Jouko Piho: Rotschildien suunnitelma ihmiskunnan orjuuttamiseksi

Julkaistu 14.3.2017 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 3 minuuttia

Luin 10.3.2017 ensimmäistä kertaa Henry Makowin sivulta venäläisestä valkoisen armeijan kenraalista, jonka nimi on kreivi Arthur Cherep-Spirodovich (1858-1926), joka vastusti vapaamuurareita ja Rotschildien maailmanlaajuista rahamonopolia.

Rohkea kreivi julkaisi v. 1926 kirjan nimeltä “The Secret World Government or The Hidden Hand” (Salainen maailmanhallitus tai Kätketty käsi), joka osoitti, että Rotschildit olivat hallinneet pankkien lisäksi myös politiikkaa vuodesta 1800 lähtien sellaisten nukkehallitsijoiden kuin Disraeli, Metternich ja Bismarck kautta.

Sellaiset poliitikot, jotka eivät halua alistua Rotschildien valtaan, tapetaan. On yhä selvempää, että pankkiirien tavoitteena on valkoisen rodun ja kristillisyyden syrjäyttäminen.

Päästäkseen tavoitteisiinsa Rotschildit järjestävät sotia. Kreivin kirjassa on ainakin minulle uutta tietoa se, että Rotschildit saivat aikaan myös Yhdysvaltain sisällissodan 1861-1865 pohjoisvaltioiden ja etelävaltioiden välille, koska he pelkäsivät, että yksi ja yhtenäinen Amerikka olisi heille liian voimakas. Sodan sytykkeenä käytettiin orjakysymystä, jota kiihdytettiin aina sotaan asti.

Cherep-Spirodovich

Cherep-Spirodovichin mukaan Amerikan sisällissodan lietsojina olivat nimenomaan Rotschildien johtamat juutalaiset pankkiirit ja vapamuurarit. Kreivi ei puhu juutalaisista yleensä eikä siis kaikista juutalaisista, vaan niistä, jotka edistävät Rotschildien illuminaattiagendaa. Kreivi vetoaakin kirjassaan oikeamielisiin juutalaisiin, että nämä vastustaisivat pahoja juutalaisia. Samoin kreivi myöntää, että monet ei-juutalaiset ovat myyneet itsensä tämän pahuuden palvelukseen.

Tämä on hyvin tärkeä asia huomata, koska juutalaisjohtoinen raha-ja valtaeliitti, joka kontrolloi suurinta osaa maailman hallituksista, käyttää erittäin ovelasti tunteellista sanaa ”antisemitisti” jokaisesta henkilöstä, joka arvostelee heidän pahoja toimiaan. Sen mukaan minäkin olisin antisemitisti, vaikka minä olen suuri Israelin ystävä. Israelin ja tavallisten juutalaisten rakastaminen onkin erotettava Uutta maailmanjärjestystä ja Antikristuksen tuloa valmistelevista pahoista ja Saatanaa palvovista rahajuutalaisista. Jos tätä eroa ei tehdä, ollaan aikamoisessa sekasotkussa.

Antisemitismi-sanan käyttö onkin vain pankkiirijuutalaisten viekas taktiikka, jotta ihmisten huomio saataisiin suunnatuksi pois siitä, että Rotschildit suunnittelevat yhtä maailmanhallitusta ja maailman diktatuuria. Tässä yhteydessä voisi vielä mainita esimerkkinä sen, että jos minä arvostelen, kuten olen usein tehnyt, esim. Italian mafiaa sen pahoista teoista, niin ei se sitä tarkoita, että minä olisin jotenkin anti-italialainen eli italialaisia vastaan. Ei suinkaan, minä olen vain pahoja mafiaitalialaisia vastaan, mutta muutoin minä rakastan Italiaa ja italialaisia.

Sisällissodan aikana presidentti Lincoln alkoi painattaa omia Rotschildeista riippumattomia dollareita. Kun pankkiirit huomasivat, että Yhdysvallat on menossa kohti taloudellista itsenäisyyttä ja riippumattomuutta pankkien lainanannosta, he näkivät ainoaksi ratkaisuksi Lincolnin murhauttamisen. Tekoon löytyi fanaattinen vapaamuurari John Wilkes Booth.

Cherep-Spirodovich tiesi kirjansa julkaisemisen vaarat, kun hän kirjoitti: ”Odotan Kätketyn käden (= vapaamuurarit) tuhoavan elämäni, koska olen paljastanut heidän pirulliset tekonsa ja uhkaavat suunnitelmansa. Mutta me emme voi yrittää pelastaa maailmaa ja levätä samalla turvassa. Kristillinen ja rodullinen velvollisuus pakottavat minut julkaisemaan tämän kirjan.”

Pian näiden sanojen kirjoittamisen jälkeen kreivi murhattiin. Hänet löydettiin kaasuputki suussaan, jotta kuolema näyttäisi itsemurhalta. Murhaajat eivät tienneet, että kaasuntulo oli katkaistu. Siitä huolimatta oikeus teki päätöksen, että kyseessä on itsemurha.

Lähde: https://www.henrymakow.com/

Janne ”Rysky” Riiheläinen menetti kaikki työt – Uskottavuus propagandistina meni

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 27.2.2026 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

On olemassa ilmiö, jossa julkinen hahmo rakentaa uransa vahvan retoriikan, kärjekkäiden tulkintojen ja jatkuvan vastakkainasettelun varaan. Hetken aikaa se toimii. Otsikoita syntyy, some reagoi, oma kupla taputtaa.

Mutta sitten tapahtuu jotain vaarallista: yleisö lakkaa uskomasta.

Kun uskottavuus murenee, se ei romahda kerralla. Ensin katoavat hiljaiset lukijat. Sitten katoaa kiinnostus. Lopulta katoavat toimeksiannot. Se on kylmä markkinatalouden logiikka: jos kukaan ei halua lukea, kukaan ei maksa kirjoittamisesta.

Moni mediapersoona on viime vuosina saanut huomata tämän. Kun retoriikka kovenee ja jokainen kriitikko leimataan viholliseksi, alkaa uskottavuus syödä itse itseään. Jos vuosikausia maalaa maailmaa mustavalkoisilla siveltimillä ja syyttää vastapuolta milloin mistäkin, lopulta yleisö kysyy: missä ovat todisteet – ja miksi sama levy soi aina?

Yleisradio ei ole velvollinen tarjoamaan töitä kenellekään. Yliopistot eivät ole velvollisia tarjoamaan alustoja. Media-alalla toimeksiannot eivät ole sosiaalietuus vaan seurausta kysynnästä ja luottamuksesta. Kun luottamus katoaa, myös puhelin hiljenee.

Ja mitä jää jäljelle? Pienet ideologiset taskujulkaisut, joissa oma piiri edelleen nyökyttelee toisilleen. Muutaman kympin palkkio kuussa ja tuttu toimituksellinen kupla, jossa kriittinen peili on jo vuosia sitten peitetty verholla.

Suurin tragedia ei ole työn menetys. Suurin tragedia on se, ettei kukaan enää jaksa lukea. Ei siksi että olisi “vaiennettu”, vaan siksi että yleisö on jo tehnyt arvionsa.

Uskottavuus on mediassa valuuttaa. Sen voi käyttää loppuun. Ja kun saldo näyttää nollaa, pankki ei enää myönnä lisäluottoa – ei edes propagandan nimissä.

Janne "Rysky" Riiheläiselle kävi näin.

Lukijan kynästä: Riiheläiset ja muut maalittajat ovat joko ex-narkkareita tai sarjaepäonnistujia

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 30.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Verkon syövereissä elää laji, joka luulee olevansa totuuden torvi ja sananvapauden viimeinen linnake. Todellisuudessa kyse on usein aivan muusta. Maalittaja, someraivoaja ja häiriköksi ryhtynyt huutelija on harvoin rohkea – useammin katkera. Hän on elämänsä pettymyksissä marinoitunut sielu, joka ei enää jaksa katsoa peiliin, joten alkaa sylkeä sitä kohti.

Moni näistä näppäimistösotureista on joskus kokenut jotakin raskasta: tulleet itse kiusatuiksi, jääneet yksin, ehkä ajautuneet päihteiden, työttömyyden tai epäonnistuneiden ihmissuhteiden loukkuun. Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet rakentavan muutoksen tielle, he ovat valinneet helpomman reitin – purkavat oman elämänsä tyhjyyden muihin. Jokainen solvattu, uhkailtu tai maalitettu ihminen on heille hetkellinen helpotus, annos valheellista ylivoiman tunnetta.

Maalittaja ei siis taistele vallanpitäjiä vastaan, vaan omaa mitättömyyden tunnettaan vastaan. Some antaa hänelle sen, mitä elämä ei koskaan antanut: yleisön. Ja yleisö on huume. Jokainen tykkäys, jako ja vihainen kommentti toimii pienenä piikkinä suoraan egon suoneen. Siitä seuraa addiktio, jossa mikään ei riitä. On pakko huutaa kovempaa, loukata rajummin, jotta edes joku huomaisi.

Tätä ei pidä romantisoida, eikä ymmärtää väärin. Häiriköinti ja maalittaminen eivät ole “mielipiteitä” tai “kriittistä keskustelua”. Ne ovat pelkurin keinoja purkaa oma epäonnistuminen muiden niskaan. Jokainen, joka osallistuu siihen, on osa ongelmaa – ei yhteiskunnallista keskustelua.

On aika lakata antamasta häiriköille valtaa. He eivät ole rohkeita totuudenpuhujia, vaan oman elämänsä raunioilla seisovia ihmisiä, jotka eivät osaa muuta kuin huutaa pimeään. Ja mitä enemmän me kuuntelemme, sitä pimeämmäksi tämä maa käy.

Kirja-arvostelu: Jessikka Aro – Putinin USA

Päivitetty 2.5.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 1 minuutti

Jessikka Aron Putinin USA pyrkii olemaan paljastuskirja Venäjän vaikutusoperaatioista Yhdysvalloissa, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin paljastava. Kirja on rakennettu vanhentuneiden väitteiden, yksipuolisten lähteiden ja toistettujen teorioiden varaan, joista moni on jo osoitettu kestämättömäksi.

Aro esittää väitteitä ja yhteyksiä, joita ei tue ajantasainen tai todennettava aineisto. Lähteitä ei usein tarkisteta kriittisesti, ja kokonaisuus rakentuu enemmän mielikuvien kuin faktan varaan. Monet kirjassa esitetyt tarinat vaikuttavat peräisin aikaisemmista kiistanalaisista lähteistä, joita tekijä kierrättää ilman uutta todistusaineistoa.

Kerronta on kärjistettyä ja värittynyttä. Aro ei pyri tasapuolisuuteen, vaan rakentaa mustavalkoisen vastakkainasettelun, jossa hän itse esiintyy totuuden puolustajana ja eri mieltä olevat leimataan propagandan uhreiksi. Tämä tekee kirjasta enemmän poliittisen pamfletin kuin tutkivan journalismin työn.

Lukijalle Putinin USA näyttäytyy teoksena, joka yrittää epätoivoisesti toistaa vanhaa narratiivia todellisuuden muuttuessa ympärillä. Kirjasta puuttuu itsearviointi, lähdekritiikki ja analyyttinen etäisyys. Lopputulos on raskas, yksipuolinen ja harhaanjohtava.

Yhteenveto:
Putinin USA ei tarjoa uutta tietoa, ei uskottavia johtopäätöksiä eikä journalistista objektiivisuutta. Se on kokoelma toistettuja väitteitä ja yksipuolisia tulkintoja, jotka eivät kestä kriittistä tarkastelua. Amatöörimäinen sepustus täysin todellisuudesta irrallaan.

Arvosana: 0,5 / 5
Kokonaisuus on epäuskottava, ylidramaattinen ja pahasti ajastaan jäljessä.

Maalittaminen ja väärän tiedon agitaattorit uhkaavat ihmisten turvallisuutta

Päivitetty 11.6.2026, Julkaistu 29.10.2025 – Kirjoittaja Juha Korhonen
Lukuaika 2 minuuttia

Yhä useammin sosiaalisessa mediassa näemme ilmiön, jossa jotakuta ihmistä aletaan yhteisvoimin painostaa, leimata ja häpäistä. Tätä kutsutaan maalittamiseksi – ja se on yksi aikamme vaarallisimmista keskustelukulttuurin sairauksista.

Maalittamisen ydin on yksinkertainen: joku vaikuttaja tai näkyvä henkilö jakaa valikoitua tai virheellistä tietoa jostain yksilöstä tavalla, joka saa joukon ihmisiä hyökkäämään tämän kimppuun. Tuloksena on somemyrsky, uhkailua, ja monesti kohteen henkilökohtainen ja ammatillinen maine tuhoutuu hetkessä.

Tämä ei ole sattumanvaraista. Se on osa laajempaa agitaatiokulttuuria, jossa viestintää käytetään poliittisena tai ideologisena aseena. Ikävä kyllä, myös Suomessa tällaisia toimintatapoja on omaksuttu – ja niihin on toisinaan liittynyt jopa julkisin varoin tuettuja hankkeita tai projekteja.

Kun vaikuttajasta tulee yllyttäjä

Yksi esimerkki tästä kehityksestä on viestintävaikuttaja Janne Riiheläinen, joka on toiminut näkyvästi julkisessa keskustelussa ja saanut tukea myös erilaisilta yhteisöiltä, kuten Aalto-yliopistosta. Riiheläisen toiminta sosiaalisessa mediassa on herättänyt laajaa huolta: hänen päivityksissään toistuu kaava, jossa yksittäisistä ihmisistä tai ryhmistä annetaan vääristeleviä väitteitä, minkä jälkeen seuraajat käyvät hyökkäykseen, jopa väkivataan kehoitetaan ihmisiä.

Ongelma ei ole pelkästään Riiheläisessä henkilönä – vaan ilmiössä, jota hän edustaa. Kun valta-asemassa oleva vaikuttaja käyttää sananvapauttaan toisten leimaamiseen, hän asettaa itsensä viestinnän agitaattoriksi, ei keskustelijaksi. Tällainen toiminta murentaa yhteiskunnallista luottamusta ja normalisoi vihamielistä käytöstä.

Julkinen raha ja vastuu

Erityisen ongelmallista on, jos julkista rahaa kanavoidaan henkilöille tai hankkeille, joiden toiminta synnyttää maalittamista tai sen kaltaista sosiaalista painostusta. Tiede ja koulutus ovat arvokkaita vain silloin, kun ne rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä – eivätkä toimi välineenä muiden hiljentämiseen.

Jos yliopisto tai muu julkinen taho tukee toimijoita, jotka toistuvasti lietsoivat someraivoa, on syytä pysähtyä ja kysyä: mitä me oikein rahoitamme?

Sananvapaus ei ole hyökkäysoikeus

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan kulmakivi. Mutta se ei tarkoita oikeutta vääristellä tietoa tai lietsoa ihmisiä toisia vastaan. Jokainen, jolla on suuri seuraajakunta ja vaikutusvaltaa, kantaa myös moraalisen vastuun siitä, miten hänen sanansa vaikuttavat.

Jos haluamme säilyttää vapauden puhua, meidän on suojeltava myös vapautta olla joutumatta joukkohyvittelyn kohteeksi. On aika lopettaa maalittamisen normalisointi – riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

https://nykysuomi.com/2025/06/10/aalto-yliopisto-faktabaari-ja-janne-riihelainen-rikostutkinnan-kohteena-syytoksia-laajasta-vihamaalittamisesta-ja-valheellisesta-mustamaalauksesta/