Siilit ovat heräilemässä pikku hiljaa talvihorroksestaan. Pikkuiset siilit ovat tällä hetkellä heikkoja ja nälkäisiä, sillä talvihorroksen aikana ne ovat menettäneet yli puolet elinpainostaan.
Turun eläinsuojeluyhdistys TESY neuvookin, että nyt ei kannata kitsastella siilien ruokkimisessa, jos näitä pieniä eläimiä näkyy kotipihoilla. Luonnossa näille piikkipalloille ei vielä löydy mitään syötävää, sillä keväiset ilmat ovat olleet epävakaisia, kylmiä ja lumisateisia. Ilman ruokaa siilit saattavat helposti kylmettyä ja nääntyä nälkään ilman ihmisten apua.
Sopivaa ruokaa siilille onkin kissan- ja koirannappulat liotettuna, kissan- ja koiran purkkiruuat ja makkarat sekä maapähkinärouhe. Myös kypsennetty suolaton kala tai liha käy. Maito ei siilille sovi, sillä siilit ovat laktoosille allergisia ja saakin niistä ripulia ja vatsavaivoja, jotka altistavat siiliä loisille, jotka saattavat johtaa ennenaikaiseen kuolemaan.
Siilejä kannattaa ruokkia hämärän tullen, sillä ne ovat yöeläimiä. Ruokinta tulee tehdä mieluiten aina samaan aikaan. Siili oppiikin ruokinta-ajan helposti ja täsmällisesti.
Lähde: Turun eläinsuojeluyhdistys ry, siilikiikarissa.fi
Pelastin aikoinaan siilin koiran hampaista, talvisaikaan, verta tuli siilin kaulasta kun sen koiran hampaista nappasin. Pahasti se ei ollut loukkaantunut, kun kannoin sen sisälle. Silloisessa asuinpaikassa ok-talo, oli sahanpurupohja ja osaksi aukinainen pohja, minne siilin laitoin. Siellä se oli koko talven, mennen pitkälle lattian alle koisimaan.
Kevään korvalla ilmoitti läsnäolostaan raapimalla useana yönä sänkyni alla. Sain kaverin kiinni, kun avasin eteisen lattiasta laudat, ja laitoin läpivedon kämppään, silakoita syötiksi ja odottelin aikani ja tulipa tuo ystäväni näkösälle josta sen käsiini koppasin, oli siili noin puolet entisestä koostaan, mutta hyvässä kunnossa oli.
Rautainen tunne oli kun siili frendini palautin takaisin luontoon 🙂 Kummallista oli, että samana keväänä näin ja löysin elämäni eka kertaa siilinpesän, josta poikasia mäntyjuurakon alta tuli neljä nyrkinkokoista piikkipalloa. Ehkäpä jollain tavalla luonto siilien muodossa muistutti ja kai kiittikin…
Ruokkija
9
Siili on lihansyöjä. Joten kissan- ja koiran nappuloita ei kannata liotella. Ei muuta kuin purkkiruokaa lautaselle.
Uusi junayhteys Oulun ja Ruotsin Haaparannan välillä on avattu. Matka kestää tunnin ja 40 minuuttia, palauttaen matkustajajunaliikenteen rajan yli useiden vuosikymmenten tauon jälkeen.
Ensimmäinen juna lähti Oulusta maanantaina hieman kello viiden jälkeen ja saapui Haaparannalle noin kello seitsemän Suomen aikaa. Juna oli hieman yli 15 minuuttia myöhässä ratatöiden vuoksi, raportoi Svenska Yle.
Juna pysähtyy Kemissä ja Torniossa. Yhteys linkittää Suomen rataverkon Ruotsin puoleiseen Tornionlaaksoon ja mahdollistaa matkan jatkamisen Haaparannalta eteenpäin Ruotsin rataverkkoa pitkin.
Ensimmäinen matkustajaliikenne sitten vuoden 1988
Suomen ja Ruotsin välillä on aiemmin liikennöinyt kiskobusseja, mutta vastaavaa matkustajaliikennettä ei ole ollut sitten vuoden 1988.
— Olemme odottaneet junayhteyttä siitä lähtien, sanoo Tornion kaupunginjohtaja Jukka Kujala.
Pohjoismaiden kansalaisiin ei normaalisti kohdistu passintarkastuksia Suomen ja Ruotsin välillä. Tulli, poliisi ja Rajavartiolaitos muistuttavat kuitenkin matkustajia siitä, että heidän on aina pystyttävä todistamaan henkilöllisyytensä.
Haaparannalta matkustajat voivat jatkaa junalla Ruotsin sisällä ja edelleen muualle Eurooppaan. VR:n mukaan jatkoyhteydet Haaparannalta ovat vielä rajalliset, mutta aikataulujen odotetaan paranevan ensi vuonna vastaamaan paremmin Suomesta saapuvia junia.
Arkeologit ovat avanneet Grønhaugissa, Länsi-Norjan Karmøyssä sijaitsevan viikinkiaikaisen laivahaudan. Ensimmäiset löydöt viittaavat hyviin säilymisolosuhteisiin ja mahdollisesti laivahaudan alla olevaan vielä vanhempaan hautaan.
Grønhaug on yksi useista monumentaalisista hautakummuista Karmsundin salmen rannalla Karmøyssä, alueella, joka on pitkään yhdistetty varhaiseen viikinkiaikaan. Stavangerin yliopiston arkeologisen museon arkeologit tutkivat kumpua Norjan kulttuuriperintövirasto Riksantikvarenin toimeksiannosta.
— Tästä tulee uskomattoman jännittävää, ja odotan tätä erittäin paljon. Tämä on kuin jouluaatto meille, jotka rakastamme Norjan viikinkiperintöä. Norjan laivahautakummuille ei löydy vertaa maailmasta, ja Karmøyssä ne ovat ainutlaatuisia, sanoo Riksantikvarenin pääjohtaja Hanna Geiran.
Riksantikvaren kertoo, että laivahautaa tutki viimeksi vuonna 1902 arkeologi Haakon Schetelig. Tuolloin löytyi noin 15 metriä pitkän tammilaivan jäänteitä sekä osa hautarustuksista. Parhaiten säilyneet rungon lankut vietiin Bergeniin, kun taas suuri osa märästä puuaineksesta jätettiin maahan.
Uusi kaivaus on myös osa pyrkimyksiä nostaa Norjan viikinkilaivahautoja esiin mahdollisessa tulevassa maailmanperintökohteiden nimeämisessä. Karmøyssä sijaitsee myös Salhushaugen, josta aiemmin tuntemattoman laivan ääriviivat tunnistettiin maatutkalla vuonna 2023.
Merkkejä jostakin vanhemmasta laivahaudan alla
Työt viittaavat jo nyt siihen, että kummulla saattaa olla pidempi historia kuin vain viikinkiaikainen hautaus. Laivahaudan alapuolelta arkeologit ovat löytäneet kivirakenteen ja kerroksia, jotka saattavat kuulua vanhempaan pronssikautiseen kumpuun. Arvio on toistaiseksi alustava, ja lisänäytteitä otetaan ennen kuin varmempi aikajana voidaan vahvistaa.
Jos löytö varmistuu, viikinkiaikainen hautaus on saattanut sijaita paikalla, joka oli jo entuudestaan vanha ja merkittävä maisemassa. Tämä sopisi malliin, jossa myöhemmät hallitsijat uusiokäyttivät vanhempia monumentteja yhdistääkseen itsensä maahan, muistiin ja auktoriteettiin, vaikka asiaa ei ole Grønhaugin osalta vielä ratkaistu.
Säilynyttä kasvillisuutta ja laivanauloja
Ensimmäiset löydöt viittaavat poikkeuksellisen hyviin säilymisolosuhteisiin kummun sisällä. Arkeologit ovat löytäneet metallinauloja, jotka ovat saattaneet olla peräisin laivasta, sekä puuta ja turvekerroksen, josta kasvillisuus on edelleen erotettavissa. Säilynyt turve on mahdollistanut sellaisten kasvien tunnistamisen, joita esiintyi kummun rakentamisajankohtana.
Tällä on merkitystä, koska orgaaninen materiaali häviää usein nopeimmin vanhoista haudoista. Löydöt voivat tarjota parempaa tietoa siitä, miten kumpu rakennettiin, mitä sinne laitettiin ja miltä paikka näytti hautauksen aikaan.
— Suuri osa laivahaudasta on säilynyt, joten täällä on paljon sellaista, mikä on pysynyt koskemattomana viikinkiajalta lähtien. Emme tiedä, mitä tulemme kohtaamaan, sanoo arkeologi Marie Ødegaard.
Suomen Merenkurkun saaristo tarjoaa sekä omaleimaista luontoa ja erityistä saaristolaiselämää että vieraanvaraisia rannikkokaupunkeja kulttuurin ja historian äärellä. Saaristo on valittu UNESCO:n maailmanperintökohteeksi – maailmanlaajuinen tunnustus poikkeuksellisen kulttuurisen tai luonnollisen arvon paikoille – viimeisimmän jääkauden jälkeen muovautuneen erityisen maisemansa ansiosta.
Suomessa on maailman suurin saaristo, johon kuuluu yli 80 000 saarta. Sen rannikolla on monia kaupunkeja, kyliä, nähtävyyksiä ja ennen kaikkea vaikuttavia luonnonmaisemia. Ne, joilla ei ole omaa venettä, voivat usein kulkea saarten välillä lautalla – joskus jopa maksutta.
Tässä luonnonkauniissa ympäristössä sijaitsee kivikkoinen Merenkurkun saaristo. Se muodostaa yhteisen maailmanperintökohteen Ruotsin Korkean rannikon kanssa. Merenkurkku on Suomen ainoa luonnonperintökohde UNESCO:n maailmanperintöluettelossa, ja siellä on monia paikkoja ja vierailukohteita tutkittavaksi.
Koe jääkauden muovaamat maisemat
Merenkurkun saaristossa on poikkeuksellinen luonnonympäristö, ja sitä kuvataan yhdeksi parhaista paikoista kokea viimeisimmän jääkauden jälkeinen maankohoaminen. Tässä kiven valtakunnassa vierailijat voivat nähdä labyrinttimaisia moreenimaisemia, jotka nousevat merestä ja muodostavat uusia matalikoita yhden ihmisiän aikana. Hyvä aloituspiste on Maailmanperintöportti, joka tarjoaa ilmaisen yleiskatsauksen saaristoon.
Saaristossa on paljon koettavaa, ja useisiin alueisiin pääsee autolla. Saarille pääsee myös veneellä, esimerkiksi maailmanperintöristeilyllä. Vierailijat voivat myös meloa, pyöräillä tai seurata monia vaellusreittejä.
Kivikkoinen rantaviiva Suomen Merenkurkun saaristossa. Kuva: Antonio Caiazzo/CC BY-SA 2.0
Historiallinen Vaasan kaupunki
Lähistöllä sijaitsee Vaasa, kaupunki, jossa kulttuuri ja historia kohtaavat aktiviteetit ja viihteen. Keskustasta merenranta on vain muutaman minuutin päässä; seikkailunhaluisemmat vierailijat voivat vuokrata kajakin tai vesiskootterin. Kaupunkiin voi tutustua myös Lilliputti-kaupunkijunalla tai varata matkan kelluvalla saunalautalla.
Kaupungissa on monia museoita, kun taas Vanha Vaasa tarjoaa historiallisia nähtävyyksiä. Maan täällä tiedetään nousseen merestä noin tuhat vuotta sitten, mikä on ollut tärkeää alueen historialle. Vaasan perusti vuonna 1606 kuningas Kaarle IX, ja se kehittyi kivikirkon ympärille.
Vaasasta Merenkurkun saaristoon matkaavat voivat ylittää Suomen pisimmän sillan, 1 045 metriä pitkän Raippaluodon sillan.
Svedjehamn nähtynä Saltkaretin näkötornista. Kuva: AleGranholm/CC BY 2.0
Kesä satamassa
Svedjehamn on vierailun arvoinen paikka kokemukselle, jossa yhdistyvät saaristo ja paikallinen kulttuuri. Täällä punaiset venevajat seurailevat moreeneja ja kehystävät pientä satamaa idyllisessä kesätunnelmassa. Jalkaisin tutustuville sopii 3,5 kilometrin pituinen Bodvattnetin reitti. Salteriet-kahvila, joka on rakennettu vuonna 1920 ja toimi kalansuolaamona vuoteen 1989 asti, on toinen pysähdyspaikka satamassa.
Elokuussa ruotsalaiset kokoontuvat kylmien rapujen, kruunutillin, paperilyhtyjen ja juomalaulujen ääreen. Ulkopuoliselle perinne saattaa näyttää iloiselta loppukesän juhlalata, mutta rapujuhlat ovat kehittyneet vähitellen – yläluokan herkkutarjoilusta kansanomaiseksi rituaaliksi, joka kertoo myös tarinaa Ruotsin muuttuvasta vesiluonnosta.
Rapujuhla ei ole virallinen juhlapyhä, eikä sillä ole kiinteää muotoa. Se voi olla suuri kokoontuminen verannalla tai yksinkertainen illallinen läheisten ystävien kesken. Silti ajoitus on lähes aina sama: elokuun illat, jolloin kesä vielä viipyilee, mutta pimeys saapuu aiemmin. Pöydälle asetetaan yleensä kokonaisia keitettyjä rapuja, jotka syödään kylminä ja maustetaan kruunutillillä. Vieraat kuorivat ne käsin, käyttävät usein pieniä ruokalappuja ja pitävät tauon lyhyen juomalaulun ajaksi. Leipä, juusto ja piirakat ovat yleisiä lisukkeita, mutta rituaalin keskiössä ovat ravut ja yhteinen ateria.
Juuri tämä ruoan ja vuodenajan fuusio tekee rapujuhlasta tunnistettavan. Sen sijaan, että kyse olisi vain yhdestä ruokalajista, se merkitsee siirtymää sydänkesästä syksyyn muiden seurassa.
Rapujuhlat Häringen kartanolla vuonna 1991. Kuva: Holger.Ellgaard/CC BY-SA 4.0
Herkusta ruotsalaiseksi tavaksi
Perinne ei alkanut jokapäiväisenä ruokana ruotsalaisilla maatiloilla. Ravut eivät alun perin kuuluneet maatalousyhteiskunnan tavalliseen ruokavalioon. Kuitenkin 1500-luvulta lähtien niitä tarjoiltiin Ruotsin yläluokan pöydissä. Kielen ja kansanperinteen laitos (Institutet för språk och folkminnen) kirjoittaa, että tapa saapui todennäköisesti saksalaisen yläluokan ruokailukulttuurin kautta.
Ajan myötä ravunsyönti levisi yhteiskuntaluokkien välillä. Alun perin eksklusiivisesta herkusta tuli osa ruotsalaista ruokakulttuuria, ja Ruotsin vesien hitaasti kasvavaa kotimaista jokirapua pidettiin erityisen hienona. Niitä myös vietiin ulkomaille. Rapujuhlasta ei tullut ruotsalainen siksi, että se olisi aina ollut sellainen, vaan koska tuotu tapa juurtui ja sopeutui ruotsalaisiin vuodenaikoihin, raaka-aineisiin ja juhlatapoihin.
Kun laki loi aloituspäivän huuman
1800-luvun lopulta vuoteen 1994 asti ravustus oli kiellettyä marraskuusta elokuun alkuun asti kantojen suojelemiseksi. Aluksi pyynti alkoi 7. elokuuta kello 17.00; vuonna 1982 aloitus siirrettiin elokuun ensimmäiseen keskiviikkoon kello 17.00. Tästä juontaa juurensa rapujen ja ruotsalaisen loppukesän välinen yhteys.
Juuri 1900-luvulla rapujuhlat saivat nykyisin tunnetun muotonsa. Sana skiva, joka on dokumentoitu vuosisadan alusta lähtien, tarkoittaa juhlaa tai kokoontumista, ja se kehittyi todennäköisesti mielleyhtymistä pöytälevyyn, ruokaan ja juomaan.
Akvariitti on toinen tuttu osa kuvaa, vaikka sitä ei tarjoilla kaikissa rapujuhlissa. Yhteys rapujen ja vahvan juoman välillä oli jo niin vakiintunut, että kuvittaja ja kirjailija Albert Engström käytti sitä poliittisena aseena vuonna 1922, kun Ruotsi äänesti täydellisestä kieltoluesta.
Juliste Ruotsin vuoden 1922 kieltolakiäänestyksestä. Lähde: 1922 ruotsalainen kansanäänestysjuliste.
Engström piirsi kuuluisan "ei"-julisteen, jossa oli sanat: "Ei! Ravut vaativat näitä juomia!" Viesti oli tarkoituksellisen arkipäiväinen: kieltolaki esitettiin ei abstraktina poliittisena kysymyksenä, vaan tunkeutumisena rakastetulle aterialle. Juliste sai lisävoimaa, koska itse kansanäänestyskysymys koettiin vaikeasti tulkittavaksi. Jälkikäteen siitä on tullut yksi selkeimmistä merkeistä siitä, kuinka tiiviisti rapujuhlat ja pieni ryyppy akvaviittia on liitetty toisiinsa ruotsalaisessa julkisessa elämässä.
Tuontiravut
Rapurutto muutti olosuhteita jo vuonna 1907. Tuonti kasvoi, ja rapuvadeilla alkoi lopulta usein näkyä muita lajeja kuin Ruotsin alkuperäistä jokirapua. Nykyään jokirapu on erittäin uhanalainen: Ruotsin maatalousyliopisto (Sveriges lantbruksuniversitet) arvioi, että noin 97 prosenttia sen kannoista on hävinnyt viime vuosisadan aikana, pääasiassa ruton vuoksi. Istutettu täplärapu voi kantaa tartuntaa ja on osaltaan vaikuttanut katoon.
Syvästi ruotsalaisena pidettyä perinnettä vietetään siksi usein tuontiravuilla tai muilla lajeilla kuin jokiravulla.
Rapujuhlat tänään
Nykyään rapujuhlat pidetään yleensä kotona, kesämökeillä tai puutarhoissa. Perhe ja ystävät kokoontuvat katetun pöydän ääreen. Ravut tarjoillaan kylminä tilliliemessä ja syödään hitaasti käsin.
Ruokaa ja koristeita ruotsalaisissa rapujuhlissa. Montaasi. Kuva: CujoJnr/CC BY-SA 4.0, iStock/ezoom
Yleisiä lisukkeita ovat näkkileipä ja Västerbotten-juustopiirakka, joka valmistetaan ikääntyneestä ruotsalaisesta Västerbotten-juustosta. Paperikuut ja rapulyhdyt tekevät pöydästä juhlavan ja luovat tunnelmaa elokuun lopun iltaan. Ruokalappuja tarvitaan käytännön syistä, kun kuoret ja liemi päätyvät vaatteille. Ne ovat usein pieniä kaulaan sidottavia paperiesiliinoja, mieluiten kirkkaanvärisiä ja koristeltuja punaisilla ravuilla, kuilla tai humoristisilla kuvioilla. Niistä on tullut myös osa leikkisää pukeutumista yhdessä pienten paperihattujen kanssa, joita monet vieraat käyttävät illan aikana.
Monille myös akvaviitti ja laulut kuuluvat tilaisuuteen. Nubbe on pieni, usein maustettu ryyppy, joka nautitaan maljan kera. Ennen sitä seurue laulaa usein lyhyen, yleensä humoristisen juomalaulun. Alkoholi ei ole välttämätöntä juhlille, mutta maljan nostamisen ja laulamisen rituaali tuo ryhmän yhteen rapujen välissä.
Rapujuhlat ovat muuttuneet aikansa mukana. Mutta joka elokuu ihmiset kokoontuvat edelleen hitaan aterian ääreen, kädet tahmeina tilliliemestä ja laulu odottamassa matkaansa pöydän yli.
Pelastin aikoinaan siilin koiran hampaista, talvisaikaan, verta tuli siilin kaulasta kun sen koiran hampaista nappasin. Pahasti se ei ollut loukkaantunut, kun kannoin sen sisälle. Silloisessa asuinpaikassa ok-talo, oli sahanpurupohja ja osaksi aukinainen pohja, minne siilin laitoin. Siellä se oli koko talven, mennen pitkälle lattian alle koisimaan.
Kevään korvalla ilmoitti läsnäolostaan raapimalla useana yönä sänkyni alla. Sain kaverin kiinni, kun avasin eteisen lattiasta laudat, ja laitoin läpivedon kämppään, silakoita syötiksi ja odottelin aikani ja tulipa tuo ystäväni näkösälle josta sen käsiini koppasin, oli siili noin puolet entisestä koostaan, mutta hyvässä kunnossa oli.
Rautainen tunne oli kun siili frendini palautin takaisin luontoon 🙂 Kummallista oli, että samana keväänä näin ja löysin elämäni eka kertaa siilinpesän, josta poikasia mäntyjuurakon alta tuli neljä nyrkinkokoista piikkipalloa. Ehkäpä jollain tavalla luonto siilien muodossa muistutti ja kai kiittikin…
Siili on lihansyöjä. Joten kissan- ja koiran nappuloita ei kannata liotella. Ei muuta kuin purkkiruokaa lautaselle.