Työttömien totaalinen kyykyttäminen

Päivitetty 5.5.2017, Julkaistu 4.5.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 5 minuuttia

Nykyisen hallituksemme hampaissa ovat olleet erityisesti autoilijat ja työttömät. Tiedossa ei ole, miksi juuri näitä kahta ryhmää pidetään suurimpina syntisinä ja rikollisina, mutta julkisuuteen tihkuu jatkuvasti uutta tietoa siitä, miten näiden ryhmien elo tehdään mahdollisimman tukalaksi ja kalliiksi. Uusia maksuja, velvoitteita ja heikennyksiä tulee koko ajan lisää. Tässä kirjoituksessa keskitytään työttömien asemaan.

Jo viime vuodenvaihteessa työttömyysturvaan tuli monia heikennyksiä. Esimerkiksi ansiosidonnaisen päivärahan kesto pudotettiin 500 päivästä 400 päivään, joillakin 300 päivään. Työttömät velvoitettiin kulkemaan vähän väliä määräaikaishaastatteluissa. Ja lisää heikennyksiä ja velvoitteita on tulossa.

Hallitus aikoo julkaista huomenna perjantaina lakiesityksen, joka läpi mennessään tulee merkittävästi muuttamaan työttömyysturvaa ja tapaa hakea töitä. Jo aiemmin julkisuuteen lipsahti tieto, että jos työtön ei ole tietyn ajanjakson sisällä töissä tiettyä tuntimäärää, lasketaan hänen työttömyyskorvaustaan.

Kuulostaa idioottimaiselta. Mistä löytyy työnantaja, joka palkkaa työttömän silloin tällöin päiväksi-pariksi töihin, jotta työtön välttyisi työttömyyskorvauksensa laskemiselta? Tuollainen päivä silloin, toinen tällöin -tyyppinen työskentely on omiaan aiheuttamaan vain turhaa vaivaa ja tolkutonta paperisotaa sekä työttömälle että työnantajalle. Miten tuollainen toteutettaisiin käytännössä niin, ettei se vaikuttaisi työttömyyskorvauksiin ja esimerkiksi asumistukeen?

Luultavasti tuollainen pätkätyöskentely tulisi vaikuttamaan saataviin etuuksiin niin negatiivisesti, että työttömän on vain paljon helpompi ottaa kiltisti vastaan se hallituksen esittämä "omavastuupäivä". Ja niinhän hallitus tämän on varmaan laskenutkin. Kyseessä on naamioitu työttömyysturvan leikkaus.

Kiivasta työnhakua karenssin uhalla

Vielä pahempaa on luvassa. Tällä viikolla julkisuuteen tuli tieto, jonka mukaan työttömän täytyisi hakea kolmen kuukauden aikana vähintään kahtatoista työpaikkaa. Jos työtön ei näin tekisi, hän menettäisi työttömyyskorvauksensa 60 päiväksi.

Täysin järjetöntä. Isoissa kaupungeissa on avoimia työpaikkoja niin paljon, että 12 haettavan sopivan työpaikan löytäminen ei liene ongelma. Suomessa on kuitenkin useita pieniä paikkakuntia, joissa saattaa olla auki vain yksi tai kaksi työpaikkaa, tai jopa ei yhtään.

Tätä kirjoitettaessa selaan mol.fi-sivuilta eräiden pienien paikkakuntien avoimia työpaikkoja. Luhanka: 0 työpaikkaa, Kivijärvi: 1 työpaikka, Kannonkoski: 1 työpaikka. Noilla seuduilla asuvilla työttömillä on työn ja tuskan takana saada tarvittava määrä kasaan. Kun ympärillä on vain muita samanlaisia pikkukuntia, heidän on käytännössä haettava kaikkia lähialueilla avoinna olevia paikkoja riippumatta siitä, minkä alan paikoista on kyse, ja onko hakija ollenkaan pätevä tai sopiva kyseiseen paikkaan.

Toinen vaihtoehto, jolla syrjässä asuva voi selvitä tästä typerästä lukumäärärajasta, on hakea töitä todella kaukaa kotoaan. Mutta miten esimerkiksi ajokortiton ja autoton voisi kulkea töissä pitkän matkan päässä, kun julkinen liikenne on maaseudulla nykyään pelkkä muisto vain?

Pitkän matkan päässä töissä kulkeminen on ajokortin ja auton omistajallekin nykyään yhtä kärsimystä, sillä kun hallitus toisella kädellä pakottaa ihmisiä kulkemaan töissä todella kaukana kotoaan, se samaan aikaan toisella kädellä pyrkii tekemään yksityisautoilusta todella kallista. Työmatkojen verovähennysoikeuden omavastuuta jo korotettiin roimasti, ja kilometrikohtaista vähennystä pienennettiin.

Tämä lukumäärärajapelleily saa aikaan sen, että työnhakijat raapustavat hiki hatussa ja karenssin pelossa turhia hakemuksia paikkoihin, joihin heillä ei ole mitään mahdollisuutta päästä. Ja työnantajat hukkuvat näihin turhiin hakemuksiin. Seurauksena voi olla se, että työantajat eivät enää ilmoita työpaikkojaan avoimeen hakuun, vaan hoitavat rekrytoinnit muilla keinoin.

Työministeri Jari Lindström, joka on jo aiemmin useaan otteeseen osoittanut, ettei hänellä ole kompetenssia tehtäväänsä, ihmetteli eduskunnan kyselytunnilla opposition arvostelua todeten, että kyseessä on "maltillinen esitys".

Raportti vähintään kerran viikossa

Eikä siinä vielä kaikki. Julkisuuteen pääseiden tietojen mukaan työttömälle tulisi velvollisuus ilmoittaa työvoimaviranomaisten verkkopalvelussa omasta aktiivisuudestaan vähintään kerran viikossa. Työttömästä halutaan siis tehdä kokopäivätoiminen työnhakija, jonka pitäisi veren maku suussa ja hammasta purren hakea töitä kahdeksan tuntia päivässä. Eihän kaikilla ihmisillä edes ole tietokoneita tai nettiyhteyksiä, saati taitoa käyttää niitä.

Kuka niitä raportteja sitten lukee ja millä ajalla? Eikö kannattaisi tähänkin työnhakijoiden kyttäämisen sidottavat resurssit käyttää ennemmin työllisyyden parantamiseen?

Suunnitelman mukaan työttömien ja työnantajien kohtaamispaikaksi tullaan luomaan sähköinen Työmarkkinatori, jonne työttömät voisivat luoda profiileja itsestään. Tämä muistuttaa jo olemassaolevaa mol.fi-palvelun CV-nettiä, jonne työnhakija voi laittaa ansioluettelonsa ja esittelynsä työnantajien nähtäville.

Varmaan ihan hyvä idea, mutta ei toimi käytännössä. Itsekin aikanaan sinne CV-nettiin tein oman esittelyni. Esittelyn voimassaolo piti käydä erikseen uusimassa palvelussa kolmen kuukauden välein, ja jokaisella uusimiskerralla luki, että esittelyäni oli käynyt katsomassa 0 työnantajaa. Niinpä se säännöllinen uusiminen sitten jäi.

Epäonnistunut hallitus pihalla kuin lumiukko

Tuntuu siltä, että hallitus on nyt niin hukassa kuin olla ja voi. Kaikesta paistaa läpi asenne, että työttömät ovat työttöminä tahallaan ja laiskuuttaan, ja että heitä pitää rangaista siitä mitä ankarimmin. Tavallisen työttömän työnhakijan tilanteeseen ei osata samaistua millään tavalla.

Kaikkein alkeellisinkin matematiikka on hallitukselta hukassa. Käytännössä Suomessa on työttömänä melkein puoli miljoonaa ihmistä, kun mukaan lasketaan sekä kokopäiväiset työttömät että kaikki kuntouttavassa työtoiminnassa, työnhakuryhmissä ja erilaisilla työnhakukursseilla olevat ihmiset, jotka on laitettu näihin "työllistymistä edistäviin toimenpiteisiin" pelkästään tilastojen kaunistamiseksi.

Kun avoimia työpaikkoja on vain erittäin pieni murto-osa noiden työttömien määrästä, niin luulisi tyhmemmänkin ihmisen tajuavan, että ei niitä työpaikkoja yksinkertaisesti riitä kaikille. Tänä päivänä on työttömänä runsain mitoin korkeasti koulutettuja, hyvän kokemuksen omaavia ja työhaluisia ihmisiä.

Tässä tilanteessa on ihan turha syyllistää ja ruoskia työttömiä työnhakijoita. Vika ei ole työttömissä, vaan työpaikkojen puutteessa.

Hallitus piiskaa kuollutta hevosta

Kuitenkin hallitus toimillaan antaa viestiä, että työttömät ovat tilanteeseensa itse syypäitä. Laiskoja, passiivisia, tukien hyväksikäyttäjiä, silkkaa yhteiskunnan pohjasakkaa. Tarjolla on pelkästään keppiä, keppiä ja aina vaan lisää keppiä. Minkäänlaisesta porkkanasta ei ole tietoakaan. Mistään ei palkita, kaikesta rangaistaan.

Luvassa on hallituksen toimesta sellainen kurimus työttömille, että sen vaikutuksesta tulevat varmasti mielenterveysongelmat ja itsemurhat lisääntymään. Uskomatonta, että tällaista voi tapahtua Suomen kaltaisessa sivistys- ja hyvinvointivaltiossa.

Hallitus voisi katsoa peiliin. Se on itse epäonnistunut talous- ja työvoimapolitiikassaan, mutta sysää nyt kaiken työttömien niskaan. Hallituksella on tilanteen korjaamiseksi aivan väärät lääkkeet. Ongelmaa lähdetään purkamaan täysin väärästä päästä.

Eikö työttömien kurittamisen sijaan kannattaisi ennemmin keskittyä luomaan talouskasvun edellytyksiä ja sitä kautta työpaikkoja? Silloin työllistyminen hoituisi ihan itsestään, ilman työnhakijoiden ihmisarvoa halventavia toimenpiteitä.

Ylimääräistä ainoastaan työttömille kohdistettua työttömyysveroa odotellessa.

 

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/