viranhaltijoita velvoitetaan maksamaan itse näitä virhemaksuja.
– Onko lakien ja muiden ohjeiden tai asetusten mukaista se että Espoon
  kaupunki ei ole varannut riittävästi ilmaisia tai muitakaan pysäköintipaikkoja
  autoilijoille jotka asioivat kansalaisoikeuksiensa mukaisissa instansseissa
  Terveyskeskuksissa, Apteekeissa, Kaupungin virastoissa, Kela:ssa, Kirkoissa,
  Verovirastoissa ja kaikissa muissa vastaavissa joissa kansalaisen kuuluu
  asioida ?
– Onko tarkoituksenmukaista se että Espoon kaupunki perii kaikkein eniten
  pysäköintivirhemaksuja juuri näiden palvelujen sijainnin yhteydessä ?
Kysymys:
Vaadin että Espoon kaupunki perustelee miten se tulkitsee mainitun lain tarkoittamaa Sisäasiainministeriön asetusta siten että Espoossa voidaan periä korkeinta mahdollista pysäköintivirhemaksua koko Espoon alueella, myös nk ”korpi-, hiekka- ja kärryteillä sekä niityillä ja erikseen määrittelemättömillä alueilla joissa esimerkiksi rakennuksia ei ole eikä sellaisia edes näy” ?
Taustat ja perustelut:
Espoon Suurpellon alueella on lähes kahden vuoden viikoittaisella kartoituksella seuraava tilanne: Väärin pysäköityjen autojen jatkuvan määrän perusteella pysäköintipaikkoja puuttuu alueelta ainakin 350-450 paikkaa. Tänään lauantaina 1.10 2016 Suurpellossa on vain 176 väärin pysäköityä autoa. Arkisin määrä on noin kaksinkertainen. Näitä ei ”sakoteta” vaan pysäköintivirhenaksuja on yleensä jaettu n 10-20 autoihin jotka ovat ylittäneet määrätyn pysäköintiajan Klariksentiellä. Muualla ei juuri ole osoitettuja aikarajoitettuja pysäköintipaikkoja. Yksittäistä tarkotushakuista ”laputusta” kylläkin harjoitetaan esimerkiksi siten että 56 samalla tavalla väärinpysäköidyn auton  sekaan lappu kirjoitetaan yhdelle taikahdelle autolle. Valokuvia ja videoita löytyy yllin kyllin kahdelta vuodelta.
Koska Espoon kaupunki lausuu, toimii, toteuttaa ja määrää Liikenteen, Pysäköinnin ja Pysäköinninvalvonnan yhteydessä jatkuvasti vastoin kaupungin päättävien elinten päätöksiä ja Espoon asukkaiden eli veronmaksajien etuja, olen katsonut tarpeellisksi ryhtyä toimenpiteisiin tämän korjaamiseksi ja mahdollisesti vaatimaan jopa että Espoon kaupungin lupa harjoittaa Pysäköinninvalvontaa peruutetaan !
Riippuen viranomaisten päätöksistä tullee kyseeseen mahdollisesti myös lakien ja asetusten vastaisesti perittyjen Pysäköintivirhemaksujen palauttamista niille jotka ovat näitä joutuneet suorittamaan.
Tein tutkintapyynnöt lokakuussa 2015 sekä Aluehallintovirastolle että Espoon Poliisille.
Aluehallintovirasto käsittelee asiaa vielä eikä ole tehnyt päätöstä asiassa.
Espoon poliisi teki nopeasti päätöksen.
Sen päätöksen tiimoilta harkitsen kuitenkin valitusta Eduskunnan Oikeusasiamiehelle koska minulla on syytä epäillä että tutkiva poliisivirkamies on syyllistynyt velvollisuuden laiminlyömiseen ja/tai totuuden- ja lainvastaiseen lausumaan.
Olen sittemmin välittänyt saman tutkintapyynnön Sisäasiainministeriön Poliisihallitukselle.
Olen myös pyytänyt Ympäristöministeriötä lausumaan onko Espoon kaupunki:
– Noudattanut Maankäyttö- ja Rakennuslakia sen kirjaimen ja tarkoituksen
  mukaisesti kun Espoon Suurpelto-alue on toteutettu!
– Vastaako Espoon Suurpellon toteutus vastaavan vahvistetun kaavan
   sisältöä ja tarkoitusta.
Viimeisenä retorinen kysymys:
– Onko Espoon virkaohjeissa kielletty terve järjenkäyttö ja kohteliaisuus ?
Espoossa  Lokakuun 1 pnä  2016
Kim Pihl   Piilipuuntie 1  C  53   02250  Espoo

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/