Eemi Nordström kirjoittaa Antropoblogissa viime vuosisadan optimistisista kuvitelmista työn kevenemisestä ja muuttumisesta mielenkiintoiseksi automaation syödessä yksitoikkoiset duunit, ja vapaa-ajan lisääntyessä työn tuottavuuteen korreloiden. Kävikin aivan toisin.
Nordström esittelee atropologi David Graeberin, "Bullshitt Jobs" -käsitteen luojan. Graeber näkee teknologian, sen sijaan että olisi helpottanut työn tekemistä, kannustaneen kaikenlaisen tiedottamisen, suhdetoiminnan, henkilöstöhallinnon yms. sektorin suhteettomaan paisumiseen. Samanaikaisesti suorittava työ, etenkin palvelualoilla, on muuttunut entistä kiivastahtisemmaksi ja työsuhteiden pysyvyys on heikentynyt.
Kehityksen tuloksena yhä suurempi osa työntekijöitä, palkkauksestaan ja asemastaan riippumatta, kokee tekevänsä työtä jolla ei ole yhteiskunnallista merkitystä, "hevonpaskaduunia". Ilmiön merkitystä työntekijöiden henkiselle hyvinvoinnille ei tule aliarvioida. Graeber mainitsee yritysjuristit, lobbarit ja myös itselleen tutummalta sektorilta yliopistojen paisuvat hallintoapparaatit.
Henkilöt näissä tehtävissä tietävät, että ovat tarpeettomia. Heidät palkitaan kuitenkin hyvin "työstään". Alati suureneva osa työllistyneistä tekee asioita, jotka hyödyttävät vain pientä osaa yhteiskunnasta, pahimmassa tapauksessa vain heitä itseään. Samanaikaisesti yhteiskunnan toimivuuden kannalta välttämättömien tehtävien arvostus -ja palkkaus- laskee tai on jäänyt pahasti jälkeen kehityksestä.
Ironista, että eniten yksilöllistä vapaa-aikaa on ollut matalan teknologisen tason omavaraistaloudessa elävissä yhteisöissä. Huolimatta jälkiteollisen teknologian suomista monista työtähelpottavista keksinnöistä, käytämme enemmän aikaa päivittäiseen työntekoon, kuin esm. kivikauden ihminen. Agraari-aikakauden maanviljelijä saattoi kaivaa ojaa auringon noususta auringon laskuun, nostaen lapiolla saman määrän savipaakkuja kuin nykyaikainen kollegansa kääntää koneella 30:ssä minuutissa, mutta nykyaika vaatiikin hänet sen jälkeen istumaan pöydän ääreen täyttämään Brysselistä tulleita lappusia, eikä tästä "työstä" vapauta auringonlaskukaan.
Sen, minkä tekniikka antaa meille vapaa-aikaa, syö elämän monimutkaistuminen ja hallinnon enenevät vaatimukset
Työn kokeminen "hevonpaskaksi" ei siis riipu tulotasosta, van jostakin muusta: Yhteiskunnallinen mielekkyys ei ole enää työtehtävän funktio, siis työtä tehdessään henkilö ei koe olevansa mukana missään tärkeässä. Se innostus, jolla suomalaiset yhä osallistuvat talkootyöhön tilaisuuden tullen, antaa vihjeen siitä mitä heidän leipätyöstään puuttuu: Oman tekemisen yleishyödyllisyyden kokemus.
Kun myymme työpanostamme tuntihintaan jollekin firmalle, olemme siirtäneet vastuun työn hyödyllisyydestä työnantajalle. Se ei kiinnosta meitä lainkaan, kunhan tilinauhassa on numeroita. Ehkä pitäisi kiinnostaa? Tämä tilannehan on luonnoton.
Työviihtyvyydestä saadaan luotettavaa dataa tarkastelemalla sairaspoissaoloja, työsuhteiden pituutta etc., mutta vertailua "hyödyttömän" ja "hyödyllisen" työn välillä ei liene tehty. Meidät on kuitenkin jo totutettu siihen, että työpanoksemme ei välttämättä tuota mitään yhteiskunnallisesti tarpeellista. Tähän ajatteluun oppineina olemme valmiit kouluttautumaan siihen paremmin palkattuun mutta henkisesti yhtä ankeaan sektoriin, johon Graeber aiemmin viittasi: Pöhöttyvään julkiseen hallintoon, yksityisen sektorin kosultointiin, tiedotukseen ja juristeriaan.
Helvetinkoneeksi tätä globaalin tekniskaupallisen systeemin apparaattia voi sanoa, mutta ikiliikkuja se ei ole. 
Ken ei töitä tee, sen ei leipääkään pidä syömän. Nykyisin kritisoidaan työtä, jolle on ostaja ja josta saa palkan ja ihaillaan sosiaalitukien ja/tai pääoman varassa loisimista, siis toimettomuutta, vetelyyttä ja muiden työn varassa perseilyä.